maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kirjakaupantätin työviikko

Neljän viikon kesäloman jälkeen oli ihana palata jälleen työpaikalle, Herättäjän Kirjakauppaan. Tämä on vasta toinen kesäni Herättäjässä tai KIPAssa Lapualla, kuten sitä nykyään ”nuorempi sukupolvi” kutsuu.
 Herättäjän kirjakauppa on kolmas kirjakauppa, jossa olen työskennellyt vuosina 1998-2000, 2003-2013, 2016-  Ennen kirjakauppatyötä työskentelin kahdessa kirjastossa vuosina 1990-1994.  Kirjasto- ja kirjakauppatyö on ollut unelmieni työtä – olen kiitollinen ja onnellinen, että olen saanut tehdä tähänastisen työurani mieleiselläni aloilla.

Meille pohjalaisille Herättäjän Kirjakauppa on tuttu ainakin nimeltä. Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla taitaa tällä hetkellä olla 16 kirjakauppaa (lähde: Kirja- ja paperialan kalenteri 2017, Kristilliset kirjakaupat-sivusto), joista KIPA -kirjakaupppaketjuun kuuluu 5, INFO -kirjakauppaketjuun 5, Suomalainen Kirjakauppa -ketjuun 2, Kristillisiin kirjakauppoihin 1 ja muut 3.

Herättäjä-Yhdistys saattaa olla tuttu herännäisyyden historiasta. Yhdistyksen toimisto sijaitseekin Lapualla kirjakaupan yläkerrassa.  Herättäjä-Yhdistys omistaa Herättäjän Kirjakaupan.  Herättäjän Kirjakauppa aloitti toimintansa J.K. Kuoppalan liikehuoneistossa Lapualla 7.12.1945.  Herättäjä-Yhdistys halusi perustaa kirjakaupan, kun yhdistys julkaisi paljon omaa hengellistä kirjallisuutta. Tätä kirjallisuutta kirjakauppa myi ympäri Suomen.

Herättäjän talolla on vaiherikas historia:

1861 talon rakennutti vaasalainen kauppias A.G. Wikman

1885 Vihtori Kosolan kotitaloksi ostettiin äidin puoleiselta sukulaiselta

1885-1890 Jaakko Hissa avasi 16-vuotiaana Kosolan kauppapuotiin Suomen ensimmäisen maaseutukirjakaupan

1929-1932 Lapuanliike

1940 Herättäjä-Yhdistys osti talon

1945- Herättäjän Kirjakauppa aloitti toimintansa J. K. Kuoppalan liikehuoneistossa



Dekkariviikko, verkkokaupan päivitystä, saapuneiden toimistotarvikkeiden tuoterekisteriin kirjaamista, alekirjojen järjestelyä, sesonkikirjojen esillepanoa ja sitä kaikista tärkeintä työtä – myynti- ja asiakaspalvelua.  Hyvin asiat palautuivat mieleen loman jälkeen, työkavereiden avustuksella – onni on hyvät työkaverit, joilta voi kysyä aina apua, kun iskee pienoinen ”blackout” kassajärjestelmän kanssa tms. 

Kun lukiolaiset hetken hengähtävät kesälomallaan, kirjakaupassa on tehty uudet kirjatilauslistat, postitettu kirje lukiolaisille, päivitetty verkkokauppaan oppikirjatietoja, ennakkotilattu oppikirjat, poistettu alehyllyyn vanhentuneet ja käytöstä poisjäävät lukiokirjat. 

Uutuuskuvakirjojen järjestelemistä ja tavuviivakirjojen esittelyä asiakkaalle. Tavuviivakirjat ovat vuodesta toiseen yksi suosikkikirjoista. Niitä soisi ilmestyvän vielä enemmänkin.

Välillä toimistotarvikevalmistajat uusivat tuotteensa muotoa, kuten Scotch on tehnyt Magic -arkistoteipille katkaisijalla. Tämän huomasin, kun teippiä tuli toimistotarvikelähetyksessä.

Vietimme myös Dekkariviikkoa Ratkaise rikos kirjakaupalla - sanaristikkoarvonnalla

Alepöytämme vaihtui tietokirjoista romaaneihin kesän ajaksi

Kesän sesonki - grillaaminen, mökkeily. Kirjoja itselle tai lahjaksi sekä lahjatavaroita mökkituliaiseksi tai omaan kotiin kesän iloksi. 

Kirjakaupantäti rakkaassa työssään





Dekkariviikko: Synkän metsän siimeksessä

Yhden dekkarin ehdin lukea dekkariviikolla. Valitsin kirjan kirjakaupan ennakkokappaleista,  Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä on hänen esikoisromaaninsa.

Päähenkilö Nora on rikoskirjailija, joka saa kutsun polttareihin. Polttarit ovat hänen ystävänsä Claren, johon hän ei ole pitänyt yhteyttä kymmeneen vuoteen. Heidän yhteinen ystävänsä Nina saa myös kutsun polttareihin - molemmat empivät ensin mennäkkö vai ei, mutta toisaalta kumpaakin kiehtoo tietää mitä Clarelle kuuluu...

Polttarit järjestää Claren ystävä Flo, jota Nora ja Nina eivät tunne ennestään. Moni kutsutuista ilmoittaa, ettei pääse polttareihin. Lopulta heitä on vain viisi: Nora, Nina, Melanie, Tom, Flo ja Clare. Polttarit pidetään Flon tädin kesätalossa synkän metsän siimeksessä.

Tarina tempaa mukaansa - henkilöhahmoista on tehty salaperäisiä, kuka murhataan? Sillä jokuhan tässä tarinassa kuolee...

Nora muistelee menneisyyttään - ystävyyttä Claren kanssa, Jamesia.... Flo järjestää kiusallisia polttarileikkejä, kenen toimesta?  Flon yltiöpäinen ylistäminen Clarea ja raivokkaat reaktiot, kun kaikki ei menen niin kuin hän on suunnittellut - Flo pukeutuu jopa samanlaisiin vaatteisiinkin kuin Clare.

Surmahetken lähestyessä ajattelen voi ei.... ei hän...  Sen jälkeen mielenkiintoni lopahtaa tätä dekkaria kohtaan ja alan arvailla, kuka sen teki.... Flo... Melanie... ei kai Nora sittenkin....

Menneisyyden tekstiviestien raaka totuus selviää.... koskaan ei pitäisi luottaa, mitä (paras) ystäväkään välittää, mitä joku toinen on sanonut... olisi parasta yrittää selvittää itsekin, kipeätkin asiat, kasvotusten.

Julma, laskelmoiva, oman statuksensa kiinnipitäminen kaikin keinoin - toisia ihmisiä hyväksi käyttäen jää päällimäisenä tästä tarinasta mieleen...


Synkän metsässä siimeksessä on taivaltanut myös:

Amman lukuhetki
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Rakkaudesta kirjoihin


Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä, Otava, 2017
suomentanut Oona Nyström
(engl, alkuteos: In a Dark, Dark Wood, 2015)
mistä hankittu: ennakkokappale kirjakaupalle



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kiitos tästä päivästä: Irja Kilpeläisen mietteitä

Parikymppisenä luin Irja Kilpeläisen kirjoittamia kirjoja. Kiitos tästä päivästä - kirjaan on koonnut Margit Laininen tekstejä Kilpeläisen teoksista.

Tämän kirja on myös luokiteltu 17.3 kirjastoluokkaan - elämänfilosofiaa. Mietelauseet ja lyhyet tekstit kuvaavat iloa ystävyydestä, arkipäivän rohkeutta, pieniä hvyiä hetkiä, itkemisen vaikeutta, rakkautta, totuuden etsimistä, elämän kipua ja Jumalaan turvaamista.

Mietelauseita minun elämään:

"Tarvitsen myös itsekseni olemista. Mietin, mitä tuo tunne minulle merkitsee: 
On avaraa olla itsekseen, ei ole ahdasta. On vapaata olla itsekseen,
mikään ei sido. On rauhoittavaa olla itsekseen. On mahdollisuus puheenvuorojen vapauteen.

Minä kaipaan yksinoloa voidakseni kerätä kokooon itseäni niin paljon,
että nautin taas toisten ihmisten virkistävästä seurasta."

***

"On tekemättä paljon. On tehty varsin paljon. Laiminlyöty paljon ja touhuttu liikaa. Minulle onkin kasvanut hiljainen usko, jota en uskalla oikein ääneen ilmaista: Jokaisen huoneen oveen on kiinnitetty taulu, jossa lukee sana "armo".

Kiitos tästä päivästä: Irja Kilpeläisen mietteitä, toimittanut Margit Laininen, Kirjapaja, 2001
Päällys: Petri Kovacs
Mistä hankittu: Lapuan kaupunginkirjasto









Taivaan tie

Katri Helenan lauluista pidän toki, mutta siitä on melko pitkä aika, kun olen niitä Spotifysta kuunnellut. Taisin joulun aikaan viime vuonna katsoa televisiosta uusintana muutaman vuoden takaisen Katri Helenan joulukonsertin - laulujen myötä ihailin hänen kauniita pukujaan.

Taivaan tie kirjan löysin kirjastoluokasta 17.3 (Elämänfilosofia. Elämäntaito). Katri Helena kirjoittaa Lukijalle -esipuheessaan:

"Lähes kaksikymmentä vuotta olen kirjoittanut muistiin viestejä, joita saan hiljentyneessä mielentilassa. Lauseet muodostuvat sana kerrallaan, ja niiden sisältö peilaa usein pohdintojani eri elämänvaiheissa." (s. 6)

"Henkimaailmaan siirtyneiden läheisteni ja vähän kaukaisempienkin ystävieni viestien kautta olen ymmärtänyt, että hengen elämä jatkuu fyysisen olomuodon kuoleman jälkeenkin." (s. 7)

"Kaikki tämän kirjan tekstit ovat alkuperäisessä muodossaan. Mietelauseet ovat ikään kuin tiivistelmiä laajemmista kokonaisuuksista, ne olivat siellä tekstien lomassa, odottamassa huomaamistani." (s. 7)

Laitan Katri Helenan Taivaan tie -albumin soimaan Spotifysta kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta.

Ensimmäisessä lukukerralla en löytänyt kuin muutaman minua koskettavan mietelmän. Tämä kirja tarvitsee oman hiljaisen hetkensä - metsän hiljaisuudessa, järven tai joen rannalla.

Henkimaailma on minulle mystinen paikka, johon suhtaudun kunnioittavasti - hyvän ja pahan raja on mielestäni siellä häilyväinen.

Valitsen tähän muutaman mietelauseen, jotka puhuttelevat juuri nyt, tässä aamussa:

"Ei kukaan voi väistää tapahtuvia tosiasioita,
mutta kyky ymmärtää ja hyväksyä ne
on Jumalan lahja ihmiselle,
se antaa vapauden."

***

"Muista, että olet tullut tähän elämään
suorittamaan elämäntehtävääsi.
Ei ole tarkoituskaan elää koko ajan onnen kukkuloilla,
vaan nähdä pinnan alle, omasi ja muiden."

***

"Jokainen meistä tekee ymmärryksensä mukaisia
ratkaisuja,
siksi ei aina tarvitse menettää uskoaan
toisten tekojen vuoksi, vaikka ne satuttaisivatkin."

***

"Rukous on suora linja Jumalan voimaan,
silloin henki vapautuu kaikesta maallisesta
ja Jumala voi toimia ihmisessä
hänen omaksi parhaakseen."


Taivaan tien on lukenut myös:

Kirjat kertvovat



Katri Helena: Taivaan tie, Otava, 2014
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto




tiistai 13. kesäkuuta 2017

Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen

Arto Paasilinna ja hirtehishumoristinen sotaromaani – erittäin haasteellinen lukuoperaatio minulle. Hänen esikoisromaaninsa Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen kertoo kuvitteellisesta sodasta Ruotsin ja Suomen välillä vuonna 1977 – Itsenäinen Suomi täytti silloin 60 vuotta, minä 6 vuotta.

En ole montaa sotaromaania lukenut, eivätkä paasilinnamaiset huumoriromaanitkaan ole kuuluneet yhtään sen useammin lukemiini kirjoihin.  Ennakkoluulot ja lukemisen tuska olivat läsnä, kun avasin ensimmäisen sivun Operaatio Finlandiasta.

Esipuheessa Arto Paasilinna selventää romaaninsa tarkoitusta – kirjoittaahan hän vuonna 1972 tulevaisuuden romaania muutaman vuoden päähän.

