keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jaakko Elenius - Härmän vikuri


Härmäläisyys, pohjalaisuus, körttiläisyys eli herännäisyys – kolme kantavaa sanaa Jaakko Eleniuksesta (1939-2010) kertovassa kirjassa Jaakko Elenius – Härmän vikuri. Kirjan on kirjoittanut Heli Karhumäki, joka tällä hetkellä työskentelee täällä Lapualla tiedottajana Lapuan tuomiokirkkoseurakunnassa. Jaakko Eleniusta en tietääkseni koskaan tavannut – en ainakaan ole ollut missään tilaisuuksissa missä hän on ollut puhujana. Voin sanoa että nimen tiesin ja osasin yhdistää hänet Herättäjä-Yhdistykseen. Enpä ole tainnut hänen kirjoituksiakaan lukea kuin korkeintaan Pohjalaisesta, jossa hän oli sanomalehden päätoimittajana 1991-1996 – olimme mieheni kanssa tilanneet Pohjalaisen, Ilkka-lehden saimme lukea kotonani Ilmajoella.

Jokitie Lapualta vie Härmään päin – Alahellantie, Kankaantie ja Rannanjärventie päättyy Vaasantiehen nro 725, sitten ollaankin jo Ylihärmässä. Matka on parisenkymmentä kilometriä. Ensi kesänä voisinkin ajella kyläteitä pitkin – Jokitietä pidemmälle ei ole tullut ajeltua.
Tätä tietä pitkin on Jaakko Elenius jo lapsena kulkenut kirkkoon, seuroihin ja myöhemmin oppikouluun, Lapuan Yhteislyseoon 1950-luvun lopulla. Jäin miettimään, että miksi he kulkivat Lapuan kirkkoon – miksi ei Ylihärmän kirkkoon, johtuiko se siitä, että siellä oli enemmän evankelisuutta kuin herännäisyyttä...

”Vaikka heränneiden ja evankelisten välit ovat liikkeiden murrosalueella olleet aika ajoin viileät, Eleniusten lapsia ei koskaan kielletty olemasta tekemisissä evankelisten perheitten lasten kanssa” (s.34)

Minä en  osaa kuvitella millaista on ollut elää kahden vahvan herännäisliikkeen paikkakunnalla.   Oma kotipitäjäni Ilmajoki ei ole ollut minkään herännäisliikkeen vahvoja pitäjiä. Ainut minkä omasta lapsuudestani muistan, omalla kotikylälläni Kujanpäässä vietetyt kesäseurat pienen Myllylammen rannalla. Ne ovat todennäköisesti olleet evankelisen herätysliikkeen seurat (SLEY). Minun kotonani uskonnollisuus oli perinteistä – joulukirkko ja seurakunnan päiväkerho. En muista keskustelleeni vanhempieni kanssa uskon asioista. Muistan isänäidin lausuneen Levolle lasken Luojani kun olin heidän luona yötä. Suojelusenkelitaulu meillä oli seinällä – ja sama taulu on yhä omankin kotini seinällä. Kummini tilasivat minulle lasten kristillisen lehden Vinkin joululahjaksi – aina en osannut lahjaa arvostaa mutta kyllä minä sitä lehteä katselin. Tyttökerhossa kävin koululaisena muutaman kerran koulullamme mutta ei se minua kiinnostanut, oli paljon mukavampaa leikkiä kylän lasten kanssa.

Lapsuus ja nuoruus 1940-1950-luvulla on ollut Jaakko Eleniuksella hyvin samanlaista mitä olen lukenut muista kirjoista – pojat ovat olleet urheilullisia ja tehneet välillä poikamaisia juttuja kuten omatekoiset paukkupommit. Myös työnteko on ollut normaalia elämää jo alle 18-vuotiaana, eivätkä työt ole olleet mitään kevyitä, päinvastoin. Tulevan vaimonsakin, saman pitäjän Eeva-Liisan Jaakko Elenius tapasi jo 16-vuotiaana. Heidän ystävyytensä ja rakkautensa kantoi läpi opiskelujen ja välillä eri paikkakunnallakin olevien työtehtävien.

Armeijan taisivat silloinkin härmäläiset käydä Kauhavalla vai pääsikö sinne vain lentäjiksi? Tunnustan, että minä luulin vielä muutama vuosi näin, että siellä on vain lentäjiä armeijassa, kunnes asia selvisi sukulaispojan ja tyttären poikakaverin myötä. Tämäkin on kohta historiaa Kauhavalla...
Jaaakko Elenius oli siis lentäjä ja pääsi jopa Hawkia lentämään viisikymppisenä – siviililentämistä hän ei kait harrastanut? Ilmavoimat tulivat hänelle tutuksi myös sotilaspappeuden kautta 1968-69. Pappisvihkimyksen hän oli saanut 4.1.1967.

Körttipappi, radikaalipappi, nämä leimat Jaakko Eleniukseen lyötiin. Körttipappina hän toimikin Herättäjä-Yhdistyksessä Helsingissä vuosina 1965-68, toimien isäntänä Heränneiden ylioppilaskodissa eli Körttikodissa. Minulle yliopistomaailma on vieras, oma opiskeluni kun liittyy pelkästään kauppaoppilaitokseen kuten tyttärenikin.

”Vaikka Elenius oli varhain vakiintuneena ja avioliiton solmineena miehenä uskollisen parisuhteen vankka kannattaja, hän ei muutoin ollut elämäntapa-asioissa tiukkapipoinen. Erityisesti hän oli tarkka siitä, ettei alkoholinkäytöstä, tupakoinnista ja muista maallisista paheista saanut tehdä hengellisiä kysymyksiä” (s. 89)
Hänen mielestään ne olivat terveyskysymyksiä, sosiaalisia kysymyksiä ja taloudellisia kysymyksiä – mielenkiintoinen näkemys pappismieheltä.

Jotenkin kavahdan enemmän kaikkea kiihkomielisyyttä mikä tulee uskonnon kautta. Tuntuu ikävältä lukea miten asioita käsiteltiin ja jollakin tavoin ohjailtiin ylhäältäpäin.

”... En enää ikinä halunnut olla missään tekemisissä näin kyräilevän, juoruavan ja epäreilun porukan kanssa. Ajattelin, etten enää kusekaan körttiliikkeen vallasherroihin päin” (s. 95).

Jaakko Elenius erosi Körttikodin isännyydestä ja siirtyi teologisen etiikan assistentiksi Helsingin yliopistoon. Samoihin aikoihin Elenius jätti YKY:n (Ylioppilasten Kristillinen Yhdistys) hänen puheenjohtajakautensa päättyessä. Hän ei maltillisen siiven edustajana enää halunnut jatkaa kamppailua radikaalisiiven kanssa.

4.6.1971 Jaakko Elenius piti radiohartauden, päivä oli Puolustusvoimain lippujuhlapäivä. Tästä radiohartaudesta hän se nimityksen pasifistipappi. Minä olen tuohon aikaan vasta ollut 1,5 kk:n ikäinen vauva. Kirjassa on tämä radion aamuhartauden teksti (s. 103-104). Saisikohan tuo teksti vielä tänäkin päivänä osan ihmisistä vihaisiksi ja esittää lähes tappouhkauksia tekstin kirjoittajalle. Minulle tuo teksti ei sellaisia tunteita tuo mieleen – ymmärrän Eleniuksen sanoman. Tulee mieleen viime vuonna julkaistu kirja Murtuneet mielet. Vaikea on ollut puhua sodan arvista ja yhä on.

Jaakko Elenius kertoo myös talonrakentamisestaan ns. hartiavoimin. Tämän kokemuksen osaan jo kuvitella – katsoinhan omia vanhempia kun meille rakennettiin taloa 1977-78. Minä ja mieheni emme siihen ruljanssiin halunneet lähteä vaan ostimme talon valmiina – emme ostaneet kuitenkaan uutta vaan vanhan talon. Jossain vaiheessa on isompiakin remontteja edessä mutta uskomme niistä selviämämme.

Sivutoimenaan Jaakko Elenius teki sijaisuuksia seurakunnissa sekä toimi vankilapapin sijaisena Helsingin keskusvankilassa 1974. Vankilassa työskentelyn myötä Elenius oli kirkon ohjelmaryhmässä joka valmisteli nelisen vuotta kirkon kriminaalipoliittista ohjelmaa – 1970-luvun puolivälissä viimeisteltiin rikoslain uudistusta. Vankilapapin työn myötä alkoi prosessi, joka johti seuraavina vuosina syyttäjälaitoksen täydennyskouluttajaksi, rikosoikeuden eettisten kysymysten pohtijaksi ja aihepiirin luennoijaksi oikeusministeriössä ja yliopistoissa.
Huomaan kiinnostukseni heräävän kriminaalipolitiikkaa kohtaa vaikka pidän itseäni jollakin tavoin melko epäpoliittisena. Ehkä Suomalainen kriminaalipoliittiikka (Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2013) on näin maallikolle yli 500 sivuisena liian monimutkainen lukea.

Vuosina 1975-1980 Jaakko Elenius oli Kirkon ETYK-työryhmän jäsen. Ristiriitoja ei hänen mielestään poliittisella itä-länsi-akselilla syntynyt mutta enemmänkin teologiassa.

”Luterilaisena pappina en suostunut ymmärtämään reformoitujen, katolilaisten, ortodoksien ja muiden tapaa etsiä kirkkojen poliittisille kannanotoille perusteluja Raamatusta. Kaikkea vallankäyttöä on arvoitava kriittisesti, mutta vain moraalisin, ei uskonnollisin mittapuin. Pyhä kirja ei ole poliittisen etiikan käsikirja” (s. 129)

Jaakko Elenius kertoo matkastaan Tallinnaan 1980 Luterilaisen maailmanliiton Itä-Euroopan kokoukseen. Miten joutui miliisien käsiin nuoren virolaisen pappismiehen Jaan Kiivitin kanssa. Heillä oli piilotettuna kirjeitä virolaisilta vainotuilta toisinajattelijoilta jotka oli tarkoitettu salakuljettaa läntisten kirkkojen johtajille, ihmisoikeusjärjestöille ja lehtimiehille.