Tämä on sotakirja. Ruotsi hyökkää Suomeen, Suomi puolustautuu ja hyökkää sitten Ruotsiin.” (s. 7)

Tällä kirjalla haluan tuoda sodan rauhalliseen Pohjolaan. Perimmäisenä tarkoituksenani on osoittaa, että sota todella on olemassa ja että tarvitaan vain tulitikun raapaisu, kun se jo syttyy. Myös täällä.” (s. 7)

Esipuheen kiitoksissa Arto Paasilinna jo kirjoittaa hyvin humoristisesti kiittäessään Suomen pääesikuntaa, ruotsalaisia tiedotusvälineitä, Neuvostoliittoa, Tanskaa, Norjaa, Saksoja, Yhdysvaltoja, Englantia ja Ranskaa. Paasilinnalle kirjan tekovaiheessa on sotilaallisena asiantuntijana toiminut reservin alikersantti Eero Kyllijoki.  Tarkistan nimen Googlesta – tarkoittako hän toimittaja Kyllijokea?

Paasilinna on tehnyt Kaarle Kustaasta jo kuninkaan tässä romaanissa (1972) – oikeasti hänestä tuli kuningas 15.9.1973, kun hänen isoisänsä kuoli (Kaarle Kustaan isähän oli jo kuollut 1947 lento-onnettomuudessa).

Suomen tasavallan presidenttinä toimi tässä Paasilinnan Operaatio Finlandia-romaanissa Johannes Virolainen (Urho Kekkonenhan oli presidentti tuohon aikaan). Johannes Virolainen oli vuonna 1977 maatalousministeri.

Tämän kuvitteellisen sodan syyksi kerrotaan suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa ja niistä johtuvat ongelmat. Jälleen tarkistan historiaa tästä suomalaisten muutosta työn perässä Ruotsiin. 1960- ja 1970-luvun taitteessa muutto Suomesta Ruotsiin onkin ollut voimakkaimmillaan.

Ruotsissa on lakkotaistelut, jotka kärjistyvät yleislakoksi syksyllä 1975. Jonkinlainen mielikuva minulla on lapsuudesta, kun on puhuttu uutisissa työlakoista ja varmasti ne ovat koskettaneet omia vanhempianikin 1970- ja 1980-luvuilla.  Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut Ruotsissa ennen kuin vuonna 1980 (pois lukien lakot ennen 1970-lukua). Työmarkkinajärjestöjen nimet Paasilinna on pitänyt oikeina - Ruotsin LO ja Suomen SAK.

Ruotsissa järjestetään vaalit helmikuussa 1976 ja hiukan yli 20% äänistä saa äärioikeistolainen natsipuolue. Mielenkiinnosta tarkistan jälleen, milloin Ruotsissa on järjestetty vaalit kirjan tarinan aikaan.  Ruotsin valtiopäivävaalit ovat olleet 1968.  Vielä 2010 -luvulla tämä puolueasia on pelottavan ajankohtainen – omasta lapsuudestani 1970-luvulla en muista äärioikeistolaisista puhuttaneen, enemmän kuuli sanan kommunisti kuin natsi.

Suomen hallitus ilmoitti, että sen käsityksen mukaan suomalaiset ja muut siirtolaiset olivat yleislakon jälkeen joutuneet Ruotsissa kansalaismielipiteen vainon kohteeksi. Suomen hallitus toivoi, että Ruotsi ryhtyisi heti toimenpiteisiin epäkohdan korjaamiseksi” (s. 17)

Ruotsi ei tähän Suomen pyyntöön suostunut, vaan siirtolaisten oikeuksia kavennettiin – ulkomaalaispassi, eläkeoikeus evättiin ja Ruotsin kansalaisuuden saaminen kävi miltei mahdottomaksi. Paasilinnan hirtehishuumori näkyy lauseessa ”Suomalaiset tunsivat pahimmaksi iskuksi itseään vastaan säännöksen, jonka mukaan siirtolaispassin haltijalla ei ollut Ruotsin kuningaskunnassa lakko-oikeutta” (s. 17)

Syksyllä 1976 Ahvenanmaa pitää maakuntapäivät, joilla he ilmoittavat halustaan irrottautua Suomesta ja haluavat liittyä Ruotsiin kielellisten, rodullisten ja maantieteellisten seikkojen nojalla.  Suomen presidentti kuitenkin kumoaa päätöksen, johon Ruotsin hallitus on tyytymätön luonnollisesti. Suomen sisäasianministeriö määrää Ahvenanmaalle 350 aseistettua poliisia.  Ruotsin lehdistö kutsuu näitä poliiseja ”Ahvenanmaan joulupoliiseiksi, jotka eivät edes osaa puhua sitä kieltä, jota kuuntelevat.

Maarianhaminassa ahvenanmaalaiset kidnappasivat kolme nuorta konstaapelia, riisuivat heidät aseista ja kuljettivat jäätä pitkin avomerellä sijaitsevalle hylätylle majakalle” (s. 20)

Helmikuussa löydettiin kaksi poliisia Maarianhaminan ulkopuolelta metsästä. Molemmat oli riisuttu alastomiksi ja silvottu pahoin. Tapauksen karmivuutta lisäsi se, että miehet olivat ilmeisesti menehtyneet pakkaseen eivät silpomisiin.” (s. 20)

Ahvenanmaalaiset nousevat kapinaan poliiseja vastaan, jotka tekivät laajoja kotitarkastuksia, joissa etsittiin aseita sekä maanpetoksellista aineistoa – automaattipesukone, jonka sisällä oli useita pestävänä olevia Ruotsin lippuja!

Ruotsi kohdisti lisää painostusta siirtolaisia kohtaan Ahvenanmaan tilanteen vuoksi.  Kaivosmiesten lapsia piestiin ja perheenäitejä estettiin ostamasta ruokaa.  Sen seurauksena suomalaiset kaivosmiehet nousivat lakkoon.

Heinäkuun 2.  päivänä 1977 Ahvenanmaan ylilennolla ruotsalainen hävittäjälaivue eksyy suunnassaan ja ylittää Varsinais-Suomen alueen.  He saavat vastaansa ilmatorjuntatulta ja sen myötä ruotsalainen hävittäjälaivue jatkoi matkaansa kohti Naantalin atomivoimalaa, joka tuhoutuu ja samoin Nesteen vanhat jalostamot – kuin Mainilan laukaukset.
Ensimmäinen ydinvoimala Loviisa-1:n rakentaminen aloitettiin 1971 ja se kytkettiin verkkoon 1977. Kilpilahden Nesteen jalostamot tiesin, kun isäni ollut rekkakuskina AGA:lla ja AGA:n tehtaat ovat myös Kilpilahdessa. Naantalin jalostamon en tiennyt olevan olemassa.

Liikennekannallepano alkaa Suomessa, puolustusvoiman komentaja on nimeltään Leinonen. Minun on tarkistettava jokainen nimi, että ovatko he olleet olemassa vai onko nimi Paasilinnan fiktiohenkilöitä. Hänen koko nimi selviää romaania eteenpäin lukiessa Kaarlo Olavi Leinonen 1969-1974, joka on ollut tuolloin puolustusvoimien komentajana.
Paasilinna kuvaa elävästi ja omalle tyylilleen ominaisesti millaista on liikekannallepano 1970 -luvun Suomessa.

Ruotsin maihinnousu alkaa Ahvenanmaasta. Paasilinna kuvaa maihinnousun etenemistä – paljon sotatermejä ja aikakauteen sopivia vakoilutapoja kuten sääsatelliitti. Radio-ohjattavan tiedustelukoneen suomalaiset tuhoavat torjuntaohjuksella – moraalinen sotatoimi.

Taistelu jatkuu Turun saaristossa Ja jatkuu Varsinais-Suomeen.  Paljon sotakuvausta ja muutama ”historiallinen kuvaus”

Ja koitti turkulaisille naisille rento ajanjakso, joka kesti yhtä kauan kuin sotakin. Ruotsalaiset miehitysjoukot parveilivat kaduilla, ravintoloissa soi ruotsalainen tanssimusiikki, naiset olivat suosiossa” (s 56)

Sota-aikaan kuuluva naisten hyväksikäyttö kuvataan yhden Turusta paenneen naisen kertomuksena.
Suomalaiset valtaavat Haaparannan. Haaparannan taisteluista saamme lukea alikersantti Eetu Moilasen kirjeestä morsiamelleen Irenelle.

Sotapoliittista kuvausta – Varsovan liitto ja Nato.  Yhdysvaltain presidentin nimi on Lindsay. Richard Nixon oli presidenttinä 20.1.1969-9.8.1974, jolloin hän joutui eroamaan (Watergate).  Seuraava presidentti oli Gerald Ford 9.8.1974-20.1.1977.  Neuvostoliiton yya-sopimus.

Pohjalaisena luin Maihinnousu Vaasaan -kappaleen erityisellä mielenkiinnolla.  Tässä kappaleessa mainitaan alkoholitutkija Kettil Bruun, joka on oikea henkilö.  Hän toimi mm. Tukholman yliopiston professorina. Ja mahtuihan tähän kappaleeseen yksi laihialaisvitsi:

Ruotsalaiset ovat menettäneet niin paljon rahaa noihin merimatkoihinsa, että heidän piti tulla opettelemaan säästäväisyyttä Laihialle asti” (s. 75)

Seuraavassa kappaleessa kuvataan Laihian sillan räjäytystä kuin Sven Dufva konsanaan. Ja mainitaan myös synnyinpitäjäni Ilmajoki ja trikootehdas, joka sijaitsi Koskenkorvalla (äitini on ollut siellä ompelijana). Sotamiesten matka jatkui junalla Juankoskelle (Juice Leskisen kotipitäjään).

Suomalaisilla oli neuvostoliittolaisia Iljušineja ja he laittoivat koneisiinsa Ruotsin kuninkaallisten ilmavoimien tunnukset – raakaa sodankäyntiä Uumajassa ja Holmsundissa. Iskuja Svenska Cellulosa Aktiebolaget SCA ja Uumajan ulkosatamaan. Suomalaiset menettävät Wasa Express-autolautan.  Wasa Express-nimellä ensimmäisen kerran seilannut vuosina 1964-1975 välillä Vaasa-Uumaja.
Iltapäivälehdet Ilta-Sanomat ja Expressen kirjoittivat sotapropagandaa.

Seuraavat kirjan  kappaleet kuvaavat Pohjois-Ruotsin kohdistuvia hyökkäyksiä. Suomalaiset sotavangit joutuvat ruotsalaiseen keskitysleiriin Katrineholmiin Etelä-Ruotsiin.  Heille syötetään päivästä toiseen pelkkää kalaa.

Pohjois-Ruotsin taistelusankareita ovat Apajalahti, Holmberg, Noponen ja Melasniemi (Jouni Apajalahti, Kalle Holmberg, Paavo Noponen ja Eero Melasniemi). Tätä kohtaa kirjassa oli hauska lukea, kun ajatteli kirjan henkilöitä sellaisina, kun olen heidät julkisuudessa nähnyt.

Tuskinpa on ollut yhtäkään sotaa ilman huumeita tai alkoholia….

Suomen hallituksen iltakoulun istunto pidetään Suurkirkon alla elokuussa 1977. Pääministerinä on Kalevi Sorsa.  Kalevi Sorsa oli pääministerinä ensimmäisen kerran 4.9.1972-13.6.1975.
Tarinassa on kansanhuoltoministeri Uolevi Raade. Kansanhuoltoministeriö lakkautettiin 1949 ja jäljellä olevat tehtävät jaettiin muiden ministeriöiden kesken.  Uolevi Raade oli Nesteen toimitusjohtaja.  Toisena kansanhuoltoministerinä mainitaan Kati Peltola, joka oli SKDL:n kansanedustaja ensimmäisen kerran vuosina 1977-1979.

Paasilinna mainitsee romaanissaan suurtankkerit Tiiskeri, Enskeri ja Ölskeri, jota en kyllä löydä – viimeinen lienee keksitty nimi sopivasti Tiiskerin ja Enskerin nimiin.

Teollisuusministerinä on Kalle Anttila, jonka minä muistan Anttila-tavarataloketjusta.
Teollisuusministeri Kalle Anttila avasi valkohampaisen suunsa ja oli vähällä aloittaa ”Täällä Kalle Anttila…”, mutta sanoi kuitenkin…” (s. 155)

Opetusministerinä on Bo Ahlfors, joka on ollut toimittaja, tietokirjailija ja politiikantutkija oikeassa elämässään.  Ensimmäinen maatalousministeri on K.E. Klemola ja toinen Ahti Karjalainen. Klemosta en löydä mitään tietoa, Karjalainen on ollut toisena valtiovarainministerinä 1957.  Karjalaisen II hallitus toimi 1970-1971.   Karjalainen oli myös ulkoasiainministeri Sorsan I hallituksessa 1972-1975. Sisäministerinä on Harri Holkeri, joka on toiminut Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1971-1979. Mainitaan myös Tuure Junnila, joka on ollut kokoomuksen kansanedustaja 1966-1979.

Suomi hyökkää Göteborgiin Tanskan avustuksella.
Elokuun 11. päivän aamuna Tanskasta – Anholtin saarelta – varustettiin parikymmentä lasikuituvenettä, pieniä perämoottoreita, joissa kussakin oli kolme, neljä suomalaista. Veneet lähtivät näennäisen rauhallisesti liikkeelle iltapäivällä ja pimeän tullen ne ylittivät laajan salmen ja suunnistivat kohti Göteborgia.” (s. 158)

Suomalaisina sisseinä toimivat kirjailija Pekka Kejonen, laulaja ja näyttelijä Pirkko Mannola (viitataanko Hella Wuolijokeen nurinpäin?)

Sotaväsymys iskee molemmilla mailla.  Vielä on kuitenkin suunnitelma Operaatio Finlandia (Oppenheimer).

Neuvostoliitto ilmoitti, että mikäli Ruotsi ei luovu välittömästi hyökkäyksestään Suomea vastaan, Neuvostoliitto tulee antamaan armeijalle ydinaseita, joita voidaan käyttää kostoaseina Ruotsin odotettavissa olevaa ydinhyökkäystä vastaan” (s. 172)

YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim (toimi pääsihteerinä 1972-1981) kutsuu turvallisuusneuvoston koolle elokuun 14. päivä.  Myöhemmin selviää, että Yhdysvaltain presidentti Lindsey ja Neuvostoliiton johtaja Brežnev käyvät tilanteesta keskustelun satelliittiyhteyden välityksellä 23. elokuuta. Brežnev on ollut johtaja vuosina 1964-1982, mutta Yhdysvaltain presidentin nimen Paasilinna on keksinyt.

Ydinsodan uhkalta vältytään ja viimeinen taistelu ruotsalaisten ja suomalaisten välillä käydään Loimaan rintaman suurtaistelussa.

Loimaan suurtaistelujen aikana kummassakin maassa syntyi rauhanaoppositio. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että molemmissa maissa alettiin ajatella rauhan mahdollisuutta” (s. 177)

Suomalaisen rauhanoppositon johtavaksi äänitorveksi laitettiin Jutta Zilliacus, joka oli silloin oikeassa elämässään RKP:n kansanedustaja 1975-1987.  Jutta Zilliacus hämmentyy tehtävästään ja ehdottaa siihen Suomen erikoissuurlähettilästä Risto Hyväristä tai Max Jacobsonia.  Mutta tehtävä oli vain tunnustelutapaaminen, ei rauhanneuvottelu.

Ruotsin hallitus eroaa ja uuden hallituksen muodostaminen annetaan Gunnar Jarringin (ruotsalainen diplomaatti) tehtäväksi.
Suomen ja Ruotsin aseleposopimus allekirjoitetaan 5.9.1977 Tanskan kuninkaallisessa linnassa. Rauhanneuvottelut aloitetaan 11. syyskuuta Tanskassa.  Ruotsin ja Suomen välinen rauhansopimus allekirjoitetaan 9.10.1977.

Jälkipuheessa Arto Paasilinna kirjoittaa:

Ja niin kävi, että Ahvenanmaa liitettiin Ruotsiin ja Ruotsi maksoi Suomelle sekä sotakorvaukset että Ahvenanmaan lunastushinnan. Sotavangit luovutettiin omilleen eikä siirtolaisia enää Ruotsissa vainottu” (s. 190)

Hän myös pohtii millaisia tunteita Operaatio Finlandia -sotaromaani kirjoittaminen herätti.  Jälkipuheen viimeiset lauseet ovat loppuun asti sitä paasilinnamaista hirtehishuumoria:
Jos sota todella syttyy, toivon, että tätä käsikirjoitusta noudatettaisiin mahdollisimman tarkoin. Mikäli muutoksia halutaan tehdä, olisi hyvä, jos silloin otettaisiin yhteyttä minuun” (s. 192)


Romaanin lukeminen oli melko vaikeata, koska en ole niin hyvin perillä Suomen ja Ruotsin historiasta, saati politiikasta. Olen kuitenkin 70-luvun lapsi, jolle monet romaanissa olevat oikeat henkilöt olivat tuttuja nimeltä, ja osasin ne liittää politiikkaan tai johonkin muuhun. Silti tätä blogikirjoitusta tehdessä joudun tarkistamaan faktoja moneen kertaan ja vieläkään en ole ihan varma menivätkö tarkistukset oikein.

Sodan pelko kävi mielessä tätä lukiessa, mutta joissakin kohdissa löysin jotain huvittavaakin, vaikka tunsin itseni melko tosikoksi tällaisen kirjallisuusgenren äärellä.  Olen lukenut Roope Lipastin Virtasen historian ja Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ja katosi ikkunasta. Toisesta olen jo kirjoittanut blogiin (oli lukupiirikirjana) ja Roope Lipastin kirjoista kirjoittama blogipostaus on ollut jo pidemmän aikaa kesken julkaisettomissa teksteissäni.  Nämä romaanit tulivat mieleen Paasilinnan Operaatio Finlandiaa lukiessani.

Tässä linkki YLEn 101 kirjaa sivulle, josta löytyy YLE Areenassa nähtävissä oleva video sekä Sadan vuoden kirjat -sarjassa Yle Radio 1:ssä radiolähetys Paasilinnan Operaatio Finlandiasta.

Arto Paasilinna: Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen, Gummerus, 3 p. 1997 (1. p. 1972)
Päällys: Martti Mykkänen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tapakristityn tyylikirja : miten elää ja kuolla kristillisesti

Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta ovat kirjoittaneet kristillisen tyylikirjan, Tapakristityn tyylikirja: miten elää ja kuolla kristillisesti.

Mikä sai minut tarttumaan hengelliseen tyylioppaaseen
1. Työni vuoksi: Kirja on Herättäjäjuhlien Juhlaoppaassa Kirjapajan ja Herättäjän Kirjakaupan mainoksessa – tänä vuonna aion tutustua ennakkoon kirjoihin, joita myymme Herättäjäjuhlilla Nilsiässä.
2. Halusin tietää, olenko tapakristitty
3. Halusin varmistaa, miten hyvin tiedän kristillisiä tapojamme
4. Minua kiinnostaa hengellinen tieto- ja kaunokirjallisuus

Olenko minä tapakristitty? Kirjan mukaan, tapakristillisyys ei vaadi ihmeitä, se on vaikkapa kristinuskosta lukemista.  Kyllä, luen monenlaista kirjaa kristinuskosta – toisinaan ehkä liiankin teologista, mutta kirja kirjalta nekin asiat maallikolle avautuvat, sen verran kuin on mahdollista. Tapakristitylle kirjan mukaan riittävät myös uteliaisuus ja pienet toistuvat tavat.  Olen utelias kokemaan uusia kristillisiä hetkiä, kuten eilen monologiesitys Markuksen evankeliumista Ilmajoen kirkossa tai Vanamo -bändin keikka Ilmajoen Wanhalla (nuorisotilat) keväällä ainoana keski-ikäisenä (jos ei lasketa seurakunnan väkeä) nuorten parissa. Pieniä toistuvia tapoja…. Hiljainen rukous, hengellisten lehtien lukeminen.

Wikipedia sanoo tapakristityn olevan:
 sellainen uskonnollisen yhteisön jäsen, jonka katsotaan olevan yhteisön jäsen lähinnä tottumuksen tai yhteiskunnan perinteen takia. Esimerkiksi Suomessa valtaosa kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja ovat seurakunnan jäseniä, mutta eivät ota osaa juurikaan seurakunnan tilaisuuksiin ja yhteisölliseen uskonnon harjoittamiseen. Kirkon jäsenyyden nähdään olevan tarpeellinen lähinnä perinteisten ristiäisten, häiden ja hautajaisten osalta
Lähteenä on käytetty Pakanatieto -yhdistyksen artikkelia Tapakristityt

Onko siis tapakristitty -sanalla myönteinen vai negatiivinen sävy? Tämän Tapakristityn tyylikirjan perusteella ei.  Toisaalta se tapa millä sanan sanot tai siitä kirjoitat, tuo sen sävyn. Minä voin sanoa olevani kristitty, mutta myönnän, että uskovainen -sanalla on minulle jonkinlainen ahdistavan olon tuova tunne.  Joidenkin mielestä syy saattaa olla se, etten ole sillä tavalla ”uskossa” Ehkä näinkin on…

Tapakristityn tyylikirjassa on esitetty keskeisimmät kristittynä elämiseen liittyvät tavat asian kuuluvine tyylivinkkeineen – myös tavat kristittynä kuolemiseen. Pohdin niitä tässä mitä ne minulle merkitsevät.

Rukoileminen

Kirjassa kuvataan monenlaista tapaa rukoilla -  hiljainen, omin sanoin, valmiit rukoukset, kirkossa, luonnossa, kotona, työssä, arjen ja pyhän pienissä hetkissä.

Minulle ruokarukous on tuttu päiväkerhosta ja muistaakseni ala-asteellakin saattoi ensimmäisinä vuosina olla sellainen tapa 1970-luvun lopussa. Joskus olen kotona itsekseni rukoillut hiljaa mielessäni ”Siunaa Jeesus ruokani, Aamen”.  Haluaisin tästä jokapäiväisen tavan, mutta jotenkin se unohtuu arjen hektisissäkin ruokahetkissä.
Iltarukous ei ollut minun vanhempieni tapa, enkä ole sitä tapaa opettanut omille lapsillenikaan.  Lapsuudesta muistan isänäidin, joka minulle toisinaan lausui ”Levolle lasken Luojani”, kun olin heillä päivähoidossa vanhempien ollessa töissä.  Tätä mielikuvaa mummasta rukoilemassa sängyn vierelläni olohuoneessa kannan yhä sydämessäni –  niitä harvoja herkkiä muistoja hänestä.
Esirukous on tuttu tapa jumalanpalveluksista ja muista hengellisistä tilaisuuksista. Joskus olen kirjoittanut esirukouspyyntöjä, mutta enemmän tapani on rukoilla hiljaa mielessäni esirukoilijoitten mukana – läheisten ja ystävien elämän asioiden äärellä sekä tuntemattomien esirukouspyyntöjen että koko maailman asioiden.

Ristinmerkki
Sitä en ole uskaltanut tehdä, kun olen pelännyt, että teen sen jotenkin väärinpäin. Tämän kirjan myötä olen sitä nyt opetellut – vielä en tiedä, missä ja milloin sen tekisin spontaanisti.

Pyyntörukous ja Kiitosrukous
Tätä rukousta myönnän tekeväni melko usein, kiitosrukouksen lisäksi – ehkä pyyntöjä tulee enemmän kuin kiitoksia.
Katumusrukous
En ole varma tästä rukouksesta…. Ehkä hiljaisia, äänettömiä katumusrukouksia mielessäni.
Meditaatio
Mietiskelevä rukous on voimaannuttava ja rauhoittava rukous luonnon rauhassa – yksi tärkeimmistä tavoista minulle.  Missään muualla en tätä rukoustapaa osaa. Jonain päivänä toivottavasti pääsisin osallistumaan hiljaisuuden retriittiin.

Hetkirukous
Puolenpäivän rukousta en ole kokeillut, mutta iltavesperissä olen kirkossa ollut. Puolenpäivän rukous on aika vaikeata sovittaa oman elämänrytmiin.
Hätäparkaisu ja Vau-rukous
Voi hyvä Jumala! Se parkaisu käy mielessäni hädän hetkellä tai Auta Jumala! Vau -rukous oli hauska termi.  Se on minulle lähellä hiljaista Kiitos Jumala, kun katson kaunista luontoa, läheistä ihmistä, luen koskettavaa runoa tai katson elokuvaa.

Rukousasentoja
Minulle kädet ristissä -tapa on luontevin.  Kädet yhteen liitettyinä tuo mieleen enemmänkin itämaiset uskonnot kuin katolilaisuuden.  Kädet kohotettuina tuntuu vieraalta, mutta hengellisen laulun viemänä minäkin ole nostanut kädet ylös muiden mukana – onhan hengellinen laulukin omanlaista rukousta. Polvirukousta en ole vielä kokenut – Herättäjäjuhlilla en ehdi, kun koko viikonloppu menee kirjakaupan kojulla. Josko tänä kesänä pääsisin Herättäjä-Yhdistyksen varsinaisiin seuroihinkin osallistumaan. Olen miettinyt, että kuuluuko/saako Herran siunauksen aikana paina päänsä. En muista, onko tapa minulle opetettu vai olenko sen jossakin vaiheessa omaksunut luonnollisesti. Nyt tiedän, että se saa olla tapakristityn tyyli.  Kävellen, seisten, istuen ja maatenkin saa rukoilla. Luonnossa kävellen tai kaupunkikävelyllä kuunnellen vaikkapa Radio Deitä.  Kiitosrukoukset hengellisissä tilaisuuksissa, miksei vaikka kaupan ruokajonossakin.  Kirkonpenkissä tai nuotion äärellä istuen voi tuoda hiljaiset rukouksensa Jumalan suojaan. Olen huojentunut, että sen iltarukouksen voi tehdä siellä sängyssäkin jo peiton alle käpertyneenä….