1974 Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja Väinö Maunumaa pyysi häntä pitämään körttiviikkoa Aholansaareen. Jaakko Elenius otti tehtävän vastaan vaikka muistissa oli vuoden 1971 radiohartaus ja miten vanhemmat körttiläiset olivat siihen suhtautuneet. Hänhän oli sen jälkeen vältellyt liikkeen vallasherroja.

”Minulle alkoi olla jokseenkin vaikeaa olla herännäispappienkin kokoontumisissa. Osa papeista oli tuttua ja turvallista väkeä, mutta osan tiesin laskelmoiviksi, kiipiiviksi selkäänpuukottajiksi” (s.139)

Heli Karhumäki kirjoittaa: Jaakko Elenius korosti maallikoille herännäisyyden syvintä hengellistä viestiä: ansiotonta armoa, syntisen kelpaamista Jumalalle yksin Kristuksen tähden.

”Halusin torjua kaiken sen elämäntapoihin ulottuvan tiukkuuden, josta moni oli kasvatuksessaan kärsinyt. Olin itse saanut elää vapaammin eikä minulle koskaan yritetty pakottaa körttivästiä päälle. Ylihärmän herännäisyys oli elämäntapavaatimusten suhteen erityisen lempeää ja vapaata. Vanhempani eivät korvaansa lotkauttaneet, jos minut oli nähty pöhnässä. Monet kaverini kuitenkin jättivät myöhemmin liikkeen ja koko kirkon kyllästyneenä yksityiselämään asti ulottuneeseen kontrolliin” (s. 141)

Jokainen meistä itse vastaa teoistaan sille korkeimmalle voimalle, hengelle, mikä sitten kullekin on – en minä halua olla ketään tuomitsemassa ja sanomassa että uskot väärin. Oma uskontoni on virallisesti evankelis-luterilainen mutta olen aina ollut kiinnostunut ortodoksisuudesta, katolilaisuudesta ja myös muista henkimaailman asioista jotka eivät tunnu pahalta. Minulle hengellisyys on jotakin mistä saan voimaa ja lohtua ja pohdittavaa – en halua että minut tuomitaan. Hengellisyyttä voi kirkon lisäksi löytyä hiljaisesta hetkestä kotona, luonnossa tai vaikkapa naisten aamussa.

1983 Jaakko Elenius otti vastaan toiminnanjohtajan tehtävän Herättäjä-Yhdistyksen edellisen toiminnanjohtajan Väinö Maunumaan jäädessä pois johtotehtävästä. Elenius oli toiminnanjohtajana vuoteen 1991. Silloin hän myös muutti perheineen Helsingistä Lapualle. Sen jälkeen hän oli päätoimittajana Pohjalainen-maakuntalehdessä vuosina 1991-1996 sekä Kotimaa-lehdessä vuosina 1996-2005.

Karhunmäen kristillisen kansanopiston (nyk. Lapuan kristillinen opisto) rakentaminen keskustaan ja vanhan Karhunmäen kunnostaminen muita tilaisuuksia varten ei ollutkaan yksinkertainen juttu – Vanhaan Karhunmäkeen liittyy niin paljon muistoja monien sukupolvien takaa. Pelättiin että Vanha Karhunmäki joutuu myyntiin. Opiston toiminnan jatkumisen kannalta oli kuitenkin välttämätöntä tuoda opisto Karhunmäen kylästä keskustaan – nuoret opiskelijat eivät enää halunneet peräkylille. Nykyään molemmat täydentävät toisiaan. Itse olen ollut Wanhassa Karhunmäessä niin koiraleirillä kuin häätilaisuudessa. Uusi kristillinen opisto aloitti toimintansa kesällä 1988.

1984 pidettiin Lapualla Herättäjäjuhlat. Näitä juhlia sävytti surumielisyys, Jaakko Eleniuksen poika Juhani oli saanut parikymppisenä aivoinfarktin. Lapuata järkytti myös toinen suru, nuoria lapualaisia oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Jaakko Elenius piti puheen Kärsimyksen salaisuus (s.164-167) joka löytyy myös tästä kirjasta.

1987 Suomeen tuli Billy Graham. Olen itse silloin ollut 16-vuotias. Muistan televisiosta näytetyn Misso Helsingistä jonkinlaista ohjelmaa tai uutista – minua se ei kovin paljon kiinnostanut. Jaakko Elenius suhtautui negatiivisesti tähän missioon. Hänen mielestään paikallisseurakunnilla Suomen jokaisessa pitäjässä olivat jo olemassa kaikki kirkon aarteet, mitä pelastukseen tarvittiin: sana ja sakramentit. Mihin tarvittaisiin amerikkalaista tv-pastoria maassa, jonka ihmisistä yhdeksän kymmenestä oli kastettuja kirkon jäseniä, Kristuksen kalliisti lunastamia sieluja, kristittyjä (s. 170). Jaakko Elenius osallistui tv-keskusteluun jossa tästä Missio Helsingistä keskusteltiin. Hän taisi olla ainut joka sitä kritisoi. Hänen sanamuotonsa tuntuu minustakin aika radikaalilta, onhan sanalla ”lahtaaminen” historiaan liittyvä merkitys joka liittyy Lapuaan jossa Herättäjä-Yhdistyksen toimitilat ovat yhä entisessä Vihtori Kosolan (Lapuan liikkeen johtaja ja IKL:n puheenjohtaja) talossa. Sanoessaan Billy Grahamia valkohampaiseksi amerikkalaiseksi tv-evankelistaksi joka lahtaa kansaa, oli selvää että tästä tulee iso juttu . Oliko Eleniuksen sanoma kritiikki sitten täysin väärä? Miten on käynyt ihmisten joita ehkä henkisesti painostettiin menemäään sinne eteen sanomalla nyt on viimeinen tilaisuus. Onko heitä tuettu hengellisellä tiellään? Siihen aikaan kävivät kirkoissa evankelista Kalevi Lehtinen, julistaja Pirkko Jalovaara ja pastori Seppo Juntunen. Jollakin tavoin uskonasiat olivat mielessäni sillä olen lukenut tuolloin Olli Valtosen kirjoittaman kirjan Tänään – Kalevi Lehtinen. Samaan aikaan luin myös Nicky Cruzin Juokse poika juokse ja David Wilkersonin Risti ja linkkuveitsi. Olin jopa kuuntelemassa Nicky Cruzia Seinäjoella 1992. Sitten kiinnostukseni kääntyikin ortodoksisuuteen ja takaisin evankelis-luterilaiseen kirkkoon Tuomasmessun kautta. Ehkä voisin vielä mennä kuuntelemaan jotain amerikkalaista julistajaa mutta tällä hetkellä tunne henkisyyteen ja hengellisyyteen on enemmän pienissä hiljaisuuden hetkissä tai pohjalaisissa kirkoissa ja kenties seuroissa – tänä kesänä on jälleen Herättäjäjuhlat Lapualla. Kiinnostaisi käydä tuollaisessa isommassakin hengellisessä tapahtumassa – koskettaako sen henkisyys minua.

1999 julkistettiin piispojen yhteinen talouskannanotto Kohti yhteistä hyvää. Jaakko Elenius koki kannanoton yrittäjiä syyllistävänä. Piispathan eivät tästä Eleniuksen kritiikistä pitäneet ja jälleen oli erimielisyyttä korkeimpien kanssa.

Laki parisuhteen rekisteröinnistä tuli voimaan 2002. Jaakko Elenius hyväksyi homoseksuaalit ja hyväksyi heille juridisen oikeuden parisuhteen rekisteröinnillä. Kirkolliseen siunaamisen hän uskoi olevan vielä matkaa. Tänäkin vuonna, reilu kymmenen vuotta kun on kulunut lain voimaanastumisesta, evankelis-luterilaisen kirkon kanta on melko neutraali – halutaan kunnioittaa molempia osapuolia toisin sanoen ei haluta kirkon jakautuvan homoseksuaalisuutta vastustaviin ja hyväksyviin. Onnistutaanko siinä? Miten kirkko voi? Onko seurakunta tärkeä ihmisille? Tarvitseeko sen olla evankelis-luterilainen kirkko kaikille? Ei minun mielestäni tarvitse olla – harkitsin joskus itse ortodoksiseen kirkkoon liittymistä mutta olen kuitenkin kasvanut evankelis-luterilaiseen kirkkoon, enkä koe sitä ahdistavana paikkana, ainakaan vielä. Toivon että ei koskaan niin käykään niin että tunnen kirkkoon menemisestä vain ahdistusta ja toisten ihmisten arvostelua.

Adoptioasiassa Jaakko Elenius oli kuitenkin sitä mieltä että ei annettaisi adoptio-oikeutta kahdelle miehelle – siinä hän mielestäni ei perustellut kantaansa (ainakaan tässä kirjassa se ei selkene) riittävän järkevästi. Minusta mieskin voi yhtä lailla pystyä antamaan lapselle hellyyttä ja hoivaa – karu totuus on, että on perheitä jossa äiti on fyysisesti läsnä mutta ei syystä tai toisesta sitä hellyyttä tai hoivaa voi lapselleen antaa. Silloin se vastuu siirtyy isälle – eikä se tarkoita etteikö lapsen elämässä voisi olla muita tärkeitä naisihmisiä. Sillä tavalla olen Eleniuksen kanssa samaa mieltä, että jokaisen ihmisen olisi hyvä tuntea hellyyttä ja arvostusta niin mieheltä kuin naiselta riippumatta siitä mikä heidän biologinen suhteensa on tai ei ole (vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät, tukihenkilöt jne.). Omassa elämässäni olen saanut pitää lähelläni tärkeitä ihmisiä niin miehissä kuin naisissa ja yhä elämääni kuuluu molempia.

Jaakko Elenius oli ehdolla viisi kertaa piispaksi. 1984 hän tuli toiseksi piispanvaaleissa. Sinisilmäisesti olen kuvitellut että ei Suomen kirkossa olisi poliittisista peliä mutta näinpähän sitä on näyttävän olevan – sitäkö se on aina kun ihmiset valitsevat ihmisen tai ihmisiä johtotehtäviin tai valtuustoihin, lobataan äänestäjiä tälläkin saralla, surullista...