Rukoustarvikkeita
Rukousnauhoja olen katsellut netistä, samoin rukoushelmiä olen kirjakaupassa kosketellutkin. Haluaisin lilanvärisen rukousnauhan ja tuollansen Martin Lönnebon rukoushelmen ranteeseen olisi mukava tehdä jossakin rukous/askarteluryhmässä. Meinasin ostaa Herättäjäjuhlien Paavon pallin rukousjakkaraksi, mutten sitten malttanutkaan. Tuollaista rukousjakkaraa, minkä ohjeet tässä kirjassa on, pitäisi ensin kokeilla, että onko siinä tosiaan mukava olla noin polvistuneena.
Minulla on sellainen rukouskirja kuin Maailman kauneimmat rukoukset (WSOY, 1998). Olen sen näköjään hankkinut jouluna 2000 – kovin montaa kertaa en ole kirjan rukouksia lukenut… josko kirjan siirtäminen kirjahyllystä Raamatun, Päivän Tunnussanan ja Sanan Ajan viereen auttaisi….
Virret ja muut hengelliset laulut ovat rukouksia laulun äärellä tai lukien.  Rukousmaton miellän vahvasti islamilaisuuteen.  Vihkiryijyt ovat kirjan mukaan kirkkojen rukousmattoja. Ehkä jonain päivänä minullakin on rukousmatto, jos sellaisen maton löydän, mikä minua puhuttelisi oman uskoni mukaan.

Kirkossa käyminen ja jumalanpalveluskaavat ovat tulleet tutuiksi – ja aina voi seurata toimitusta virsikirjan lopussa olevasta liitteestä. Ja katsomalla mitä muut tekevät. Välillä tulee noustua tai istuttua liian aikaisin, mutta miksi siitä pitäisi nolostua – saahan tällaista inhimillisyyttä olla kirkonmenoissakin?
Tapakristityn tyylikirjassa kerrotaan tiivistetysti kirkon värisymboleista alttarilla, kynttilöiden merkityksestä ja jumalanpalveluskaavasta evankelisluterilaisessa kirkossa. Tapakristityn messukortti on hauska idea laittaa ylös kirkko, liturgiset värit, kynttilät ja se tunne mitä juuri tuo jumalanpalvelushetki toi juuri minulle.

Miksiköhän Raamatun lukeminen on niin vaikeaa ja toisinaan tylsääkin – samoja tuttuja tekstejä vuodesta toiseen.  Silti osa Raamatusta ihan tuntematonta – muutama jae ehkä joskus luettu tai kuultu. On helpompi tarttua hartauskirjallisuuteen tai hengelliseen lehteen. Hetken kesti minunkin intoni vuoden alussa Hetkinen -vihkosen, Päivän Tunnussana ja Sanan Ajan innoittamana lukea Raamattua joka aamu.

Raamatun lukemistavat olivat minulle uutta tietoa. Termi lectio divina eli jumalallinen lukeminen on mietiskelevä tapa lukea Raamattua. Voidaan pysähtyä jonkin sanan tai lauseen äärelle. Joskus minäkin olen pysähtynyt jotakin lausetta yhä uudelleen lukemaan.  Bibliodraama tuli tänä keväänä (vai oliko se jo syksyllä) tutuksi, kun kävin katsomassa täällä Lapualla Tuhlaajapojan veli -monologin, jonka esitti Mika Lahtinen. Toisaalta eilinen Markuksen evankeliumi -monologi oli myös eräänlaista bibliodraamaa, vaikkakin hyvin pelkistettyä.  Voisin jopa itsekin osallistua bibliodraamaan, vaikka runonlausunta on minulle läheisempää.

Minä rakastan laulaa (veisata) virsiä! Justihin eileen kattoon YouTubesta Herättäjä-Yhdistyksen Siionin virsien uudistettuja virsiä (ei mulle, kyllä nuo vanhatkaan vielä kovin tuttuja ole) ja veisasin Löytyn Jaakon mukana.  Osallistuin Lapuan tuomiokirkossa virsimaratoniin. Menin veisaamahan keskellä yötä. Oli niin voimaannuttavaa kävellä rauhassa kirkon käytäviä ja laulaa muiden mukana virsiä. Mulla ei oo kyllä hääppöönen laulunääni, mutta se ei virrenveisuus haittaa, hyvin siä menöö muiren mukana. Oon minä talvella mettäskin yksin virttä veisannu ja autos Radion Deitä kuunnelles.

Mulla on luonnollisesti uusi evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, Herättäjä-Yhdistyksen Siionin virret pitää ostaa nyt, kun meen loman jälkeen kirjakauppahan töihin (kannet on sitte tietysti lilat), Siionin kanteleen (sekin on lilakantinen) ja Viisikielisen ostin viime vuonna.  Mulla on sellaanen kirkkokassi, johona kuljetan kaikkia näitä laulukirjoja.

Tapakristityn tyylikirja kysyy tunnarivirttä, sielunvirttä. Kyllä se tälläkin hetkellä on rippivirteni Herra, kädelläsi (virren numeroa en silti muista ulkoa…  517 se on, kun tarkistin). Vaikka mulle rippikoulu ei ollut muuten kovin merkittävä juttu, niin silti tämä virsi on näin aikuisena tullut rakkaaksi. Toinen sielunvirsi on ehdottomasti Siionin virsi 243 Edessä reitti tuntematon (tunnetaan parhaiten Jaakko Löytyn Kahden maan kansalaisena).  Moni muukin virsi koskettaa eri hetkissä, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Ruokavirsiä tulee veisattu hengellisissä tapahtumissa, joissa on järjestetty ruokailu. Yleensä se on Nyt silmäin alla Jeesuksen.
Virsi- ja viini-iltaan olisi mukava osallistua – jos riittää, että juo vain lasillisen tai pari.

Taistele hyvän puolesta

Tapakristittyä ei ole kutsuttu vain välttelemään pahaa tavan vuoksi vaan taistelemaan hyvän puolesta” (s. 94)

Katekismus – Kymmenen käskyä on tässä kirjassa selitetty lyhyesti ja armollisesti. Esimerkiksi 3. Pyhitä lepopäivä (Kristallisoitunutta viisautta. Jos et lepää, menet itse rikki). Lepopäivä saa olla myös muulloinkin sunnuntaina…  Katekismusta tulee luettua vieläkin harvemmin kuin Raamattua.  Mun katekismus on vuonna 2000 muistaakseni tullut ilmaisjakeluna seurakunnan puolesta.  Kirjaa on ylänurkasta lukenut myös joku edesmenneistä koiristammekin….  Ehkä pitäisi hankkia uusi katekismus (tunnustan olevani hiukan materialisti, kun valkkasin uutta virsikirjaakin tosi kauan, kun etsin lilanväristä, mutta ei ihan löytynyt…). Tapakristityn tyylikirjan katekismusmeditaatio voisi olla apuna säännölliseen käskyjen tutkimiseen.

Tavat ”taistella hyvän puolesta” ovat raha (lahjoitukset, kolehti), vaikuttaminen (mielenosoitukset, mielipidekirjoitukset, nettiadressit), lähiympäristön huomioiminen, sydämenasiat (missä itse olet saanut avun, voin auttaa itsekin toista vertaistukena). Kirja haastaa pohtimaan – riittääkö yhteisvastuukeräykseen osallistuminen tai kolehti kirkossa. Jos ei olekaan laittaa edes sitä viissenttistä – hyvää voi antaa myös kohtaamalla toinen ihminen.  Toivon, että osaan kuunnella ja kunnioittaa ystävieni ja tuntemattomienkin kristillisiäkin mielipiteitä, vakaumusta, mikä on erilainen kuin minun.  Joskus on kuitenkin hyvä antaa vain asian olla – miksi riidellä, kun molempien näkemykset ovat niin kaukana toisistaan. Maailmassa on paljon asioita, mistä puhua, jos toisen mielipidettä ei voi muuttaa.

Sanoako vai eikö sanoa ja silti suutuksissa ja loukattuna sanon mitä sanon kaikista läheisimmälleni, miehelleni.  Toisinaan kerään asioita sisääni ja sitten jokin pieni asia saa ns. kupin menemään nurin, se on se viimeinen pisara. No, sitä saa mitä tilaa – tapa on molemminpuolista. Onneksi ”ilman selkiinnyttyä” pystymme asioista keskustelemaan ja sanomaan sen oikeankin asian, mikä siellä kengässä hiersi.

Hoida seremoniat

Kaste – hoidettu minun osaltani lapsena, samoin omien lasten ja olen yhden lapsen kummitäti
Konfirmaatio -  hoidettu omalta ja lapsien osalta
Avioliitto – olemme tavanneet tammikuussa 1989, kihlauduimme maaliskuussa 1989 ja siihen jäi meidän seremoniat.  Välillä olemme puhuneet asiasta, mutta totta puhuakseni se on vain jäänyt. Lapsetkin saivat isänsä sukunimen, kun kävimme sosiaaliviranomaisen luona ”kuulusteluissa”, joissa mieheni tunnusti isyyden ja myöhemmin tuomioistuin sen vahvisti. Meillä tästä kuulustelusta ei jäänyt ikävä tunne, olimme olleet avoliitossa viisi vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymäämme. Menemmekö joskus naimisiin, vihitäänkö meidät kirkollisin menoin – ehkä, ehkä ei, ei ainakaan tänä vuonna.  Sen verran olen minä ”päättänyt”, että se olisi elokuussa pienin seremonioin, ei isoja juhlija enää näin monen yhdessäolovuoden jälkeen.  Juridisesti se olisi hyvä tehdä, mutta sekään ei ole saanut meitä solmimaan avioliittoa…  syitä on toki vuosien varrella tullut monenlaisistaa asioista miksi ei, mutta jääköön ne asiat minun ja mieheni välisiksi…  Silti uskon, että meidänkin parisuhdetta Jumalaa siunaa…

Omien hautajaisten suunnittelua esitetään Tapakristityn tyylikirjassa. Ensin ajattelin, että minulle on ihan sama mitä virsiä laulavat hautajaisissani, kunhan kirkolliset hautajaiset järjestävät. Mutta sitten, kun mietin, että jos minun pitäisi järjestää jonkun läheiseni hautajaiset, olisi heidän toiveistaan apua…

Kodin siunaaminen olisi hieno tapa, mutta juuri nyt mielestäni koti on niin keskeneräinen, etten tänne sellaista voisi pyytää – hassu peruste, mutta näin se vain on. Toisekseen en ole varma tykkäisikö mieheni kodin siunaamisesta, hän on aika ”pelkistetty tapakristitty”.

Kristilliset pyhät

Jouluna on helpointa käydä kirkossa useimminkin, mutta pääsiäisestä en ole saanut sellaista tapaa. Tänä vuonna olin erityisen väsynyt pääsiäisen aikaan – halusin vain levätä kotona vapaapäivät lukien mm.  Raamatun naisista kertovia kirjoja.   Mulla on jopa kirjahyllyssäni Paastokirja (Karas-Sana, 1996) ja seinäkalenterina täällä kirjastohuoneessa Ortodoksinen seinäkalenteri, mutta paastoaminen on jäänyt vain ajatuksen tasolle.

Tapakristityn tyylikirjassa esitellään lyhyesti tapakristityn kymmenen pyhää: adventti, joulu, loppiainen, Marian ilmestymispäivä, pääsiäinen, helluntai, juhannus, Mikkelinpäivä, Pyhäinpäivä ja Tuomiosunnuntai.  Olen ainakin kerran ollut jumalanpalveluksessa ja/tai muussa tilaisuudessa jokaisen pyhän aikana.  Kirjaa antaa ehdotuksia, miten pienillä tavoilla, voi juhlistaa tai muistaa jokaista pyhää.

Kotialttari

Olen pohtinut kotialttarin tekemistä omaan kotiin, mutta tilan löytäminen on vaikeata meidän pienessä kodissamme, jossa tuntuu olevan ihan liikaa huonekaluja ja muutakin tavaraa….
Ainut paikka, minne sen voisin saada tehtyä, on tämä kirjastohuoneeni – minullehan tuo kotialttari olisi tärkeä, ei niinkään miehelleni, saati 16-vuotiaalle pojallemme.  Toki kirjan mukaan kotialttari voi olla ne rakkaat valokuvat hyllyssä ja minun enkelikoristeeni olohuoneen kirjahyllyssä, joita varsinkin joulun ja pääsiäisen aikaan siirrän pöydille tai tänne kirjastohuoneeseeni.

Ristit

Tau-rististä lisää tietoa etsiessäni, löysin Fransiskaanimaallikkojen viralliset sivut Suomessa.  Pitäneepä mielenkiinnosta tutustua sivustoon myöhemmin tarkemmin.  Puinen Tau-risti riipus näyttää kauniilta.
Kelttiläisiä ristejä olen katsellut netistä, kun olen etsiskellyt itselleni risti-kaulakorua. Siitäkin olen saanut tehtyä vaikean asian, kun en ole osannut valita mieleistä.
Kalevala Korun Kirkkoristi on kaunis vihkiristi – sekin on yksi risti, minkälaisen voisin itselleni kaulaan laittaa.
Krusifiksi kuuluisi minun kotialttarilleni ikonin kanssa – haluaisin yhdistää katolilaisuutta ja ortodoksisuutta luterilaiseen uskooni.
Latinalainen risti on puhuttelevin, käyttäähän sitä evankelisluterilainen kirkko, johon minä kuulun. Kreikkalainen risti on myös kaunis ja samoin ortodoksinen, mutta ne eivät tunnu niin omilta minulle kuin tuo latinalainen risti. Lähetysristi eli Jerusalemin risti näyttää hiukan sekavalta, mitä katsoin noita hopeisia tai puisia ristejä netissä. Ristiretket tulee mieleen tästä rististä. Ankh-risti eli egyptiläinen risti on kaunis myös kaulakoruna.

Minulla ei siis ole yhtään ristikorua vieläkään - rippiristiä en lahjaksi aikoinani saanut keneltäkään. Pitäisi vai osata valita se ensimmäinen ristikoruni – myöhemmin voi sitten ostaa toisenkin.

Oikeata ikonia minulla ei vielä ole, ortodoksisista seinäkalentereista olen leikannut ikoninkuvat talteen ja niitä vaihtelen yhteen valokuvakehykseen toisinaan – tarvitsisin vain eri kokoisia kehyksiä, kun nuo kalenterikuvatkin ovat monenkokoisia.  Kun jonain päivänä vielä pääsen käymään Valamon Luostarissa, haluan ostaa sieltä ikonin – toki sen voisi tilata heidän verkkokaupastaan, mutta minä haluan ostaa sen paikan päältä. Ikoninäyttelyissä olen käynyt täällä Lapualla tsasounassa ja Kauhavalla kirjastossa.

Tapakristityn tyylikirjassa kerrotaan kolme tapaa kohdata pyhä. Ne ovat paljain varpain, rajusti tanssien ja riehakasta musiikkia kuunnellen sekä pyhä viha. Paljain varpain on ihana astella kesällä nurmikolla tai hiekkarannalla tai huljutella vedessä varpaitaan kesäiltana. Tanssia en osaa, mutta gospelmusiikkia kuunnellessa tekee mieli heilua ja hyppiä. Minulle tuottaa ”tuskaa” istua vain penkissä koko gospelkonsertti -  onneksi moni bändi edes pyytää meitä välillä nousemaan ylös ja ottamaan osaa lauluun. Ihaninta on keikat ilman tuoleja, kun saa hyppiä ja heilua ja laulaa mukana. Tuota pyhää vihaa en oikein ymmärrä, muuta kuin toki tiedän tuon Raamatun kohdan, kun Jeesus kaataa temppelissä rahanvaihtajien pöydät. Ehkä meidänkin pitää tai on lupa tuntea vihaa kirkon ja hautojen häpäisijöistä… tai ainakin puolustaa pyhyyttä.

Sisäinen kappeli

Sisäisen kappelin perustukset on muurattu, kun avoin aistiminen alkaa tuottaa kiitollisuutta tästä ihmeellisestä elämästä ja maailmasta. Se kaikki on lahjaa, tuosta noin vain ihmisille ja koko luomakunnalle nautittavaksi annettu” (s. 189)

Sisäinen vaellusteltta arjen ajatuksissa mukana, niissä ilon, surun, tuskan, epäonnistumisen ja onnistumisen hetkissä päivän alussa, keskellä ja lopussa, juuri silloin, kun on se hetki omassa mielessäsi, Jumalan lähellä.

Tapakristityn tyylikirjassa mainitaan Avilan Teresan Sisäinen linna -kirja – täyneepä lainata kirja kirjastosta.  Seitsemän huonetta, kuten rukouksen ovi, rakastavan Jumalan huone, ylösnousemuksen henkilökohtaisen kokemisen ja muutoksen huone. Mestari Eckhart puhuu sielun temppelistä (hänenkin kirjoittamiaan kirjoja löytyy kirjastosta).  ”Temppeli on sielu, ja Jumala janoaa täyttää sielun temppelin kokonaan” (s. 196)

Tapakristityn tyylikirjan lopussa on aistitesti viidelle päivälle – sekin on kiva tapa kohdata pyhyyttä ja Jumalan ihmeitä.

Tämän kirjan virkistäviä keskustelupätkiä olivat Heinimäen ja Karirannan keskustelut tapakristityn tavoista. Ne toivat omaan kristityn elämään lohtua – papitkin ajattelevat luonnollisesti eri tavoin ja ilmaisevat ajatuksia monenlaisin sanoin sen Raamatun tekstin lisäksi. No, toki minä sen tiesin jo ennestäänkin – rakkaimpia tapaamia pappeja ovat huumorilla ravistelevat hengenmiehet ja -naiset sekä ne papit, joista hehkuu myös sitä jonkinlaista rauhallisuutta, joka saa pohtimaan Jumalan sanaa.

Tämän Tapakristityn tyylikirjan äärelle palaan vielä myöhemminkin, kunhan sen saan omaan kirjahyllyyni ostettua – ja se ei jää sinne pölyttymään koristeena.

Kenelle Tapakristityn tyylikirja sopii luettavaksi, selattavaksi, lahjaksi:

- Jokaiselle jota kiinnostaa kristilliset tavat evankelisluterilaisessa kirkossa
- Jokaiselle, joka haluaa tietää, että miten ne tavat nyt menivätkään
- Jokaiselle kristitylle, joka rohkenee ravistella hiukan perinteitään 2000 -luvulle
- Nuorelle rippilahjaksi, syntymäpäivälahjaksi tai muuten vaan muistoksi – olet tärkeä, välitän       sinusta


Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta: Tapakristityn tyylikirja: miten elää ja kuolla kristillisesti, Kirjapaja, 2016
Kansi: Sanna Pelliccioni
Mistä hankittu: Lapuan kaupunginkirjasto





lauantai 10. kesäkuuta 2017

Nelikymppinen- elämän huipulla

Kristiina Harjun Nelikymppinen – elämän huipulla on tutkimus nelikymppisistä 2000 -luvun alussa. Tähän tutkimuksen kategoriaan on laskettu 38-50-vuotiaat – kuulun siis nyt 46 -vuotiaana kohderyhmään. Kirjan tutkimuksen aikana olen ollut nuorempi, sillä tutkimuksen osallistuneet nelikymppiset ovat syntyneet 1955-1967 (minä olen syntynyt 1971).

Kirjassa kerrottiin aika paljon ajasta ennen nelikymppisyyttä – ehkä liikaakin, kaipasin enemmän juuri sitä nelikymppisen elämänvaiheen kuvausta.  Kristiina Harju toki kirjoittaa kirjan ensimmäisessä kappaleessa: ”Nelikymppinen on luonnon mielenkiintoinen aikaansaannos. Jotta voimme paremmin ymmärtää, miksi ihminen parhaassa aikuisuudessaan on sellainen kuin on, luomme ensimmäiseksi silmäyksen elämän alkuun: hetkeen, jolloin nelikymppisen isästä ja äidistä alkoi tulla hänen vanhempiaan” (s. 15)

Tässä kirjassa mainitaan Erik H. Erikson (Nuori Luther -tutkimuksen kirjan kirjoittaja, jonka sain luettua alkuvuodesta). ”Elämänkaaren suuria tutkijanimiä on Erik H.  Erikson. Hänen lähestymistapaansa leimaa tiettyjen inhimillisten ominaisuuksien, mielentilojen, keskinäinen kilvoittelu ihmisen eri ikävaiheissa. Eriksonin mukaan elämä asettaa ihmisen koko ajan tekemään valintoja. Valitsi ihminen niin tai näin, se muovaa hänen kehitystään. Kaikki elämän suuret kysymykset eivät herää yhdellä kertaa vaan pitkin matkaa – sen mukaan, miten ihminen on kypsä käsittelemään niitä” (s. 28)

Elämän kulkua tässä kirjassa kuvataan kiinalaisen ajattelumallin mukaan, joka kiinalaisesta lääketieteestä: vesi, puu, tuli, maa, metalli – olen siis toisen kierroksen vesi-elementissä.

Hän (nelikymppinen) siirtyy elämänkehällä, seuraavalle kierrokselle jälleen vesi-vaiheeseen. Vesi-vaihe on tälläkin kertaa uudenlaisen elämänmallin, uuden ihmisyyden, hakemista ja hahmottamista, mutta nyt sitä eletään keski-ikäistyvän aikuisen näkökulmasta.” (s. 35)

…kiinalaisessa ajattelussa naisen ja miehen elämänjaksojen pituus poikkeaa toisistaan, keski-ikäinen nainen ja mies ovat eri kehitysvaiheessa, eli samoissa ikälukemissa heillä on erilaiset kasvun velvoitteet ja mahdollisuudet.” (s. 35)

Kirjassa mainitaan myös Daniel J. Levinsonin elämänkulun vaiheet -ajattelumalli. Sen mukaan minä elän Keskimmäisen aikuisuuden käynnistymisvaihetta (45-50 -vuotiaat).

Tutkimusten mukaan nelikymppisyys siis ON itsenäinen ikäkausi. Tervetuloa uusi elämä! Keskimmäisen aikuisuuden kehitystehtävänä on luoda näkyväksi se, mikä siihen siirryttäessä alkoi kirkastua: millainen minä olen ja millaista minusta on hyvä elämä. Ihmisestä vahvistuu halu tavoittaa ajatus, idea minuudesta, toiminnaksi, elämänfilosofiaksi. Itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl esittää asian näin: ”Meidän tehtävämme on muuttaa totuus itsestämme todellisuudeksi” (s. 93)

Joistakin tutkimukseen osallistuneiden nelikymppisesti kommenteista tunnistin itseäni, joissakin asioissa tunnen olevan toisinajattelija – lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ennen kuin täytän viisikymmentä, lapsenlapsia tulee, jos on tullakseen, työ on aina ollut minulle motivaatio; ei palkka.

Kristiina Harju: Nelikymppinen - elämä huipulla, WSOY, 2005
Graafinen suunnittelu: Marke Hankama
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Savenvalajan pajassa

Maija-Liisa Heiskanen on kirjoittanut kirjan Savenvalajan pajassa. Hän kertoo Lukijalle -alkupuheessa, miten askarteluohjaakoulutuksensa aikana tutustui saviruukun valmistamisen alkeisiin. Hän on käyttänyt tässä kirjassaan savenvalamisen vaiheita kuvatessaan ihmiselämän eri tapahtumia.

Jokaisen tekstin alussa hän ensin kuvaa savenvalamista ja sen jälkeen pohtii, miten tämä savenvalamisen vaihe sopii ihmiselämän kuvaukseen. Minulle Särkynyt saviruukku -laulu on yksi rakkaimmista ja koskettavimmista hengellisistä lauluista. Se laulu saa aina kyyneliin, mutta sen jälkeen olo on rauhallinen. Viimeksi kuulin tämän laulun Jipun esittämänä Nurmon kirkossa tänä keväänä – ensimmäisen kerran laulun olen kuullut noin parikymppisenä Viktor Klimenkon esittämänä.
Savenvalajan pajassa -kirjan tekstien myötä muovasin savesta itseäni ehjäksi saviruukuksi – toisinaan minun tuli säröjä, toisinaan oli särkynyt saviruukku, joka pala palalta tehtiin uudelleen. Vanamon laulua Savea vain on myös tullut tärkeäksi hengelliseksi lauluksi minulle.

Jokaisen tekstin lopussa on rukous – Savenvalajan pajassa- kirjan tekstejä voi poimia luettavaksi tilanteen mukaan tai lukea alusta loppuun, kuten minä tein. Tämän kirjan haluaisin ostaa itselleni, sillä haluan palata näiden savenvalamisen vaiheisiin vielä myöhemminkin – Mestarin muovattavaksi.