Helsinkiin Jaakko Elenius muutti takaisin kun Eeva-Liisa-vaimo jäi eläkkeelle. Mietin kirjaa lukiessani, että missähän kohtaa se Eleniuksien talo on ollut. No, sekin selvisi kirjan lopussa. Nykyisin talon omistaa Anneli Jäätteenmäki. Talon ohitse tulee kuljettua lähes päivittäin.


Huomenna olisi Kauhavan kirjastossa lukupiirissä keskustelun aika tästä valitsemastamme lukupiirielämäkerrasta. Olisi niin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia lukupiiriläisten kanssa joista osa on varmasti tavannut Jaakko Eleniuksen. Luulenpa, että keskustelu olisi myös hyvin värikästä uskonnosta, politiikasta ja jopa kriminaalipolitiikasta. Huomenna on kuitenkin myös samaan aikaan Elämänkaarikirjoittamisen kurssi-ilta ja tarinat sielläkin ovat niin mielenkiintoisia ja koskettavia. Valitsen siis elämänkaarikirjoittamisen lukupiirin sijaan.


Tämä elämäkerta sai minut ajattelemaan monia asioita ja olin hiukan surullinenkin, että ei ole enää mahdollista edesmennyttä Jaakko Eleniusta tavata. Kiinnostus hänen puheitaan kohtaan heräsi joten jossain vaiheessa aion lainata kirjan Armo kannattaa – Puheita herättäjäjuhlilta, Herättäjä-Yhdistys & Kirjapaja, 2012.
Heli Karhumäki on onnistunut tässä kirjassa kuvaamaan Jaakko Eleniuksen elämäntyötä ja sitä mitä on olla "Härmän vikuri" körttiläisyyden ja evankelis-luterilaisen kirkon helmassa. 



Heli Karhumäki: Jaakko Elenius - Härmän vikuri, Kirjapaja, 2006
Mistä hankittu: Kauhavan kaupunginkirjaston lukupiirikirja Ylihärmän kirjastosta



304 s.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

10 kysymystä - kirjabloggaaja vastaa


Vastaukseni kymmenen kysymystä-haasteeseen via Kirjallisena. Minna.  Kiitos haasteesta. :)

1.
Millainen lukija olet?
 Luen useampaa kirjaa yhtä aikaa. Nytkin on kesken Kalle Päätalon Huonemiehen poika, Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat, Alice Munron Sanansaattaja,  Markus Zusakin Kirjavaras ja ensi viikon torstaiksi olisi  luettava lukupiirikirja Heli Karhumäen Jaakko Elenius - Härmän vikuri.  Kaikki nämä tällä hetkellä kesken olevat kirjat vaativat minulta lukijana hengähdystaukoja. Pyrin kuitenkin lukemaan vähintään 100 sivua päivässä käsiin ottamaani kirjaa.  Tänään olen lukenut Jaakko Eleniuksesta kertovaa kirjaa ensimmäiset sata sivua.  Toisinaan käteeni osuu kirja, joka vie mennessään, kuten Milja Kauniston Kalmantanssi.  Luin sitä pari päivää niin tiiviisti kuin oli mahdollista, en vain halunnut laskea kirjaa käsistäni.  Parhain lukemisaikani on aamuvarhainen - hiljainen hetki kun muu perhe vielä nukkuu.

2.
Kuulutko lukupiiriin tai muuhun kirjoista keskustelevaan yhteisöön? Miksi tai miksi et? Kuulun Kauhavan kaupunginkirjaston lukupiiriin ja Kyösti Vilkunan seuran Kirjallisuuspiiriin (jossa luemme ääneen myös omia kirjoituksiamme). Lukupiirin kautta olen lukenut sellaisia kirjoja ja kirjailijoitten kirjoja, joita en välttämättä olisi muuten valinnut.  Ystäväpiiriini ei kuulu henkilöitä, joiden kanssa voisi käydä kirjallisia keskusteluita - tämä on toinen syy miksi pidän lukupiiristä.  Kirjallisuuspiiriin rohkenin tänä syksynä liittyä - haaveena kirjoittaa fiktiivinen elämäntarina  vanhempieni isovanhemmista ja oma elämäntarinani omille lapsilleni (elämänkaarikirjoittamisen kurssi kansalaisopistossa on jo hyvä alku).  Facebookissa kuulun Kirjablogistit-ryhmään jossa voi keskustella kaikesta kirjabloggaamiseen ja kirjoihin liittyvistä asioista samanhenkisten kanssa - menemättä kuitenkaan samaa mieltä-hymistelyksi.  Kirjablogistit-ryhmä on antanut minulle uutta tietoa, uusia näkökulmia ja paljon tukea kirjabloggailuun.

3
Fiktiivinen kirjasto, joka on jäänyt mieleesi?
 Tuntuupas vaikealta kysymykseltä.... ehkä A.S. Byattin Riivaus-kirjan tutkijan kammioiden kirjasto tai Juhani Erran Kaunasin sivut-kirjan Vatikaanin kirjasto, vaikka se onkin oikeastikin olemassa.  Niin ja Jennifer Lee Carrelin Shakespearen salaisuus-kirjan kirjastot Amerikassa ja Englannissa.  Jollakin tavoin näissä kirjastokuvauksissa on vanhojen kirjojen salaperäisyyttä ja kuvittelen, että kirjastojen hyllyt pöydät ja tuolit ovat tummanruskeasta puusta koristeellisesti veistettyjä. Itse en uskaltaisi ainakaan yöllä noissa kirjastoissa seikkailla.

4.
Millainen on ihanteellinen kirjakauppa?
 Kirjakauppa, jonka valikoima olisi pääasiassa kirjoja - uusia ja käytettyjä.  Oheistuotteet voisivat olla myös kirjoihin liittyvää - en paljasta enempää haaveideoitani :) Kirjakauppa voisi liittyä jotenkin myös paikkakuntaan - jokin asia saisi tehdä juuri tuosta paikkakunnan kirjakaupasta erityisen. Haluaisin, että kirjakauppa voisi olla kirjaston ja oman lukunurkkauksen veroinen - paikka jossa voisi rauhassa katsella kirjoja ja silti se houkuttelisi ostamaan kirjoja tai muita tuotteita.

5.
Minkä romaanin miljöössä tahtoisit seikkailla? Tove Janssonin Kesäkirjan

6.
Kirjailija, jonka tahtoisit tavata?
 Jokainen kirjailija, jonka teoksia olen lukenut olisi mielenkiintoista tavata jossakin kirjallisessa tapahtumassa.  Henkilökohtaista tapaamista en uskaltaisi ajatella - kirjailijat ovat kuitenkin minulle sillä tavalla muihin julkisuuden henkilöihin verrattavia, että en saisi suustani kuitenkaan mitään järkevää, punastelisin ja tuntisin itseni kömpelöksi.

7.
Jos elämäsi olisi romaani, mikä sen nimi olisi?
 Tätä kysymystä täytyy nyt miettiä... Aikaisemmin se olisi ollut Eve Hietamiehen  Huomenna on paremmin. Tänä vuonna elämäni on muuttunut, että tunnen eläväni joka päivä onnellista elämää ja tämä tunne on jotakin ihmeellistä, jota en ole vuosiin kokenut.  Mutta jos ajattelinkin kysymyksen niin, että minkä nimen antaisin sille kirjalle, jossa kertoisin omasta elämästäni lapsilleni... ehkä jotain tämäntapaista kuin Tähdenlentoja ja ilon polkuja

8.
Lempilukuasentosi?
 Aikaisemmin tykkäsin lukea sängyssä makuullani. Vviime aikoina olen lukenut enemmän olohuoneen sohvalla istuen siten, että jalat ovat suorina sohvalla viltti niiden päällä (ja lämmikkeenä on koiramme, joka tunkee itsensä minun ja sohvan selkänojan väliin ja laittaa päänsä minun jalkojeni päälle)

9.
Kirja, joka on jäänyt kesken?
 Sabine Kueglerin Viidakkolapsi. Kirja oli lukupiirikirjana mutta en silloin jaksanut lukea kirjaa loppuun.  Ehkä sitä joskus vielä yritän lukea. Mieleeni ei muistu yhtäkään kirjaa mitä en suostuisi enää koskaan yrittää lukea loppuun - eria asia on sitten viitsinkö niitä kirjoja enää uudestaan kirjastosta lainata.  Hyvin epätodennäköistä on että ostaisin kirjan omakseni, mutta vannomatta paras.  Kesken on meinaan jäänyt Taru sormusten herrasta ja Sinuhe egyptiläinen :) Oikeastaan minulla on ollut tuo Taru sormusten herrasta.  Tuli kirjakerhovuosina se hankittua mutta olen myynyt sen yli kymmenen vuotta sitten kirpputorilla.

10.
Kirja, johon palaat aina uudestaan?
 Sellaista kirjaa minulla ei ole.  On niin paljon lukemattomia kirjoja, etten malta lukea samoja kirjoja kuin korkeintaan kaksi kertaa. Ehkä Tove Janssonin Kesäkirjasta saattaa sellainen tulla - aion sen tänäkin kesänä lukea (viime kesänä luin sen lukumaratonissani) ja ehkä joinakin jouluina luen Marko Leinon Joulutarinan.  Olen sen lukenut nyt kahtena jouluna - vuonna 2007 ja viime vuonna.

Haasteeseen kuuluu uusien kysymyksien asettaminen viidelle bloggaajalle. Yritän valita eri kysymyksiä kuin on ollut, mutta tämänlaisten haasteiden kurkisteleminen muistin virkistämiseksi olikin aikamoista hyppelehtelyä blogista toiseen (monen nettisivun aukipitämistä yhtäaikaa9, joten samankaltaisia kysymyksiä löytynee.  Päätin valita viisi miestä kirjablogimaailmasta :) Hyönteisdokumentti, Iltaluvut, Jäljen ääni, Kaiken voi lukea! ja Lue, ihminen!
Ja tässä nämä kysymykset teille:
1. Minkä ikäisenä kävit ensimmäisen kerran kirjakaupassa?
2. Mieleenpainuvin kirjan kansi?
3. Käytätkö  "oikeita" kirjanmerkkejä? Jos et, niin minkälaisia "korvikkeita" käytät?
4. Paras lukupaikka eri vuodenaikoina - talvella, keväällä, kesällä, syksyllä?
5. Löytyykö kodistasi kirjoihin liittyviä tavaroita (oheistuotteita)?
6. Onko sinulla kirjastokassi? Jos on, minkälainen?
7. Oletko käynyt kirjastoautossa?
8. Matkustat johonkin kaupunkiin, kummassa ensin käyt, kirjastossa vai kirjakaupassa?
9. Oletko lukenut kirjaa ääneen (romaani, tietokirja, runokirja. lastenkirja...) jossakin tilaisuudessa?
10.  Löytyykö kirjahyllystäsi keittokirja?  Jos löytyy, niin millainen?

lauantai 25. tammikuuta 2014

Småtrollen och den stora översvämningen



I morse var rolig att läsa upp Småtrollen och den stora översvämningen. Olen lukenut tämän kirjan, (Muumit ja suuri tuhotulva) suomeksi noin kymmenen vuotta sitten, joten tarina oli suurinpiirtein tuttu. Sen verran ruotsinkieleni on ruosteessa, etten ihan jokaista sanaa ymmärtänyt. Huomasin, että minun on helpompi ”ajatella” ruotsiksi kun luen tekstin ääneen.

Vanhemmiten olen yhä enemmän ihastunut Tove Janssonin mustavalkoisiin muumipiirroksiin kuin värilliseen japanilais-suomalaisen Muumilaakson tarinoita-animaatioon.

Piti googletella että milloinkas pikku otuksesta (Det lilla djuret) tulee Nipsu-niminen (Sniff), muiden muumitarinoiden lukemisesta kun on jo ehtinyt kulua kolmisenkymmentä vuotta.

Minulle tuli myös mieleen Jali ja suklaatehdas tätä kirjaa lukiessani, vaikka itse en ole Roald Dahlin kirjaa lukenutkaan. Kirjan tarina on kuitenkin tullut elokuvan (en ole toki sitäkään katsonut vielä) julkisuuden myötä tutuksi. Myös Luettua elämää-blogissa on samoja ajatuksia (googletin, että onko ajatukseni ihan tuulesta temmattu).

Jotkut muumimaailman hahmoista kuulostavat ruotsiksi kauniimmilta kuin suomeksi, kuten tässä kirjassa tapaamamme sinitukkainen tyttö Tulppaana. Hänen ruotsinkielinen nimi Tulippa on mielestäni kauniimpi vaikka suomenkielinenkin kuvaa tulppaanista ilmestyvää tyttöä.

Voin suositella tätä kirjaa, mikäli tuntuu hiukan ylivoimaiselta  (kuten minulla)  yrittää lukea ruotsiksi kirjaa. Tove Janssonin teksti on hauskaa ja sujuvaa – oudot sanat voi myöhemmin tarkistaa, mikäli ne jäävät vaivaamaan. Itselläni ei niitä matkan varrelle jäänyt. Uskon vahvasti, että yhä enemmän lukemalla ruotsiksi tulevat sanat på svenska yhä enemmän tutuiksi.

Seuraavaksi luenkin Kometjakten (Kometen kommer). Aion senkin ostaa itselleni, mutta oma budjettini ei salli ostaa tuota ensimmäisellä nimellä mainittua. Sen hinta on tällä hetkellä ainakin yhdessä antikvaarissa 350€. Tyydyn siis Kometen kommer-versioon hinnan ollessa alta 20€ kovakantisena.

Tove Jansson: Småtrollen och den stora översvämningen, Alfabeta,  2010
Bild: Tove Jansson
(Inlag i denna bok är en oförändrad faksimil av Småtrollen och den stora översvämningen, 1945)
Mistä hankittu: ostettu  verkkokirjakauppa Bookysta

perjantai 24. tammikuuta 2014

Synnintekijä


Villecomtal vuonna 1402 Beatrix de La Tour d'Auverge tapaa metsässä salaperäisen miehen. Tapaamista Milja Kaunisto kuvaa tarinassaan juuri sellaisella romanttisen eroottisella tavalla, joka minuun vetoaa. Vaikka luinkin ensin Kalmantanssin ja sen vuoksi tiedän kuka salaperäinen mies on ja mitä tapaamisesta seuraa, ei se haittaa sitä kutkuttavaa jännityksen tunnetta lukiessani eteenpäin. Melkeinpä toivoisin saavani lukea enemmän Beatrixistä kuin Olavi Maununpojasta – Beatrixin hahmo jää salaperäisen kiehtovaksi.

Toisessa osassa mennään parisenkymmentä vuotta eteenpäin, Pariisiin vuoteen 1425. Olavi Maununpoika on tulossa opiskelemaan Ranskaan. Täällä hän tapaa Miracle de Servièrsin, kiehtovan opiskelijatoverin ja kuvottavan piispa Pierre Cauchonin. Nämä kaksi henkilöä sinetöivät Olavi Maununpojan kohtalon – toinen sykähdyttävän rakkauden myötä, toinen hyväksikäyttäen.

Olavi Maununpojan raastava kamppailu rakkauden, pappisvihkimyksen ja Jumalan sanan välillä saa hänet palamaan kotiin Turkuun muutaman vuoden päästä. Hänen sydämellään on suuri salaisuus säilytettävänä. Hän ei voi sitä edes ottoisälleen Turun piispa Maunu Tavastille tunnustaa.

Kun olen kerran lukenut ensin Kalmantanssin, en voi olla pohtimatta tämän kirjan tarinaa sen pohjalta. Lukukokemukseni olisi ollut varmasti hiukan erilainen, jos olisin lukenut kirjat oikeassa järjestyksessä mutta ei tämäkään järjestys mahdoton lukea ole. Ymmärrän nyt paremmin tapahtumia tai pikemminkin tiedän enemmän niistä tapahtumista, joita luonnollisesti vain sivuttiin Kalmantanssissa.

Kirjan idea on kiehtova. Ensin kerrotaan Beatrixistä ja sitten Olavi Maununpojasta. Kuitenkin tarinat kietoutuvat toisiinsa, onhan henkilöillä tietty yhteys.

Alan jo tottumaan Milja Kauniston hurmaaviin (ja punan poskille nostattaviin) eroottisiin sanoihin. Ihailen hänen sanavarastoaan kuvaamaan seksin himoa ja sukupuolielimiä. Välillä sanoille tirskahtelenkin ja mielessäni pyöriskeli ties mitä elimiä. Silti en kokenut tarinaa miksikään pornotarinaksi.

Tekstissä vilahtelee ranskankielisiä sanoja joista halusin tietää enemmän, kuten kauniita asuja cote hardie, houppelande tai sotilaan varusteita kuten haubert . Joissakin kirjoissa onkin kirjan lopussa sanasto mutta ei se välttämätöntä ole, netistä (tai sanakirjasta) on kätevä etsiä tietoa. Olisi ihanaa pukea kaunis keskiajan puku ja tarjota herkullista ruokaa kauniista astioista ja juoda viiniä vaikkapa tälläisestä lasista

Milja Kauniston teokset kuuluvat ehdottomasti kirjahyllyyni, jossakin vaiheessa aion tämän Synnintekijän ostaa kovakantisena kirjana. Nythän minulla on tämä kirjakaupalle tullut ennakkokappale.

Olavi Maununpojasta haluan lukea myös enemmän, joten kirjastosta tulen lainaamaan
Ari-Pekka Palola: Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika -Turun piispat 1420-1460, Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1997

Ranskan historian tietämykseni on hyvin vajavaista. Pitääkin katsoa mitä kirjoja kirjastostamme löytyy Ranskan historian kohdalta. Englannin historian kirjat olenkin jo melkein käynyt kirjastossamme läpi. Olisi hieno osata myös ranskankieltä, ehkä jonain päivänä on aikaa opiskella uutta kieltä.

Minulle käy usein romaanien lukemisen jälkeen, että kuuntelen aiheeseen sopivaa musiikkia. Nytkin kuuntelen keskiajan musiikkia Spotifystä ja etsin lisää tietoa tai tietokirjoja romaanin aiheista tai ajasta.


Milja Kaunisto: Synnintekijä, Gummerus, 2013
Mistä hankittu: ennakkokappale kirjakaupalle
 




keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Tammikuun Tove Jansson-ostokset

 
Eilen posteljooni toi tilaamani ruotsinkielisen muumikirjan ja viisi mietekirjaa. Pikku Myyn mietekirjaa on vielä etsittävä, josko sen jostain vielä uutena saisi hankittua. Minä olen ehkä hassu kirjojen ostelija, kun etsin ensin josko kirjan saa ns. uutena kirjana. Toiseksi katson, että saako kirjan kovakantisena.  Jos en saa kovakantista kirjaa uutena, katson saako sitä käytettynä ja sitten ihan viimeisenä vaihtoehtona valitsen pehmeäkantisen (toki ostan sellaisia pehmeäkantisia kirjoja mistä ei ole edes tehty kovakantista painosta).
Nyt on hyvä ja kannustava vuosi lukea ruotsinkielisiä kirjoja  Tove Jansson 100-juhlavuoden kunniaksi. Ajattelin aloitella näistä muumitarinoista, jotka olen joskus lukenut suomeksi.
Muumiaiheiset mietekirjat ovat ihastuttanet jo pidemmän aikaa, nyt ne sitten itselleni hankin. Ei tarvitse niitä enää kirjastosta lainata vähän väliä. 
 