Maija-Liisa Heiskanen: Savenvalajan pajassa, Karas-Sana, 1998
Etukannen kuva: Lehtikuva Oy
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikosken Kesä kasiysi romaani päätyi luettavakseni ja omaan kirjahyllyyni kahdesta syystä: kirjastoauto ja vuosi 1989. Olen ajanut Ilmajoen kirjastoautoa vuosina 1990-1994 ja olen ollut 18-vuotias vuonna 1989.  En muista, että aikaisemmin olisi romaanin aiheena ollut kirjastoauto.

Kirjavälityksen kirjapakettia avatessani kirjakaupalla kiinnitin heti huomiota kirjan kanteen – linja-auto, äänikasetti ja kesä kasiysi.  Ja vielä enemmän mielenkiintoni heräsi, kun olikin kyseessä kirjastoauto! Vasta kesälomallani tämän kirjan halusin lukea – olihan kirjan tapahtumatkin sijoitettu kesään.

Tästä kirjasta jäi hyvä mieli – vaikka arvasin kyllä, miten rakkaustarinan käy…  Hyvin Sirpa Saarikoski oli kuvannut kirjastoautotyötä ripauksilla hassua huumoria – tai mistä sitä tietää, mihin kaikkeen kirjastoauton väki tuolla kyläteillä joutuukaan…

Tarinatyylistä tuli mieleen Anni Polvan aikuisten romaanit, joita luin parikymppisenä. Vaatekuvaukset olivat huvittavia, mutta siis olihan ne jakut ja olkatoppaukset oltava! Papiljotteja ei ehkä mun ikäluokka (70-luvulla syntyneet) käyttäneet, mutta permanentatut hiukset oli mullaki monet kerrat.
Onkohan muuten kirjastoauto ollut oikeasti joskus jollain festareilla? Siis ”viran” puolesta, tuskin kukaan on uskaltanut omiin ajoihinsa ottaa….

Meinas jo ihan itekin unohtaa millaista se puhelimella soittaminen on ollu viä tuohon aikaan, vaikka tosiaan niitä ensimmäisiä ”kannettavia puhelimia” oli – mun miehen veljellä oli kuulemma jo sellainenkin.

Modern Talking ja Topi Sorsakoski – äänilevyjen kopiointi äänikasetille.  Sitä tuli itekin tehtyä, mutta enemmän radiosta nauhoitin. Sain ekan levysoittimen 1987 ja mun eka lp oli kyllä Gary Moore: Wild Frontier.   Topi Sorsakosken äänikasetteja meillä oli. En muista onko meillä Modern Talking lp:tä, mutta kyllä me sitä mun mieheni kanssa vuonna 1989 kuunneltiin.  Fazerin musiikkikerhosta minäkin lp:ni hankin, niin kuin kirjan Topias.

Gun’s and Roses, Leevi and the Leavings, Mamba – mun nuoruutta ja osaisin varmaan nuo laulut vieläkin ulkoa, jotka tässä kirjassa mainittiin.

Kama Sutra ja Stephen Kingin Piina – joo-o tuttuja kirjan nimiä, kumpaakaan en oo lukenut, mutta oon ensin mainittua selaillu. Kuuluihan sen INFO-kirjakauppojen kirjavalikoimaankin vielä muistaakseni 2000-luvun alussa, kun olin sen ketjun kirjakaupassa töissä.  Kingin Piinaa varmasti lainatiin yhä kirjastosta, ja eiköhän tuo toinenkin teos vielä lainaajia kiinnosta.

Ville Vallattomista en kyllä tienny – Valkovenäläisiä ruukas mies nauttia. Mä taisin juoda kossukolaa tai kossujaffaa…   Nykyysin nautin enimmäkseen siideriä ja joskus valko- tai punaviiniä.  Ja niistäkin riittää monesti yksi lasillinen.

IEVAn muistin, se oli sen verran iso uutinen ja Napakymppiä tuli katottua – me muuten taidettiin kauppiksessa ilmottaa yks meidän ope sinne, mutta ei se muistaakseni suostunu meneen….

Miten käy kirjastoautonkuljettajan Katin ja Topiaksen – Laura Branigan-kissaihminen kohtaa Tessu-koiraihmisen… vai onko rakkaus sittenkin lähempänä kuin Kati huomaakaan….

Tätä ei varmaan kovin moni kirjastoalan työntekijä, varsinkaan kirjastoautonkuljettajat malta olla lukematta….   Parhaiten tämä uppoaa meihin keski-ikäisiin, jotka elimme nuoruuttamme 1989.

Ihana kepeä kesäromaani rakkaudesta, hassuista kommelluksista, kesästä 1989.

Tässä linkki Sirpa Saarikosken sivuille, jossa hän kertoo miten kirja Kesä kasiysi syntyi.


Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi, Karisto, 2017
Kansi: Saana Nyqvist
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta


Kesä kasiysin on lukenut myös:





Paavo Ruotsalainen ja hänen uskonelämänsä

Herättäjäjuhlat lähestyvät ja mun kesäloma on lopuillaan. Lukuhaaste Paavo Ruotsalaisesta on edennyt melko hitaasti. Vasta kaksi elämäkertaa ja kaksi romaani luettuna.  Ruotsalainen pappi ja piispa Bengt Jonzon (1888-1967) on kirjoittanut teoksen Paavo Ruotsalainen ja hänen uskonelämänsä.

Jonzon kirjoittaa kirjan alkulauseessa vuonna 1935:
Lähinnä arkkipiispa Nathan Söderblomin vaikutuksesta tulin käyneeksi kesinä 1926 ja 1927 Suomessa tutustuakseni tämän maan uskonnollisiin oloihin ja erikoisesti suomalaiseen herännäisyyteen.”
Tästä alkoi Bengt Jonzonin tutkimusmatkat Suomeen ja erityisesti Jonzon tutki Paavo Ruotsalaista ja hänen uskonnollisuuttaan. Hän esitti kirjoitelmansa elokuussa 1934 Uppsalassa pappeinkokoukselle.
Jonzonin kirjoittama teos on siis enemmänkin tutkimus kuin perinteinen elämäkerta.

Teoksen on suomentanut Sigfrid Stenius vuonna 1936. Hänen kirjoittaa suomentajan alkusanoissa:
Kun tämä kirjan suomenkielisessä asussaan toivottavasti saa runsaan levikin laajoissa kristillisyyden kansalaispiireissä, on kirjan sujuvaa lukemista vaikeuttavat lähdeviittaukset ja yleensä muut alahuomautukset jätetty pois.”

Johdanto teksti alkaa: ”Jyväskylän nykyisen hautausmaan alueella on muistokivi, jossa on seuraavat sanat: ”Tällä paikalla sijainneessa pajassa Paavo Ruotsalainen v. 1799 ensikerran tapasi Jaakko Högmannin, jyväskyläläisen sepän, jonka sanat: ’yksi sinulta puuttuu ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto’, tekivät hänestä kansamme herättäjän.” (s. 9)
Tottahan minun täytyi tarkistaa, että onko tällainen muistomerkki vielä olemassa ja kyllä se löytyy Jyväskylän vanhalta hautausmaalta. Toki nykyään tiedetään, että tällä paikalla ollut paja, ei ollut seppä Högmannin paja, vaan se on sijainnut Väinölässä, Äijälänjoen varrella – liekö jäänyt joen alle sen muuttuessa Äijälänsalmeksi 1800-luvulla.

Johdantokappaleessa Bengt Jonzon käsittelee suomalaisia kirjailijoita ja tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet Paavo Ruotsalaisesta.
Teos on jaettu neljään osaan: Pelastuksentie, Pelastusvarmuus, Paavo Ruotsalaisen herännäisyys hänen hartauskirjallisuutensa valaisemana sekä Johtopäätöksiä ja näkökohtia.

Jonzonin kirjoittamassa kirjassa on minullekin tuttuja kertomuksia ja Ukko-Paavon ajatuksia, joita olen lukenut mm. Aukusti Oravalan kirjoittamista kirjoista. Niin hyvin en vieläkään herännäisyyden historiaa muista, etteikö muut henkilöt mene vielä miettimiseksi, että kukas se Renqvist olikaan ja kuka oli Hedberg….

Kolmannessa kappaleessa oli mielenkiintoista lukea millaista hartauskirjallisuutta Paavo Ruotsalainen luki. Thomas Wilcocksin Kallis hunajanpisara (Kallihit Hunajan-Pisarat Kalliosta Christuksesta) ja Bunyanin Kristityn vaellus (Yhden Kristityn Vaellus) ovat nykyäänkin suosittuja teoksia hengellisessä kirjallisuudessa.
”… Paavo Ruotsalaisen hartauskirjallisuuden luettelosta selviää, niin kuin seuraavassa lähemmin tullaan osoittamaan, herännäisyydelle luonteenomainen erilaisten tunnustuksellisten vaikutusten ”yhteissoitto”. Päävirtaus on luterilainen.” (s. 147)

Tämä kirja oli ehkä minulle liian ”tutkimuksellinen”, mutta tulipahan tämäkin luettua loppuun.  Seuraavaksi luen Paavo Ruotsalainen 1777-1852 : juhlakirja, toim. Olavi Tarvainen (Lapua, 1977) elämäkerroista ja romaaneista Eino Kinnusen Elämän avaimet (Kirjayhtymä, 1963).

Bengt Jonzon: Paavo Ruotsalainen ja hänen uskonelämänsä , WSOY,1937
suomentanut Sigfrid Sirenius, jumaluusopin tohtori
(ruotsl. alkuteos: Studier i Paavo Ruotsalainens fromhet, med särskild hänsyn till Frälsningsvissheten, 1935)
Mistä hankittu: lainattu Alahärmän kirjasto

torstai 8. kesäkuuta 2017

Matkakirja: lastuja ylävirralta

Kari Pekka Kinnunen on tuusulalainen rovasti. Hänen äänensä on tuttu radion aamuhartauksista. Kinnunen on kirjoittanut hengellisen kirjan, Matkakirja: lastuja ylävirralta, joka samalla haastaa tekstien lopussa olevien kysymysten myötä kulkemaan omaa elämänmatkaa.

Pienten tekstien väliotsikot kuvaavat elämänkaarta: Kointähti, Aamunkoi, Aamupäivä, Puolipäivä, Iltapäivä, Illansuu ja Ehtookellot. Niiden myötä voi valita tekstejä luettavaksi myös eri vuorokauden aikoina – levähdyshetkinä arjen tehtävissä tai sunnuntain rauhallisuudessa.

Kari Pekka Kinnunen kertoo lastuissaan omasta eletystä elämästä, kohdatuista ihmisistä – kipeistäkin tapahtumista.  Tekstien myötä omatkin kipupisteeni tulevat esille… joitakin asioita en juuri nyt halua käydä uudelleen läpi. Muutaman vuoden takainen elämänkaarikirjoittamisen kurssin materiaalini on vielä uudelleen läpi käymättä – jonain päivänä olen siihen valmis….

Kirjan tekstit sopivat luettavaksi ystävien tai ryhmän kanssa, jossa vallitsee luottamus – uskaltaa puhua asioista, joita tekstin lopussa olevat kysymykset tuovat esiin. Lapsuudesta, vanhemmuudesta, parisuhteesta, uskonnosta, kuolemasta – elämänkaarestamme Jumalan suojeluksessa, myös niistä epätoivon ja epäuskon hetkistä.

Minulle tämä matkakirja kulkee mukana metsäretkillä – varhaisaamuna metsälammen äärellä avaan kirjan siitä kohdasta, mikä juuri silloin tuntuu puhuttelevammalta. Saatan kirjoittaa muistiin ajatuksia kysymyksien herättämänä, toisinaan kirjoitan runon tai luen Raamattua – katselen ja kuuntelen luontoa. Kiitän Jumalaa tai huokaan hiljaa miksi….

Herättäjä-Yhdistys on tehnyt kirjaesittelyn, jossa Kari Pekka Kinnunen kertoo tästä kirjasta:

Kari Pekka Kinnunen: Matkakirja: lastuja ylävirralta, Herättäjä-Yhdistys, 2017
Kansikuva: Herättäjä-Yhdistyksen arkisto
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta


OlenNainen: olennaisista asioista naisille

Kirsti Ijäs on kirjoittanut kirjan OlenNainen: olennaisista asioista naisille. Kirja on syntynyt OlenNainen-päivien kokemusten pohjalta. Päiviä on järjestetty useilla paikkakunnilla  yhteistyössä paikallisseurakuntien ja Suomen Raamattuopiston kanssa.

Naisen rakkaus ja viha

"Rakkaus ja viha ovat yleensä käytössä tunnesanoina. Rakkauteen ja vihaan kuuluu paljon enemmän voimaa ja sisältöä kuin pelkkiin tunteisiin. Rakkauteen ja vihaan sisältyy myös järkeä ja tahtoa, tekoja ja kieltämyksiä, luovuutta ja kekseliäisyyttä " (s. 29)

Naisen kateus ja kiitollisuus

"Naiset ilmaisevat kateutensa usein epäsuorasti selän takana esimerkiksi panettelemalla kateuteunsa kohdetta. Kateuden kohteena voi olla toisen naisen ulkonäkö, vaatetus, varallisuus, perhe, komea mies ja menestyvät lapset, kuuluisat ystävät." (s. 32)

"Kiittämättömyys ja siitä johtuvan häpeänsä saa myös anteeksi. Kiitosmieli auttaa arkisissa askareissa ja tukee läheisissä ihmissuhteissa silloinkin, kun toisen erilaisuus kiusaa ja ärsyttää." (s. 51)

Naisen pelot ja rohkeus

"Lasten kasvattaminen on monien mielestä nykyisin niin vaativaa, että siinä tuntee itsensä lähes aina huonoksi ja puutteelliseksi Äidit ovat erityisen herkkiä syyllistymään tehtävässään. Huolet ja pelot vievät helposti mennessään ilon ja kiitollisuuden, jonka lapsi tuo mukanaan perheeseen. Huolia lapsista tuntuu riittävän kaikkiin elämänvaiheisiin" (s. 62)

Naisen kriisit

"Toiset meistä näyttävät selviytyvän kriiseistään helpommin kuin toiset. Olkoon tilanne mikä hyvänsä, me kaikki tarvitsemme kriiseissämme rakentavaa vuorovaikutusta toiseen tai toisiin ihmisiin voidaksemme selvitellä tunteitamme ja mahdollisuuksiamme jatkaa eteenpäin." (s. 71)

"Henkilökohtainen uskonsuhde Jumalaan antaa turvaa ja lohdutusta elämän kriiseissä ja ahdingoissa. Mahdollisuus rukoilla, lukea ja kuunnella Jumalan sanaa ja elää seurakunnan yhteydessä hoitavat suhdetta Jumalaan." (s. 84)

Naisen jaksaminen ja hyvinvointi

"Oman hyvinvoinnin kohentamisen pitäisi kuulua jokaisen naisen ohjelmaan. Siitä ei kuitenkaan saa tulla uutta stressin aiheuttajaa, vaan kokemus siitä, että on hyvä olla. On tärkeää aika ajoin pysähtyä kuuntelemaan omaa elimistöä ja sen tarpeita, omia tunteita ja ajatuksia." (s. 97)

Naisen arvot ja asenteet

"On hyvä aika ajoin pysähtyä miettimään, mitä arvomme ovat  ja millainen on ihmiskäsityksemme ja mitä ne elämäämme vaikuttavat." (s. 103)

"Me olemme erilaisia naisia voimavaroiltamme, luonteeltamme, taustoiltamme, perinteiltämme, arvoiltamme, iältämme, koulutukseltamme, lahjoiltamme ja terveydeltämme..." (s. 110)

Vapautettu nainen

"On viisainta pysähtyä kysymään, kuka minä olen. Millainen haluan olla, miten itseni esitellä? Saanko olla sellainen, joksi olen luotu? Roolit ja tehtävät, jotka eivät sovi minulle, ovat kuin kahleita." (s. 113)

Kirsti Ijäs: OlenNainen: olennaisista asioista naisille, Perussanoma, 2008
Ulkoasu: Teemu Junkkaala/gstj.fi
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto


Virtaus ja vastarinta: nainen matkalla minuuteen

Carita Hellstenin Virtaus ja vastavirta: nainen matkalle minuuteen vei minut oman minuuteni äärelle. Pyristelin kirjaa lukiessani vastaan ja halusin olla eri mieltä - ei minun tarvitse käydä elämässäni näitä läpi.....

Kirjan luettua olen jäänyt miettimään millainen on minun sisäinen puutarhani, mitä minä kannan omassa selkärepussani. Luovutanko muutosten kohdalla liian helposti ja palaan vanhaan takaisin....

Mistä saisin voimaa uskoa, että Jumalaa kantaa, kunhan vain luotan häneen.... miksi on niin vaikeata ymmärtää, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämääni....

Carita Hellsten käsittellee naisen elämää työn, vanhemmuuden ja parisuhteen kautta. Antaen vaihtoehtoja, joita vastaan minä yritän pyristellä - en minä nyt jaksa yrittää.... mutta jokin pieni ääni sisälläni sanoo älä luovuta - vielä on uusi päivä edessä, vielä on mahdollisuus muuttaa elämääsi....

Otteita kirjasta:

"Ainoa tie elämänmuutokseen ja ihmisenä kasvamiseen käy oman sisimpämme tuntemisen kautta. Sisimpäämme on kerrostunut, henkilökohtaista historiaamme, kipujamme, rajoituksiamme ja tyydyttämättömiä tarpeitamme, mutta myös iloamme ja kaikki käyttämättömät voimavaramme" (s. 18)

"Mitä enemmän minämme tulee esiin, sitä enemmän mieleemme nousee kysymyksiä, kuka minä olen ja minne olen menossa. Ja mitä tahdon." (s. 40-41)

"Rajojen asettaminen vaatii rohkeutta, koske se merkitsee, että vapautamme itsemme seisomaan omilla jaloillamme. Mutta jos olemme tunnistaneet sisäisen lapsemme ja ottaneet hänet hoidettavaksemme, olemme oivaltaneet arvomme ihmisenä." (s. 65)

"Sanotaan, että kun oppilas on valmis, tulee opettaja esiin. Tämä on hyvin totta. Jos olemme avoimin mielin liikkeellä, huomaamme, että juuri oikeat kirjat, jotka sisältävät meille tärkeän sanoman, tupsahtavat silmiemme eteen." (s. 89)


Carita Hellsten: Virtaus ja vastarinta: nainen matkalla minuuteen, Kirjapaja, 2006
suom. Salla Korpela
(ruotsl. käsikirjoitus: Vandrerskan)
Kansi: Kirsi Kujansuu
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto



maanantai 5. kesäkuuta 2017

Madonna ja huora

Hannele Koivunen on kirjoittanut Madonna ja huora -teoksen tutkimuksensa The Woman who understood completely pohjaten.  Luin tämän kirjan pääsiäisen aikaan muiden Raamatun naisista kertovien kirjojen lomassa.  Tästä kirjasta olikin yllättävän vaikeata kirjoittaa. Päällimmäisenä jäi mieleen rocktähti Madonnasta kirjoitettu osuus. Sitä lukiessa en voinut olla muistelematta mitä hänen veljensä kirjoitti Madonna-kirjassaan: Siskoni Madonna Olen ollut nuoruudessani Madonna-fani ja pidän yhä hänen ensimmäisistä levyistään. Uusimpia biisejä en ole kuunnellut kovin usein.  Madonna kiinnostaa silti yhä persoonana - pitäisi lukea jokin muukin hänestä kirjoitettu elämkerta.

Kirja oli mielenkiintoista luettavaa ja paljon jäi asioita, joista haluan lukea enemmänkin. Magdalan Marian ja Neitsyt Marian myytit, jumalattaret, gnostilaisuus. Eri uskontojen ja aikakausien näkemykset madonnasta ja synnillisestä naisesta.

Hannele Koivunen: Madonna ja huora, Otava, 2005
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


Nuori Luther: psykoanalyyttinen ja historiallinen tutkimus

Luin Martti Lutherista ensimmäisenä elämäkerran, joka oli enemmän tutkimus, kuten alaotsikkokin kertoo. Tätä kirjaa ei kannata lukea, jos ei ole lukenut aikaisempia elämäkertoja Martti Lutherista. Ehkä tämän lukeminen oli minulle liian vaikeata, paljon ammattitermejä, joista en tiennyt. Erik H. Eriksonkaan ei ollut minulle tuttu tätä kirjaa lukiessani. Eilen luin yhtä kirjaa, jossa hänen nimensä tuli vastaan.

Nuori Luther -teoksen kanssa olen rinnan lukenut Jakob Knudsenin Vuorimiehen poika. Se hiukan helpotti lukemista.

Pitäisi ymmärtää millaista elämä oli Lutherin lapsuuden ja nuoruuden Saksassa, millainen oli katolinen kirkko silloin. Näistä asioista en tiedä riittävästi. Mielikuva tästä kirjasta jäi, että Martti Luther oli ahdistunut pieni poika, joka nuoruudessakin etsi Jumalaansa. Ehkä me tänäkin päivänä vielä etsimme Jumalaa omalla tavallamme ahdistuksissammekin.

Erikson on kirjoittanut teoksen 1950-luvun lopussa - kaikki tutkimukset viittaavat siten tuohon aikaan tai aikaa ennen sitä.

Erik H. Erikson: Nuori Luther: psykoanalyyttinen ja historiallinen tutkimus, Weilin+Göös, 1966
suom.  Kai Kaila
(engl, alkuteos: Young Man Luther, 1958)
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Mekko meni taululle

Aila Meriluoto on kirjoittanut neljä kirjaa elämästään (poislukien Lauri Viidasta kertovan).  Mekko meni taululle kertoo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan vuosina 1924-1944. Sitä ei kuitenkaan julkaistu ensimmäisenä vaan Lasimaalauksen läpi: Lasimaalaus ja päiväkirja vuosilta 1944-47 julkaistiin ensin WSOY:n kustantamana.  Mekko meni taululle julkaistiin vasta kolmantena elämäkertateoksena. Aina ei voi ja tarvitse kirjoittaa elämästään aikajärjestyksessä.  Olen lukenut kaikki Ailan runoteokset ja romaanit. Innostukseni Meriluodon teoksiin lähti Panu Rajalan teoksesta Lasinkirkas, hullunrohkea: Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta.  Luimme sen kirjaston lukupiirissä.

Mekko meni taululle sisältää luonnollisesti tuttuja asioita, mistä Rajalakin kirjoitti Ailaa haastatellessaan (ja varmasti on lukenutkin Ailan elämäkerrat). Ailan itse kirjoittamassa elämäkerrassa kuitenkin näkyy ihastuttava, hersyvä kirjoitustyyli, johon ihastuin hänen romaaneissaankin.

Jotakin samanlaista on Tove Janssonin ja Aila Meriluodon lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa - siinä mielikuvitusmaailmassa millä tavoin he sitä kuvaavat.

Olen lukenut tämän kirjan jo alkutalvesta, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjotettua mitään blogiin. Olen vain uudelleen lainannut kirjaa kirjastosta ja siirtänyt kirjaa blogattavien pinossa. Nytkään en saa mitään aikaiseksi, vaikka kuinka kirjaa selailen uudelleen.

Tykkäsin tästä kirjasta yhtä lailla kuin Meriluodon runoista ja romaaneista. Muut kirjat ovat kuitenkin menneet ohitse ja vasta nyt viimeisellä kesälomaviikolla aion aloittaa seuraavan osan, Lasimaalauksen läpi: Lasimaalaus ja päiväkirja vuosilta 1944-47.

Joten annan muiden bloggareiden puhua puolestani - osa heistä on tämän teoksen kuunnellut äänikirjana, jossa lukijana on ihastuttava Seela Sella.

Ja kaikkea muuta
Luotaajat
Nannan kirjakimara

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle; WSOY, 2001
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

tiistai 30. toukokuuta 2017

Mannaa ja hunajaa

Maija Nymanin Mannaa ja hunajaa kertoo lyhyin tarinoin tapahtumista hänen elämässään – hassuistakin sattumuksista koskettaviin kohtaamisiin.  Muutaman sivun tekstit ovat sopivaa luettavaa muiden kirjojen lomassa. Jokaisessa tekstissä on ripaus Jumalan sanaa – armoa ja johdatusta.

Pienillä tarinoilla oli väliotsikoita ja näiden otsikoiden alle kirjoitettu ajatelma.  Tämä ajatelma sopii minulle juuri nyt:

Minullakin on aikani –
riisua ja pukea
kokea vilua ja lämpöä
avautua ulospäin ja vetäytyä itseeni
masentua ja herätä eloon jälleen
vihata ja rakastaa
uskoa ja olla epäuskoinen
elää ja kuolla

Maija Nyman: Manna ja hunajaa, Kirjapaja, 1996
Graafinen asu: Liisa Heikkilä-Palo
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

maanantai 29. toukokuuta 2017

Sielun muotokuvia

Kun etsit jotain muuta kirjaa kirjaston hyllystä ja katseesi pysähtyy aivan toisenlaisen kirjan äärelle romaanihyllyssä. Otat kirjan käteesi ja tunnet, että tämä kirja on juuri minulle juuri tähän hetkeen.