 


tiistai 21. tammikuuta 2014

Kalmantanssi


 
Valokuvannut ja muokannut kuvan: tyttäreni Johanna
 

Wales, Merioneth 1404, Turku 1429 ja Pariisi, Rouan 1430-1431 ovat tämän hurmaavan ja kiihkeän romaanin tapahtumapaikat ja -vuodet. Tarina alkaa Beatrix de la Tour d'Avergne Rollandin matkasta Walesin kuninkaanlinnaan. Matkaan liittyy valepukuja, myrkkypiikkejä ja rakkautta. Rohkean eroottista, rivoakin ja iljettäviä haju- ja makukuvauksia tihkuvan tarinan maaginen voima saa lukemaan eteenpäin. Silti jotakin kaunistakin tässä myöhäiskeskiajassa on - kauniit puvut, linnat, osa ruuista ja se intohimo mitä todellisten rakastavaisten välillä kuvataan. Myös rietas huumori saa tirskumaan kuin nuori neito tai sitten se on tämä ihana keski-ikä. :)

Tarinan toinen osa kertoo Olavi Maununpojasta, piispa Maunun pojasta josta tulee Kyrkioslaethin kirkkoherra. Pappismiesten seksuaaliset halut eivät enää hämmästytä (niistä on kerrottu muissakin romaaneissa) vaikka teksti onkin aika rohkeata. Silti pidän Milja Kauniston käyttämistä sanoista kuvaamaan papin hairahduksia ja mielitekoja. Olavi Maununpojan kohtalon sinetöi Birgitta Frese – hänen on lähdettävä jälleen Ranskaan.

Kolmannessa osassa Olavi Maununpoika matkustaa Pariisiin toisen lihan himoihin hairahtaneen uskonmiehen Johannes Suuripään kanssa. Olavi Maununpoika kohtaa Pariisiissa piispa Pierre Cauchon. Piispan olemus saa minutkin tuntemaan inhoa,varsinkin näin nykyaikana kun niin paljon puhutaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä kirkon keskuudessa.

Olavi Maununpojan rakkaus Miraclea kohtaan vie hänet Rouaniin. Piispan toimesta hän joutuu kuulustelemaan Lorrainen neitoa.Tämän tarinan myötä heräsi kiinnostukseni enemmänkin Jeanne D'Arcia kohtaan. Ihastuttavaa on kuitenkin, että fiktiivisten tarinoiden kautta voi kuvitella asioita tapahtuneen toisin tai juuri niin...

Neljännessä osassa on henkeäsalpaavaa valtaa, juonittelua ja Olavi Maununpojan kamppailua tarinan viimeisille sivuille saakka – minutkin kirjailija sai uskomaan Miraclen kohtaloon viime hetkeen saakka.

Mikä ihastuttavan pakahduttava tunne lukea kirjaa sivu sivulta, luku luvulta uppoutuen kirjan maailmaan ja ihmisten kohtaloihin – turvallisen matkan päästä. En pystyisi elämään (ja tuskin pysyisin hengissäkään) kaiken sen epähygienian kanssa mitä keskiajalla on ollut, vaikka en nyrpistä nenääni maalla asuneena lannan hajulle tai sille että koira tuo puolimädäntyneen linnunraadon. En silti haluaisi elää koko ajan sellaisten hajujen keskellä – silti pieniä hippusia rosmariinin tuoksusta vivahtaa tässäkin tarinassa.

Muistelin että olisin Milja Kauniston ensimmäisen romaanin Synnintekijä jo lukenut. Löysin kirjan kuitenkin lukemattomien pinosta, yöpöytäni alahyllyltä – siellä on yhä melkoinen pino kirjakauppa-aikana saapuneita ennakkokappaleita. Luin jo kirjasta ensimmäisen luvun. Vähäsen harmittaa kun luen kirjat nyt väärinpäin, kun olisin voinut lukea tuon Synnintekijän aikaisemmin- Luulenpa silti, että nautin tuosta ensimmäisestä tarinasta yhtä paljon – onhan tällaiset historialliset romaanit, jotka kertovat ajasta ennen 1900-lukua lempikirjallisuuttani.


Milja Kaunisto: Kalmantanssi, Gummerus, 2014
Kannen kuvat: Getty Images
Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka
Mistä hankittu: arvostelukappale Gummerukselta via Blogat

Kirjan ovat myös lukeneet: Lukuneuvos, Calendula, Ja kaikkea muuta





perjantai 17. tammikuuta 2014

Yksinäisyys ja uhma


Yksi tämän vuoden haasteista on lukea Finlandia-voittajat. Osan kirjoista aion ostaa itselleni ja osan lainaan kirjastosta (päätän sitten onko kirja sen arvoinen, että haluan sen kirjahyllyyni).

Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984.
Kirja sisältää esseitä kirjallisuudesta joten tämän perusteella päätin hankkia kirjan itselleni. Uutena kirjaa ei enää ole saatavilla, joten tilasin kirjan nettiantikvaarin kautta joulukuussa.
Luin kirjan parissa päivässä – eipä kirja kovin paksukaan ollut, 127 sivua. Esseet olivat sopivanpituisia ja sujuvaa luettavaa.

1 osa on nimeltään Lyhyt oppikirja

Ensimmäinen kappale on myös samanniminen ja siinä on muutaman sanan pohdintoja kirjailijan olemuksesta.

Kirjailijaksi ei synnytä”

On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”

Kirjailijan työväline on kieli”

Hän (kirjailija) oppii vain kokeilemalla ja erehtymällä”

Hyvä kirjailija on kapinallinen, hän vastustaa laveata tietä”

Hyvä kirjailija on epäluotettava ja moraaliton”

Heidät (auktoriteetit) on imettävä tyhjiksi”

Tulee kysyä, halusivatko he (kirjailijat) sellaiseksi joiksi tulivat?”

Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen.”


Neljä huoneentaulua

Ensimmäinen taulu kuvaa sodan liikkuttamia ”johtajia” - mikä oli heidän tarkoituksensa kyynelehtiä?

Toinen huoneentaulu kuvaa Akseli Gallen-Kallelan matkaa perheineen Afrikassa vuosina 1909-10. Hämmästyin lukiessani että heillä oli jopa sängyt mukana safarilla?!

Kolmas huoneentaulu kuvaa Neuvostoliiton suhtautumista kirjailijoihin ”Te kirjailijat olette maa, ja siitä maasta ammennamme voimamme” Ja miten kirjailija siihen vastaa ”Puolue on aurinko, jota kohti kaikki maan pinnalla kasvava kurkottuu”

Neljäs huoneentaulu kuvaa hurskaan presbyteerin vierailua Aleksandrian kaupungissa ja miten uskonveljet kysyvät millaista siellä on nyt. Hurskas presbyteeri oli vain nähnyt ”arkkipiispan kasvot” - näinkö varjelemme katsetta muilta?

 
Alaston totuus

Maailma on sana, sanat ovat todellisuuden vastine, oikea tai väärä”

Mikä on siis oikeata sanaa ja mikä väärää sanaa, ei voi sanoa yhtä ainota, alastonta totuutta. Totuus on yhtä moninainen kuin on ihmisen aivoitus, ikuinen mysteeri.

 
Kustantaja kahden maailmansodan välissä

Tässä kappaleessa Paasilinna käsittelee Kustannusosakeyhtiö Otavaa Pekka Tarkan tekemän Otavan historian 2. osan kautta. Otavasta onkin useampi historiateos jo tähän päivään mennessä kirjoitettu. Siinä onkin yksi tavoite, lukea historiateoksia kustantajista – kaikki ovat vielä lukematta.

Rafael Koskimies: Otavan historia 1. osa 1899-1918, Otava, 1946
Hannes Reenpää: Kustannusosakeyhtiön Otavan vaiheita 1918-1960, Otava, 1970
Pekka Tarkka: Otavan historia 2. osa 1918-1940, Otava, 1980
Pertti Lassila: Otavan histroria 3. osa 1940-1975, Otava, 1990
Otavan talo sata vuotta: 1906-2006/toim. Antti Reenpää et.al. Otava, 2006

Kirjailijan maailmanpolitiikka

Paasilinna on kirjoittanut tämän kappaleen 1982. Hän kirjoittaa: ”Maailmassa on tällä hetkellä vankiloissa tai muuten eristettyinä 600 kirjailijaa. Suomessa ei ole ketään. Jos meillä olisi hiukan toisenlainen tilanne, turvasäiliöt olisivat varmasti käytössä, sillä viimeksi niistä vapautettiin kirjailijoita 1944.” Mikä onkaan tilanne tänään, vuonna 2014? Lukumäärää en löytänyt vaikka selasin monia aiheeseen liittyviä sivustoja (ja liityin facebook-sivujen tykkääjäksi, aihe on seuraamisen arvoinen myös facebookissa).

Tässä nettisivuja joista löytyy aiheesta tietoa:



Toisinajattelevan työpäivä eli miehitetty rintakehä

Kuka on toisinajatteleva tänä päivänä? Paasilinna on pohtinut tätä asiaa 1981. Silloin hänet luetaan toisinajattelevien joukkoon kuten Pentti Linkolakin. Onko nykyään enää ketään kuka olisi näin toisinajatteleva? Googlen kautta selaamalla tulee monenlaisia terveyteen ja ruokaan liittyviä toisinajateltuja tekstejä. Toinen aihe näyttää olevan maahanmuuttajiin kohdistuvat kirjoitukset. En seuraa aktiivisesti kuin Antti Heikkilän sivua ja blogia – mikäli hänet nyt sitten vielä täytyy tituleerata toisinajattelijaksi – ehkä minä itse olen toisinajattelija?

 
Ainoa vapaa aine, antakaa sen pysyä vapaana

Paasilinna suomii valmiita koulujen kirjalistoja. Pitäisi olla vapaus valita mitä lukea. Olisinko osannut koululaisena/opiskelijana valita erilaisia kirjoja ilman opettajien listoja? Ehkä en, luinhan teininä paljon nuorten kirjasarjoja nuorten elämästä, hevosista ja koirista sekä ala-asteikäisenä Neiti Etsivää, Viisikkoa ja tyttökirjasarjoja (muutakin kuin Anna-kirjoja). Ammatinvalintani varmasti vaikutti siihen minkälaisia kirjoja luin – kulkihan käsieni läpi monenlaista kirjaa. Mutta vasta nyt nelikymppisenä olen uskaltanut ylittää rajoja enemmän lukemalla romaaneja joita en olisi aikaisemmin ajatellut edes yrittää lukea. Apuna on ollut listat – lukupiiri, kirjablogistit, kirjallisuuspalkinnot yms. Ovatko ne sitten parempia listoja kuin opettajien koulussa laatimat? Tässä olen eri mieltä Paasilinnan kanssa, antaa kirjalistojen olla mutta siinä olen samaa mieltä hänen kanssaan, että kirjojen lukemisen valinnanvapautta täytyy myös olla.


2 osa Yksinäisyys

Ensimmäisessä kappaleessa hän kertoo Eino Leinosta. Toisessa Vasili Šukšinista, joka minulle on vieras kirjailija. Kolmannessa kappaleessa Paasilinna kertoo Pentti Linkolan tapaamisesta. Muistan kun Johdatus 1990-luvun ajatteluun-kirja ilmestyi ja sitä kirjastosta asiakkaat lainasivat. Ja mediakin sen myötä käsitteli Pentti Linkolan ajatuksia. Silloin kauhistelen hänen mielipiteitään mutta nyt voisin hänen kirjojaan lukea vaikka en vieläkään ole hänen kanssaan samaa mieltä asioista. Neljäs kappale kertoo Pentti Haanpäästä. Kirjailijan tiedän nimeltä, hänen teoksiaan en ole lukenut – edes yksi olisi hyvä lukea, nyt kun olen päässyt muutenkin klassikkojen yms. vauhtiin.


Erno Paasilinna on minua kiinnostanut aina enemmän kuin hänen veljensä Arto Paasilinna. Kummaltakaan en ole lukenut yhtäkään teosta. En myöskään ole lukenut Reino-veljen enkä Mauri-veljenkään teoksia. Jospa sitä aloittaisi Erno Paasilinnan kirjoja lukemaan nyt lisää julkaisujärjestyksessä, aloittaen kirjasta Kylmät hypyt, Karisto, 1967



Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma, Otava, 1984
Kannen kuivaneulapiirros: Anne-Mari Meltaus
Kannen layout: Marjatta Saastamoinen
Mistä hankittu: tilattu Antikvaari.fi:stä


torstai 16. tammikuuta 2014

Erämaan armo


Ensimmäiset sata sivua lukiessani ajattelin että kirja on liian jännärimäinen (tai kuvittelen näin sillä oikeastaan en ole tainnut lukea yhtään varsinaista jännityskirjaa, elokuvia ja sarjoja sitä vastoin olen katsonut hyvinkin paljon) – liikaa murhaamista ja takaa-ajoa. Kuinka väärässä olinkaan kun kirjaa muutaman kuukauden tauon jälkeen jatkan – yritän saada kesken olevat omat kirjani loppuunluetuiksi.

Minut vie mukanaan Kanadan jäätävän kylmä luonto – onneksi voin itse kuvitella tapahtumat lämpimän takkatulen äärellä.

Tarinassa on monta henkilöä mutta itse huomaan seuraavani läheisimmin rouva Rossia. Hänen poikansa Francis katoaa. Rouva Ross käy Laurent Jammetin mökissä ja näkee hänet kuolleena. Hän tietää myös että hänen poikansa käy Laurentin luona. Myöhemmin selviää yllättävä syykin.

Laurent Jammetin luona on kuitenkin käynyt muitakin kuin Francis ja hänen äitinsä. Parker-nimistä miestä epäillään ja hänet vangitaan. Yksi komppanian miehistä MacKinley ”kuulustelee!” väkivalloin tätä miestä, jonka sitten rauhantuomari Knox päättää päästää vapaaksi – tietäen varmasti, että hänet saatetaan siitä tuomita.

Rouva Ross lähtee Parkerin mukana etsimään poikaansa. Ja heidän perään lähtee myöhemmin etsintäpartion Dove Riveristä. Kuka jahtaa ketäkin ja kuka on murhaaja?

Tarinassa vaihdellaan kertojaa melko tiuhaan tahtiin ja välillä on mietittävä tarkkaan että kuka hän nyt olikaan ja missä nyt ollaan.

Tarinaa etenee Francisin ajatuksilla, hänen äidin ajatuksilla sekä Linen, naisen jonka Francis tapaa norjalaisten uskonnollisessa yhteisössä Himmelvangerissa.

Dove Riveristä vuosia sitten kadonneitten Setonin sisarusten kohtalo selviää osittain – toinen selviää ja todennäköisesti toinen siskoista ei.

Oudolla kirjoituksella ja kuvilla tehty pieni luulevy tuo mysteerin tarinaan joka jää ikuisesti selvittämättä – vai jääkö sittenkään?

Laurent Jammetin murhan syy on pelkkää ahneutta ja murhaajan henkilöllisyys selviää tarinan myötä aika helposti, vain murhaajan apurit ovat epäselviä. Yhdellä murhalla ei tässä tarinassa päästä kuitenkaan.

Rouva Ross muistelee elämäänsä mielisairaalassa ja se hiukan häiritsee tarinan kokonaisuutta. Tai minä en sitä ymmärrä – aika pieni on side mielikuviin Parkerista ja lääkäri Watsonista. Toisaalta tällä kuvauksella ehkä ymmärtää rouva Rossin tunteita ja käytöstä.

Tässä kirjassa kuvataan naiset hyvin traagisin kohtaloin – sitä kai se on ollut niin valkoisten kuin intiaanien tai puoliveristen elämä 1860-luvun lopussa Kanadassa.

Mielenkiintoni heräsi tutustua tarkemmin Kanadan historiaan, onhan minunkin isoisäni isä lähtenyt 1920-luvun loppupuolella Kanadaan eikä sieltä koskaan palannut Suomeen.


Stef Penney: Erämaan armo, Bazar, 2009
engl. alkuteos: Tenderness of Wolves
suom. Jaakko Kankaanpää
Mistä hankittu: ennakkokappale kirjakaupalle
 
527 s.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Tellervo Koiviston päiväkirjan lehdiltä

Kirjastokalenterin merkkipäivä-listalla on merkintä että Tellervo Koivisto täytti 85 vuotta 2. päivä tammikuuta. Olinkin ajatellut lukevani jotakin elämänkerran tapaista tänä vuonna pitkästä aikaa - onhan siitä jo parikymmentä vuotta kun urakalla luin suomalaisten näyttelijöiden muistelmia.

Ensimmäinen Tellervo Koiviston kirja Elämän siivellä: Päiväkirjan lehtiä on julkaistu 1970 hänen ollessa 41-vuotias.  Tämän kirjan päiväkirjamerkinnöt olivat siis nuoren naisen ja nuoren rouvan ajatuksia 50- ja 60-luvulta.  En ole Tellervo Koivistoa seurannut julkisuudessa aikaisemmin kovin paljon - en ole muitakaan poliittisia/presdienttipareja niin tiiviisti seurannut.  Kuitenkin Tellervo Koivistosta on minulla ollut käsitys että hän on hyvin etäinen ja aika totinen ihminen.  Tässä kirjassa käsitys hänestä hiukan muuttuu - hänen päiväkirjamerkintänsä ovat välistä humoristiset ja hänelle on sattunut hassuja tapahtumia kuin itse kullekin. Mielenkiintoista oli lukea kannanottoja ja mielipiteitä sen ajan asioista ja siitä, miten niihin siihen aikaan suhtauduttiin.

Toinen kirja Päiväkirjan uudet sivut on julkaistu 1999  Tellervo Koiviston ollessa 70-vuotias.  Muistinkin että hän on kertonut julkisuudessa masennuksestaan.  Tässä kirjassa hän kertoo lapsuuden traumoista joita eräs opettaja aiheutti sadistisella käytöksellää tyttöoppilaita kohtaan.  Lapsuudesta ja nuoruudesta palataan kuitenkin hyvin pian aikaan jolloin hänen miehensä oli ministeri/pääministeri ja enimmäkseen kirjassa kerrotaan luonnollisesti heidän 12 vuoden presidenttipari ajasta.  Ei ole mennyt aina niin nappiin nuo vierailut eri maissakaan.  Monenlaista vastoinkäymistä ja kommellusta on sattunut heidän matkan varrellaan.  Rohkea ja avarakatseinen nainen Tellervo Koivisto on kuitenkin ollut - en tiedä olisinko minä rohjennu maistaa kaikenlaisia ruokia tai osallistua monenlaisiin seremonioihin.  Tämän kirjan myötä  sai hiukan erilaisen kurkistuksen eri maiden hallitsijoihin ja heidän kulttuuriinsa. Tellervo Koivisto kuvasi myös mitä on olla presidentin vaimona - maan äitinä. Kirjassa oli myös muutamia kuviakin joista näki millaisia vaatteita on ollut missäkin tilaisuudessa - myönnän niitä katselleeni ja kyllä Tellervo Koivisto kirjassaankin niistä kertoo, varsinkin hatuista.

Vielä on kolmas kirja lukematta (lainaamatta, unohdin pyytää kirjastossa hakemaan sen lähivaraston puolelta), Tellervo Koivisto, presidentin puoliso.  Kirjan on toimittanut Hilkka Vitikka ja Varpu Kuusela ja se on julkaistu 1988 Tellervo Koivisto ollessa 59-vuotias.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Lukuhaasteet 2013 ja kuinkas sitten kävikään


Lukudiplomihaasteeen aloitin jo vuoden 2012 lopussa ja aikatauluni mukaan sitä olisi pitänyt jatkaa vuonna 2013 viikoille 17-18.  Silloin kirjakauppatyöni ja koirani äkillinen kuolema veivät lukuhaluni  lähes kesään saakka.  Sain kuitenkin kaksi lukudiplomikirjaa luettua, Pirkko Arhipan Pimeän piiri ja Marja-Leena Lempisen Mustan Suden aika .

Kauhavan kaupunginkirjaston lukupiirin kirjat  jaksoin/ehdin lukea melkein kaikki:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
J. M. G Le Clézio: Harhaileva tähti

Lilyn lukupiirissä luin kaksi kirjaa:
Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
J.K.  Johansson: Laura

Osallistuin lukumaratoniin joka oli jännä kokemus - maratoonailen mielelläni toistekin!

Yritin lukea Umberton Econ Ruusun nimi-kirjan Lukeminen on pääasia-blogin helmikuun lukuhaasteessa mutta jouduin luovuttamaan kesken - en vain jaksanut lukea enempää eteenpäin vaikka elokuvasta olen pitänyt.

Liityin facebook-ryhmään Koen 13  kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Haastena oli siis tutustua itselleni 13 uuteen kotimaiseen kirjailijaan.  Tämä haaste oli mielenkiintoinen ja onnistui tässä haasteessa, kiitos lukupiirikirjojen ja kirjakaupalle saamieni ennakkokappaleitten.
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Jyrki Erra: Kaunasin sivut
Marja-Leena Lampinen: Mustan Suden aika
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Marjo Niemi: Miten niin valo
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Maria Peura: Vedenaliset
Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee
Riku Korhonen: Lääkäriromaani
Riikka Pulkkinen: Vieras
Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Toinen facebook-ryhmä oli 100 kirjaa vuonna 2013 (tänä vuonna jatketaan samalla teemalla). 71 kirjaa ja 3 äänikirjaa ehdin viime vuonna lukea.  Katsotaan pääsenkö tänä vuonna sataan kirjaan.

Kolmas facebook-ryhmä oli varsinainen koetinkivi: K-Koetus. Haasteena oli siis lukea vuonna 2013
 30 000 sivua kirjoja.  Tänä vuonna voi osallistua oman jaksamisen mukaan 10 000/20 000/30 000.
Minä jäin kauas tuosta kolmenkympin tonnista mutta tälle vuodelle uskallan laittaa "tavoitteeksi"
 20 000 sivua - viime vuonna en kovin kauaksi siitä jäänyt:  19 217 sivua/71 kirjaa.

Lukuhaasteet tuovat piristystä, tsemppausta ja rohkeutta tarttua monenlaisiin kirjoihin - ilman haasteita niitä ei ehkä olisi tullut aloitettua lukeakaan.

Kirjojen parissa on myös ihana hassutella ja höpsötelläkin -  ei jokaisen lukuhaasteen tarvitse olla niin vakavaa, onni on saada kokea elämyksiä kirjojen keskelle ja jakaa fiilikset täällä blogissa :) ♥






torstai 9. tammikuuta 2014

Amerikan lapset

Kauhavan kirjaston lukupiirin tämän vuoden ensimmäinen kirja on Anne Tylerin Amerikan lapset. Sain juuri sen luettua loppuun - seitsemältä alkaa lukupiiri.
Sattuma tuo amerikkalaisen ja amerikaniranilaisen perheen samaan aikaan lentokentälle ottamaan vastaan Koreasta adoptoimansa lapset - Jin-Hon ja Susanin.  Tästä alkaa kahden erilaisen perheen tapaamiset, johon osallistuvat isovanhemmat ja muutkin sukulaiset.  Yksi asia perheitä kuitenkin yhdistää - adopiotytär Koreasta.
Myönnän hämmästyneeni että iranilaistaustainen perhe adoptoi korealaisen lapsen.  Mutta ymmärrän kirjaa eteenpäin lukiessani etteivät kaikki iranilaiset ole kiihkouskovaisia, varsinkaan he jotka asuvat Amerikassa.
Niskakarvani nousivat välillä pystyyn kun toisen perheen äiti kovasti arvosteli ja neuvoi mikä on oikein lastenkasvatuksessa vaikka kumpainenkin oli ensimmäistä kertaa "tulossa äidiksi".
Toisaalta hymyilytti Bitsyn touhottaminen vaikka itsekin olen välillä "viherpipertäjä".
Toisen perheen äiti Ziba jäi mielestäni anoppinsa Maryamin varjoon kirjan tarinassa.
Välillä kirjan tarina tuntui junnaavaan paikoillaan ja sitten yhtäkkiä mentiin harppaus eteenpäin.  Ja juuri kun olen ehtinyt iloita tapahtuneesta tuleekin muutos "ei sittenkään". Kirjan loppuun asti kummeksun Maryamin tunteita ja käyttäytymistä - kunnes kirjan loppupuolella alan ymmärtää häntä yhä enemmän. Tarinan loppusanat saavat minut herkistymään.
Bitsyn sairastuminen hätkähdyttää - lähipiirissä on ollut niin paljon viime aikoina tälläistä, toiset ovat selvinneet ja toiset eivät...
Jotenkin Bitsyn sairaus kuitenkin sivuutetaan vähäisesti vaikka hänen äidinsä sairautta kuvattiin enemmän.
Saapumisjuhlat ja muutkin isot kutsut päivällisineen yms.  tuntuvat hiukan romanttisiltakin kun kuvittelen miten he haravoivat lehtiä, tekevät ruokaa vaikka perheiden välisissä keskusteluissa tuleekin konfliktejä.
Donaldsonit adoptoivat vielä toisenkin lapsen, kiinalaisen Xiu-Mein.  Hänestä jää ehdottomasti mieleen tuttiepisodi - tiedän tunteen kun jokin lapsen kehityksessä ei tunnu menevän normin mukaisesti eteenpäin ja lapsi ei vain tahdo tavasta luopua.  Eläydyin Bitsyn tunteisiin - iloa, kiukkua ja hassuja ideoita.
Kun huomasin vuosista että ollaan lähestymässä syyskuun 11. päivän tapahtumia, odotin miten kirjailija asian kirjoittaa tarinaan.  Asiasta mainitaan parissa lentokenttäkohtauksessa joka toisaalta symbolisoi sitä millä tavoin tuo 11.9. tapahtuma tehtiin, lentokoneilla.  Ja miten lähes jokainen arabilta vaikuttava henkilö on epäilyksen alainen.
Luettuani kirjan loppuun en oikein tiennyt mitä olisin ollut kirjasta mieltä.  Enkä vieläkään osaa sanoa mitä fiiliksiä kirja minussa herättää.  Tuli vähän sellainen olo että onko tämä nyt "kissa vai kala".  Tarvitsee lukea toinenkin Anne Tylerin kirja ennenkuin osaa sanoa pidänkö hänen kirjoitustyylistään.

Anne Tyler: Amerikan lapset, Otava, 2008
engl. alkuteos Digging to America
suom. Kristiina Rikman
Mistä hankittu: Kauhavan kirjaston lukupiirikirjan lainattu Ylihärmän kirjastopisteestä

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

E. M. Forster 135 vuotta


Tammikuun 1. päivänä tuli kuluneeksi 135 vuotta E. M. Forsterin syntymästä. Hänen romaaniinsa Hotelli Firenzessä (A Room With a View) perustuvan elokuvan tiesin nimeltä, mutta en ole tietääkseni sitä katsonut. Hänen syntymäpäivänsä kunniaksi päätin lukea hänen suomennetut romaaninsa:

Italialainen avioliitto, 1991 (Where angels fear to tread, 1905)

Hotelli Firenzessä, 1986 (A Room With a View, 1908)

Talo jalavan varjossa, 1953 (Howard's End, 1910) – tätä en saanut vielä lainatuksi kirjastosta

Matka Intiaan, 1985 (A Passage to India, 1924)

Maurice, 1987 (Maurice 1971) – lukematta vielä


Ennenkuin kerron ajatuksiani lukemistani Forsterin kirjoista, muutama sananen kirjailijan elämästä.



How do I know what I think until I see what I say?
E.M. Forster

Edward Moran Forster syntyi 1.1.1879 Lontoossa. Hänen isänsä oli arkkitehti Edward Forster ja hänen äitinsä oli Marianne Thornton. Hänen isänsä kuoli keuhkotuberkuloosiin hyvin pian Edwardin syntymän jälkeen. Hän jäi asumaan äitinsä ja isotätinsä kanssa.

Opiskeltuaan Tonbrigen koulussa ja King Cross Collegessa, hän matkusteli vuoden Euroopassa.

1903 Forster palasi Englantiin. Hän opetti latinaa Working Men's Collegessa Lontoossa. Hän perusti sanomalehden Independent Review ystävänsä, kirjailija/poliitikko G. W. Trevelyanin kanssa. Sanomalehti tuki enimmäkseen edistyksellistä siipeä Liberaalisessa Puolueessa.

Forster liittyi myös Bloomsberyn ryhmään joka oli taiteilijoiden ja oppineiden ryhmä. Tämä ryhmä kokoontui vuodesta 1905 aina toiseen maailmansotaan asti.

Ensimmäisen romaaninsa Where angels fear to tread (suom. Italialainen avioliitto) hän julkaisi 1905.

Pasifistina hän kieltäytyi osallistumasta toiseen maailmansotaan. Sen sijaan hän työskenteli Punaisessa Ristissä Aleksandriassa Egyptissä. Vuodesta 1917 hän asui yhdessä egyptiläisen raitiovaunukonduktööri Mohammed el Adlin kanssa – Aleksandriassa homoseksuaalisuus oli vähemmän paheksuttavaa tuohon aikaan kuin Englannissa.

1919 hän palasi takaisin Englantiin, ilmeisesti Mohammed oli kuollut silloin tuberkuloosiin. Mohammedin kuoleman jälkeen Forster rakastui poliisiin johon Forsterilla oli läheinen suhde hänen loppuelämänsä. Hän kirjoitti myös romaanin Maurice jo vuosina 1913-1914 mutta sen sai julkaista vasta vuonna 1971 Forsterin kuoleman jälkeen – romaanin aihe kahden miehen välisestä rakkaudesta oli tuohon aikaan Englannissa laitonta.

Edward Moran Forster kuoli 7.6.1970 Coventryssa 91-vuotiaana.

Lähteet:
Biography of E.M. Forster
E. M. Forster
E M Forster - academic, critic and novellist


Aloitin siis lukemaan Forsterin romaaneja siinä järjestyksessä kuin hän on ne kirjoittanut. Ensimmäinen romaani oli siten Italialainen avioliitto jonka Forster on julkaissut 1905.

Osasin odottaa melko vanhahtavaa tekstiä ja ajankuvausta, toisaalta olen aina ihannoinut jollakin tapaa englantilaista elämäntyyliä ennen toista maailmasotaa, vaikka itse en ehkä voisi kuvitella eläväni siten.

Tässä romaanissa ei ollut sellaista romanttista kuvausta miljööstä eikä henkilöiden ajatuksista kuin olen tottunut muiden kirjailijoiden teoksissa lukemaan – sitä tähänkin tarinaan kaipasin.

Jollakin tavoin Forster osasi olla tässä tarinassa humoristinenkin – huomasin hymähteleväni hyväntahtoisesti hassuille asioille, jotka eivät välttämättä kirjan kaikkien henkilöiden mielestä olleet hauskoja sattumia.

Lilian tarina on surullinen ja hänestä tuli hiukan naiivinenkin mielikuva. Hän yritti elää vapaana Italiassa mutta rakkaus Ginoon ja avioliitto hänen kanssa vei hänen vapauden. Lilian menetti ensin tyttärensä Englantiin ja myös myöhemmin poikansa kuollessaan synnytykseen.

Lilianin kuoleman jälkeen kirjan päähenkilöiksi nousevat neiti Abbott ja Philipp ja Harriet Herriton. Heidän epätoivoinen matkansa Italiaan ”pelastamaan” Lilianin poika Englantiin sisarpuolensa ja Lilianin ensimmäisen miehen perheen (äidin) luo saa traagisen lopun.

Tästä kirjasta ei jäänyt tämän enempää mieleen. Ehkä kirjan sanoma tulisi lähemmäksi katsomalla kirjasta tehty elokuva Enkelten polku .

Hotelli Firenzessä taitaa olla suomennetuista kuuluisin jo elokuvankin takia. Minusta tämä kirjan tarina jatkoi hyvin samaa tyyliä kuin Italialainen avioliitto. Jälleen kirjan naispäähenkilö Lucy lähtee Italiaan ja pienen välikohtauksen takia matkustaa ”esiliinansa” serkkunsa neiti Bartletin kanssa kiireesti Roomaan jossa ”rakastuu” Cyril Viseen. He palaavat Englantiin ja Lucy aikoo mennä Cyrilin kanssa naimisiin. Hän ei kerro äidilleen eikä kenellekkään muulle pienestä välikohtauksesta Italiasta. Tästä tietää vain neiti Bartlett ja vaunujen ajuri. Neit Bartlett ei kuitenkaan ole voinut olla kertomatta neiti Lavishille joka on kirjailija. Lucy saa tietää tämän Cyrilin lukiessa neiti Lavishin romaania ääneen – Lucyn ja Georgen pieni välikohtaus on kerrottuna siinä. Ja loppujen lopuksi käy sitten hyvin ennalta arvattavasti.

Tässäkin tarinassa on hyvin hauskoja kohtauksia – Forster huvittelee sovinnaisuuden ja viktoriaanisen ajan Englannin tavoilla. Toisaalta henkilöiden tarinat ja ihmissuhteet ovat silti hyvin pidättyväistä. He ovat niin varuillaan, että puhuinko nyt teille loukkaavasti ja sallinetteko minun puhutella teitä. Jokin tuossa tavassa silti minua viehättää, enkä pitkästynyt kuitenkaan tämän kirjan äärellä.


Matka Intiaan on julkaistu alkuperäisteoksena 1924 . Nyt ollaan eri vuosikymmenellä kuin kahdessa aikaisemmassa romaanissa ja samalla myös ollaan eri maasa, Intiassa. En muista lukeneeni Intiasta kertovia romaaneja aikaisemmin. Oli mielenkiintoista lukea kriittistäkin kuvausta Britannian siirtomaavallasta Intiassa ja siitä miten siellä asuvat englantilaiset suhtautuivat intialaisiin.

Välillä tarina oli pitkäveteistä ja tuntui että junnataan liian pitkään samassa asiassa. Tässä tarinassa naisten rakkausjuttujen ylitse nousi miesten välinen ystävyys – näkyikö tässä kirjassa siten kirjailijan oma elämäntapa Egyptissä.

En ollutkaan ajatellut että Intiassa olisi muslimejakin, Intiaan on tullut liitettyä niin vahvasti hindulaisuus.

Mieleen jäi kirjan loppupuolella kuvattu hindulaisten jumalseremonia, siinä oli jotain maagista minkä itsekin liitän jollakin tavoin hindulaisuuteen.


Jokin ihmeellinen vetovoima Forsterin tyylillä on kirjoittaa, sillä jaksoin hyvin lukea hänen kolme romaaniansa. Aion lukea vielä nuo pari jotka ovat suomennettu. Myönnän kyllä, että saattaa tuon Mauricen kanssa olla vaikeuksia lukea, mutta luulenpa että Forster kuvaa tätä miesten välistä rakkautta tyylikkäästi eikä liian eroottisesti. Kirjoitan myöhemmin mitä mieltä olin Mauricesta ja Talo jalavan varjossa-romaaneista. Torstaina on jälleen kirjaston lukupiiri joten minulla on kaksi päivää aikaa lukea loppuun aloittamani Anne Tylerin Amerikan lapset.

E.M. Forster: Italialainen avioliitto, Gummerus, 1991
engl. alkuteos Where angels fear to tread 1905
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä, Gummerus, 1986
engl. alkuteos A Room With a View,  1908
suom. Hanna-Liisa Timonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta

E.M. Forster: Matka Intiaan, Gummerus, 1985
engl. alkuteos A Passage to India, 1924
suom. Väinö Nyman
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta




keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Uudenvuoden kalentereita ja vuoden ensimmäinen valokuva

Tammikuu
1.1.2014
 

Täällä toisen tähden alla-blogissa aloitettiin jo viime vuoden lokakuussa ihastuttava Vuosi kuvina-haaste.  On siis tarkoitus ottaa kuva samasta paikasta vuoden ajan.  Itse päätin lähteä haasteeseen mukaan näin vuoden alussa.  Tammikuun 1. päivänä olimme vanhempieni luona Ilmajoella, joten kuvaksi valitsin lapsuuden/nuoruuden metsälenkkipolulta kuvan.  Tämä pikkumetsä hiekkateineen ei ole muuttunut vuosien varrella yhtään.  Onneksi Lapualta Ilmajoelle ajaa hetkessä, joten tuleepa nyt sitten käytyä tervehtimässä vanhempiani jokaisen kuukauden ensimmäisenäkin päivänä. :)

Minulle ei ole koskaan riittänyt yksi kalenteri :) Täksi vuodeksi valitsin arkikalenteriksi (kalenteri joka kulkee aina mukani laukussa) lempivärini mukaan (tai no olihan viime vuotinenkin kalenterini myös lilakantinen :) ).
Tämä kalenteri on A5-kokoinen ja tässä kalenterissa oli tärkeätä miten on tilaa kirjoittaa päivien kohtaan tietyn kellonajan tapahtumat.  Pidän myös siitä että on viikkoaukeama vaikka päivä/kalenterilehti-kalenterissa olisikin vielä enemmän kirjoitustilaa.  Kalenterin ostin työpaikaltani, Kauhavan INFO-kirjakaupasta jo heti, kun uuden kalenterin sai ottaa käyttöön marraskuun puolessa välissä.  Kalenteri on julkaissut Time/system Finland Oy

Tilasin myös Kirjakauppaliitosta Kirja- ja Paperialan Kalenterin - enää en sitä työni puolesta saanut. Haluan pysyä kirjakauppa-alalla tälläkin tavoin ajan tasalla. Kalenteri on taskukalenteri ja on helppo ottaa kakkoskalenterina mukaan - kalenterista löytyy yhteystiedot kirjakauppoihin ja muihinkin alan toimijoihin.  Jos nyt olisi mahdollisuutta vierailla pikkuhiljaa Suomen kaikissa kirjakaupoissa, aloittaen näistä oman maakunnan kirjakaupoista ja jatkaen siitä Pohjanmaan rannikolle - ruotsinkieltä täytynee sitä ennen hiukan lisäharjoitella, osaisi jotakin muutakin sanoa kuin Hej och tack :)
 
 
Tilasin CD.COM:sta Kirjastokalenterin (taisi olla halvin hinta mikä ratkaisi verkkokaupan valinnan) - tulevaisuuden mahdollisten opiskeluiden ja kenties työnkin puolesta on tämä kalenteri tarpeen.  Toki kalenteri sopii kirjaston ystävillekin (=rakastaa vierailla eri kirjastoissa) ja innokkaille kirjastolainaajillekin.  Kalenteriin on merkitty kaikki kirjastot ja siitä löytyy myös eri kulttuurihenkilöiden "pyöreät " merkkipäivät. Ja jos kerran aion paikkakunnan kirjakaupassa vierailla niin tokihan minä tutustun samalla kertaa myös kirjastoonkin. Tämä kalenteri on A5-kokoinen ja melko paksu, joten tätä en ihan käsilaukussa kolmantena kalenterina aio kuljettaa mutta kyllä se jo vaikka retkirepussa menee mukana, mikäli on tarvetta.  :)  Kirjastokalenterin on Kustantanut BTJ Finland ja julkaisija on Avain yhteistyössä BTJ Förlagin kanssa.

Seinäkalenterin valinnan kaksi tärkeintä ominaisuutta meidän perheessä on se että pitää olla ns. perhekalenteri jossa oma sarake jokaisen perheenjäsenen menoille ja myös oma tila yhteisille menoille.  Tämä kalenteri pidetään meillä keittiössä.  Toinen tärkeä ominaisuus on laskutasku. Vaikka suurin osa laskuistamme tulee jo verkkolaskuina tai sähköposti/Netpostilaskuina niin vielä muutama lasku tulee kirjeitse.  Tämän kalenterin haluan laittaa tähän läppärin yläpuolelle seinälle.

Tämän vuoden perhekalenteriksi valitsin Tove Janssonin 100-juhlavuoden kunniaksi Muumi Perhekalenterin, jonka ostin työpaikaltani.  Kalenteri on julkaissut Paletti.
 
 
Toisen seinäkalenterin valitsin kauniiden  kuvien ja koskettavien lauseiden vuoksi.  Hanna Ekolan Valoa ja voimaa-seinäkalenterin on julkaissut Aurinko Kustannus. Tämän kalenterin ostin myös työpaikaltani.