Löysin Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvia -teoksen viime viikon kirjastokäynnilläni Kauhavan kirjastossa. Lumouduin Juurikkalan sielun muotokuvista ja ihmisten tarinoista - heidän eletyistä elämistään. Vaikka en varsinaisesti usko jälleensyntymiseen, on näissä sielutauluissa jotakin minua koskettavaa. Haluaisin itselleni jonkinlaisen sielun kuvan – itsestäni yksin tai ehkä tyttäreni tai tyttäreni ja poikani kanssa, kun täyttänen 50 vuotta.

Kirjaan liittyi myös dvd, jossa oli kuvattu osa taulujen maalaamista ja ihmisten tarinoita kauniiden kuvien luonnosta, tavaroista ja rakennuksista äärellä.

Löysin netistä tietoa Kaija Juurikkalasta ja siitä miten tällaisen sielun muotokuvan on mahdollista saada – toivottavasti se olisi mahdollista vielä neljän vuoden kuluttua.

Varasin kirjastosta Juurikkalan Sielun muotokuva II : Hengen soturi (My Film, 2012) ja Kuka olen (My Film, 2017).

Kaija Juurikkala: Sielun muotokuvia, My Film, 2011
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Hyvän kosketus

Mariitta Hämäläinen on toimittanut Hyvän kosketus -teoksen, jossa on 13 henkilön tarinat odottamisesta, saavuttamisesta, toivosta, epätoivosta, uskosta ja luottamuksesta.

Ensimmäinen tarina on vimpeliläisen 1980- ja 1990-luvun pesäpalloilijan Vesa Liikalan Kalle -pojan syntymästä – pienen pojan alkuelämän vaikeuksista. Koskettava tarina isyydestä, lapsen sairauden äärellä.

Seuraava tarina kuvaa lapsen kuolemaa, vanhempien surua. Kaija ja Markku menettivät äkilliseen sairaskohtaukseen 13-vuotiaan poikansa.

Kolmas tarina on pastori Risto Seppälän – mies sairastui 44-vuotiaana syöpään.  Hänen runonsa ovat kuvausta sairauden kanssa elämisestä, luonnosta voimaa ja tukea hakemisesta.

Neljäs tarina on nuorisotyöntekijä Caitzu Rantasen selviytymistarina.

Viides tarina on valokuvaaja Mona Mannerheimon, jossa kuvataan miten valokuvaaminen tuo elämään voimaa ja apua.

Kuudes tarina on Hilkka Ahteen, jolloin hän Lastenklinikoiden Kummien toiminnanjohtajana.

Seitsemäs tarina on minulle rakkain, taiteilija Raija Maulasta.

Kahdeksas tarina on näyttelijä, lauluntekijä Katriina Honkasesta. En muistanutkaan, että hän myös lauluntekijä, vaikka tekstissä mainitut laulut ovat osaksi tuttuja.

Yhdeksäs tarina kertoo puutarhuri Aini Tähtisestä, joka toimi Talvipuutarhan puutarhurina.

Kymmenes tarina on parturi Vuokko Mattilan, joka on tunnettu ns. julkkis-parturi-kampaajana.

Yhdestoista tarina kuvaa lähetystyöntekijä Anna-Maija Vanhasen työtä.

Kahdestoista tarina on hieroja, terapeutti Pauli Hirvosen työstä.

Viimeinen tarina on toimittaja, teologi Sirkku Nyströmin – elämän kivuista, Jumalan rakkaudesta.

Lohduttavia, koskettavia ja mieleenpainuvia tarinoita erilaisten ihmisten elämästä - hyvän kosketuksen kaiken keskellä.

Hyvän kosketus, toim. Mariitta Hämäläinen, SLEY-kirjat, 1995
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjastosta

Kultainen varis

Heidi Liehun Kultainen varis: pienoisesseitä -teoksen valitsin kirjastoluokkaa 17 (Etiikka. Elämänfilosofia. Estetiikka) katsellessani Kauhavan kirjastossa. Tämä kirjastoluokka on ollut aina yksi suosikkikirjastoluokista.

Heidi Liehu toi mieleeni Rakel Liehun, ja wikipediahan selvensi, että Heidi on Rakelin tytär. En ole aikaisemmin lukenut Heidi Liehun, saati Raakel Liehun teoksia – heidän kummankin runoja voisinkin lainata huomenna, kun käyn kirjastossa.

Pienoisesseet on jaettu kolmen otsikon alle: Onnen etsijöitä, Tuntematonta vetovoimaa, Hengenvaarassa hengen vaarassa.

Poimin otteita Heidi Liehun tekstistä ja kirjoitan omia ajatuksiani, mitä nämä pienoisesseet herättivät minussa.

Onnen etsijöitä
Mistä onni löytyy – terveys, taloudellinen vakaus, läheiset ihmissuhteet?  Saammeko mielenrauhan, kun kaikki näyttää olevan hyvin – terveelliset elämäntavat, työpaikka ja elanto, rakas ihminen lähellä? Vai tarvitsemmeko mielenrauhan yksinäisyyteemme, sydämeemme, sieluumme?

Demokraattisen maan lapsi oppii löysemmän lain. Vallan haltijan on oltava valmiiksi nöyrä, sillä hänen valtansa on varsin katoavaa ja aina myös muiden kuin hänen omissa käsissään. Hänen on kyettävä ennen kaikkea yhteistyöhön – eikä vain muiden kansalaisten vaan myös muun maailman, metsin ja merien hiljaisen auktoriteetin kanssa.” (s. 22)

Älypuhelimien myötä sen käyttö – sosiaalisessa mediassa selaaminen voi tapahtua missä tahansa, jos vain sallit sen itsellesi. Omassanikin ”hipsuttelussa” on tilanteita, jolloin voisin jättää puhelimen laukkuun tai taskuun… voisin jättää ottamatta sen Instagram-kuvan…. Voisin yrittää olla läsnä, vaikka tilanne tuntuisi ikävältä, tylsältä, turhautuneelta, äänettömältä.

Viihde on tullut sellaisiin tilanteisiin, joissa sitä ei tainnut kovin paljon olla minun lapsuudessasi tai nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla). Tuntuu, että televisiosta tulee viihdettä samalla konseptilla, joissa vierailevat osa samoista julkisuuden henkilöistä sekä vierailijoina muita julkisuuden henkilöitä eri aloilta. Näiden lisäksi melkein samalla konseptilla pääsevät ns. tavalliset ihmiset kilpailemaan/esiintymään monenkirjaviin formaatteihin – no, olihan ennenkin Tupla ja Kuitti, Niilo Tarvajärven Laatikkoleikki :)

Näiden viihdeohjelmien esiintymisten ja puheitten (sukkeluuksien) myötä teenkö tietynlaisia päätelmiä esiintyjän moraalista ja ajatusmaailmasta? Entäs jos se julkisuuskuva/tilanne onkin näytelty profiili – on vain halu saada ihmiset miettimään erilaisia asioita, provosoitumaan, hämmästymään, että ihan tosissaanko olet tuota mieltä? Mikä on oma huumorintajun sietokykyni – olenko liian tosikko vai omaanko jollakin tapaa kieroutuneet mielikuvituksen?

Valitsemmeko näiden ohjelmien päätöksellä henkilöitä päättäviin virkoihin? Voiko jonkun henkilön ”epäonnistunut” esiintyminen jossakin viihdeohjelmassa muuttaa päätökseni ketä äänestän?  Millä päätöksillä minä äänestän? Poliittisilla vai tunteella?

Seuraan uutisia vaihtelevasti – ei ole siis rutiinia katsoa tietyn ajan uutiset niin kuin lapsuudessa oli puoli yhdeksän uutiset. Meille ei ole vuosiin tullut maakunnan sanomalehteä eikä enää paikallislehteäkään – näiden tilaushinnassa olemme halunneet säästää. Seuraan YLEä ja sanomalehtiä Facebookissa ja niiden miniuutisten myötä saatan katsoa televisiosta jonkun uutislähetyksen tai etsin tarkempaa tietoa netistä. Toisinaan mietin, että jos jokin alueellinen kriisiuutinen menee ohitseni juuri sillä hetkellä… mutta luotan Facebookiin ja muihin sosiaalisen median välineisiin, että joku aina laittaa jotain viestiä. Joskus käy kuitenkin niin, että ”kahvipöytäkeskusteluissa” olen ihan ulalla, että mistä on kyse, mutta siinäkin usein miten auttaa, kun kaivaa sen puhelimensa ja avaa netin tai somekanavan…. Tai kysyy suoraan, että mistä on kyse.

Saman uutisen katseleminen ja kuunteleminen samoin kuvin ja sanoin saa minut joskus uutisähkyn partaalle – vaihdan television/radion kanavaa tai suljen ne. Tietoa tarvitsemme, mutta tällainen uutistulva saa minut turtumaan…. Parin päivän päästä jo jaksan olla joistakin uutisista uudelleen kiinnostunut – olivat ne sitten paikallisia tai maailmanlaajuisia.  Silti uutistapahtumat ovat vähän väliä ajatuksissani – keskusteluissa toisten ihmisten kanssa.  Toisinaan tunnen syyllisyyttä jatkaessa omaa normaalia elämääni iloineni ja suruineni, vaikka ne tuntuvat niin vähäpätöisiltä verrattuna moneen muuhun. Miten muutenkaan elämää voisi elää eteenpäin, en halua, että pelko tai viha valtaa elämäni….

Samoin voisi ajatella hiljaisuudesta, sisäisestä rauhasta. Sillä ei ole hintaa – mutta kiitollisena olen myös valmis maksamaan portaista sitä kohden, hyvästä kirjasta, levystä” (s. 42)

Kuolemanpelko – en pelkää omaa kuolemaani juuri nyt. Minun aikani lähteä tästä maailmasta tulee sitten, kun on sen aika. Kuolemanpelkoni saattaa muuttua, jos sairastun vakavasti ja minulle arvioidaan, miten kauan saatan elää…. Tai sellainen tilanne tulee jollekin läheiselleni. Eläminen kuolemanvaarassa väkivaltaisen ihmisen/ihmisten lähellä voisi tuoda kuolemapelon elämääni…. Sota, terrorismi, kun ne tulisivat lähes kotiovelleni….

Musiikkia kuunnellessaan ihminen haluaa kytkeytyä luovaan energiakenttään – joka on käsin kosketeltava elävän musiikin yhteydessä” (s. 47)

Rakastan laulamista – virrenveisuuta, yhteislaulua, kotikaraokea, autossa laulamista. Olen soittanut sähköurkuja ja melodicaa, mutta en ole niin musikaalinen, joten urut pölyttyvät vanhempieni kotona ja melodica on tainnut kadota. Tanssia en osaa, vaan heilun ja hypin musiikin tahdissa tai tahdin vierestä – annan sävelten virran viedä.

Tuntematonta vetovoimaa
Jos osaan jättää minuuteni jo tässä elämässä, avautua havupuun tuoksulle ja hiekansirun ihmeelle, jos annan pyhyyden kokemuksen virrata lävitseni se virtaa lävitseni myös kuolemassa, kun lopullisesti jätän itseni, ja annan virran viedä minut tietymättömiin, yhä osana arvoitusta yhtä kaikki, minuuteni kera tai sitä vailla.” (s. 68)

Aina valoa ei näe, silloinkaan kun se on läsnä – näkymättömän valoa, joka vaati sisäisen kanavan virittämistä oikealle taajuudelle, kun taivaallisen musiikin taajuudelle, jonka kohdalla merkityksetön kohina ja meteli vaihtuu selkeydeksi, myös hiljaisuudeksi” (s. 92)

Hengenvaarassa hengen varassa
Ihmisen on ratkaistava suuret kysymykset itse. Usein ne eivät tule ratkaistuksi, vaan elämä kuljettaa ihmistä kuin virta eteenpäin, soutajaa, joka yrittää luovia vastakkaisten pyörteiden lomitse, parhaansa mukaan suurempien voimien armoilla liukuvaa venettään ohjaten.” (s. 108)

Kun tarvitsen kipua muistaakseni elämän arvon, saan seurakseni kivun. Kun tarvitsen lohdutusta, kirjat lennähtävät auki, näen ojentuvat kädet, ymmärrän lohdun merkityksen, tuhansien teiden avautumisen sen äärelle. Ja voin antaa saamaani lohtua takaisin noille kukille, tuolle koiralle, lehmukselle, ihmisille, ja Jumala kiittää.” (s. 134)

Heidi Liehu: Kultainen varis: pienoisesseitä, Kirjapaja, 2008
Kansi: Jari Silvennoinen
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjastosta