keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jaakko Elenius - Härmän vikuri


Härmäläisyys, pohjalaisuus, körttiläisyys eli herännäisyys – kolme kantavaa sanaa Jaakko Eleniuksesta (1939-2010) kertovassa kirjassa Jaakko Elenius – Härmän vikuri. Kirjan on kirjoittanut Heli Karhumäki, joka tällä hetkellä työskentelee täällä Lapualla tiedottajana Lapuan tuomiokirkkoseurakunnassa. Jaakko Eleniusta en tietääkseni koskaan tavannut – en ainakaan ole ollut missään tilaisuuksissa missä hän on ollut puhujana. Voin sanoa että nimen tiesin ja osasin yhdistää hänet Herättäjä-Yhdistykseen. Enpä ole tainnut hänen kirjoituksiakaan lukea kuin korkeintaan Pohjalaisesta, jossa hän oli sanomalehden päätoimittajana 1991-1996 – olimme mieheni kanssa tilanneet Pohjalaisen, Ilkka-lehden saimme lukea kotonani Ilmajoella.

Jokitie Lapualta vie Härmään päin – Alahellantie, Kankaantie ja Rannanjärventie päättyy Vaasantiehen nro 725, sitten ollaankin jo Ylihärmässä. Matka on parisenkymmentä kilometriä. Ensi kesänä voisinkin ajella kyläteitä pitkin – Jokitietä pidemmälle ei ole tullut ajeltua.
Tätä tietä pitkin on Jaakko Elenius jo lapsena kulkenut kirkkoon, seuroihin ja myöhemmin oppikouluun, Lapuan Yhteislyseoon 1950-luvun lopulla. Jäin miettimään, että miksi he kulkivat Lapuan kirkkoon – miksi ei Ylihärmän kirkkoon, johtuiko se siitä, että siellä oli enemmän evankelisuutta kuin herännäisyyttä...

”Vaikka heränneiden ja evankelisten välit ovat liikkeiden murrosalueella olleet aika ajoin viileät, Eleniusten lapsia ei koskaan kielletty olemasta tekemisissä evankelisten perheitten lasten kanssa” (s.34)

Minä en  osaa kuvitella millaista on ollut elää kahden vahvan herännäisliikkeen paikkakunnalla.   Oma kotipitäjäni Ilmajoki ei ole ollut minkään herännäisliikkeen vahvoja pitäjiä. Ainut minkä omasta lapsuudestani muistan, omalla kotikylälläni Kujanpäässä vietetyt kesäseurat pienen Myllylammen rannalla. Ne ovat todennäköisesti olleet evankelisen herätysliikkeen seurat (SLEY). Minun kotonani uskonnollisuus oli perinteistä – joulukirkko ja seurakunnan päiväkerho. En muista keskustelleeni vanhempieni kanssa uskon asioista. Muistan isänäidin lausuneen Levolle lasken Luojani kun olin heidän luona yötä. Suojelusenkelitaulu meillä oli seinällä – ja sama taulu on yhä omankin kotini seinällä. Kummini tilasivat minulle lasten kristillisen lehden Vinkin joululahjaksi – aina en osannut lahjaa arvostaa mutta kyllä minä sitä lehteä katselin. Tyttökerhossa kävin koululaisena muutaman kerran koulullamme mutta ei se minua kiinnostanut, oli paljon mukavampaa leikkiä kylän lasten kanssa.

Lapsuus ja nuoruus 1940-1950-luvulla on ollut Jaakko Eleniuksella hyvin samanlaista mitä olen lukenut muista kirjoista – pojat ovat olleet urheilullisia ja tehneet välillä poikamaisia juttuja kuten omatekoiset paukkupommit. Myös työnteko on ollut normaalia elämää jo alle 18-vuotiaana, eivätkä työt ole olleet mitään kevyitä, päinvastoin. Tulevan vaimonsakin, saman pitäjän Eeva-Liisan Jaakko Elenius tapasi jo 16-vuotiaana. Heidän ystävyytensä ja rakkautensa kantoi läpi opiskelujen ja välillä eri paikkakunnallakin olevien työtehtävien.

Armeijan taisivat silloinkin härmäläiset käydä Kauhavalla vai pääsikö sinne vain lentäjiksi? Tunnustan, että minä luulin vielä muutama vuosi näin, että siellä on vain lentäjiä armeijassa, kunnes asia selvisi sukulaispojan ja tyttären poikakaverin myötä. Tämäkin on kohta historiaa Kauhavalla...
Jaaakko Elenius oli siis lentäjä ja pääsi jopa Hawkia lentämään viisikymppisenä – siviililentämistä hän ei kait harrastanut? Ilmavoimat tulivat hänelle tutuksi myös sotilaspappeuden kautta 1968-69. Pappisvihkimyksen hän oli saanut 4.1.1967.

Körttipappi, radikaalipappi, nämä leimat Jaakko Eleniukseen lyötiin. Körttipappina hän toimikin Herättäjä-Yhdistyksessä Helsingissä vuosina 1965-68, toimien isäntänä Heränneiden ylioppilaskodissa eli Körttikodissa. Minulle yliopistomaailma on vieras, oma opiskeluni kun liittyy pelkästään kauppaoppilaitokseen kuten tyttärenikin.

”Vaikka Elenius oli varhain vakiintuneena ja avioliiton solmineena miehenä uskollisen parisuhteen vankka kannattaja, hän ei muutoin ollut elämäntapa-asioissa tiukkapipoinen. Erityisesti hän oli tarkka siitä, ettei alkoholinkäytöstä, tupakoinnista ja muista maallisista paheista saanut tehdä hengellisiä kysymyksiä” (s. 89)
Hänen mielestään ne olivat terveyskysymyksiä, sosiaalisia kysymyksiä ja taloudellisia kysymyksiä – mielenkiintoinen näkemys pappismieheltä.

Jotenkin kavahdan enemmän kaikkea kiihkomielisyyttä mikä tulee uskonnon kautta. Tuntuu ikävältä lukea miten asioita käsiteltiin ja jollakin tavoin ohjailtiin ylhäältäpäin.

”... En enää ikinä halunnut olla missään tekemisissä näin kyräilevän, juoruavan ja epäreilun porukan kanssa. Ajattelin, etten enää kusekaan körttiliikkeen vallasherroihin päin” (s. 95).

Jaakko Elenius erosi Körttikodin isännyydestä ja siirtyi teologisen etiikan assistentiksi Helsingin yliopistoon. Samoihin aikoihin Elenius jätti YKY:n (Ylioppilasten Kristillinen Yhdistys) hänen puheenjohtajakautensa päättyessä. Hän ei maltillisen siiven edustajana enää halunnut jatkaa kamppailua radikaalisiiven kanssa.

4.6.1971 Jaakko Elenius piti radiohartauden, päivä oli Puolustusvoimain lippujuhlapäivä. Tästä radiohartaudesta hän se nimityksen pasifistipappi. Minä olen tuohon aikaan vasta ollut 1,5 kk:n ikäinen vauva. Kirjassa on tämä radion aamuhartauden teksti (s. 103-104). Saisikohan tuo teksti vielä tänäkin päivänä osan ihmisistä vihaisiksi ja esittää lähes tappouhkauksia tekstin kirjoittajalle. Minulle tuo teksti ei sellaisia tunteita tuo mieleen – ymmärrän Eleniuksen sanoman. Tulee mieleen viime vuonna julkaistu kirja Murtuneet mielet. Vaikea on ollut puhua sodan arvista ja yhä on.

Jaakko Elenius kertoo myös talonrakentamisestaan ns. hartiavoimin. Tämän kokemuksen osaan jo kuvitella – katsoinhan omia vanhempia kun meille rakennettiin taloa 1977-78. Minä ja mieheni emme siihen ruljanssiin halunneet lähteä vaan ostimme talon valmiina – emme ostaneet kuitenkaan uutta vaan vanhan talon. Jossain vaiheessa on isompiakin remontteja edessä mutta uskomme niistä selviämämme.

Sivutoimenaan Jaakko Elenius teki sijaisuuksia seurakunnissa sekä toimi vankilapapin sijaisena Helsingin keskusvankilassa 1974. Vankilassa työskentelyn myötä Elenius oli kirkon ohjelmaryhmässä joka valmisteli nelisen vuotta kirkon kriminaalipoliittista ohjelmaa – 1970-luvun puolivälissä viimeisteltiin rikoslain uudistusta. Vankilapapin työn myötä alkoi prosessi, joka johti seuraavina vuosina syyttäjälaitoksen täydennyskouluttajaksi, rikosoikeuden eettisten kysymysten pohtijaksi ja aihepiirin luennoijaksi oikeusministeriössä ja yliopistoissa.
Huomaan kiinnostukseni heräävän kriminaalipolitiikkaa kohtaa vaikka pidän itseäni jollakin tavoin melko epäpoliittisena. Ehkä Suomalainen kriminaalipoliittiikka (Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2013) on näin maallikolle yli 500 sivuisena liian monimutkainen lukea.

Vuosina 1975-1980 Jaakko Elenius oli Kirkon ETYK-työryhmän jäsen. Ristiriitoja ei hänen mielestään poliittisella itä-länsi-akselilla syntynyt mutta enemmänkin teologiassa.

”Luterilaisena pappina en suostunut ymmärtämään reformoitujen, katolilaisten, ortodoksien ja muiden tapaa etsiä kirkkojen poliittisille kannanotoille perusteluja Raamatusta. Kaikkea vallankäyttöä on arvoitava kriittisesti, mutta vain moraalisin, ei uskonnollisin mittapuin. Pyhä kirja ei ole poliittisen etiikan käsikirja” (s. 129)

Jaakko Elenius kertoo matkastaan Tallinnaan 1980 Luterilaisen maailmanliiton Itä-Euroopan kokoukseen. Miten joutui miliisien käsiin nuoren virolaisen pappismiehen Jaan Kiivitin kanssa. Heillä oli piilotettuna kirjeitä virolaisilta vainotuilta toisinajattelijoilta jotka oli tarkoitettu salakuljettaa läntisten kirkkojen johtajille, ihmisoikeusjärjestöille ja lehtimiehille.

1974 Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja Väinö Maunumaa pyysi häntä pitämään körttiviikkoa Aholansaareen. Jaakko Elenius otti tehtävän vastaan vaikka muistissa oli vuoden 1971 radiohartaus ja miten vanhemmat körttiläiset olivat siihen suhtautuneet. Hänhän oli sen jälkeen vältellyt liikkeen vallasherroja.

”Minulle alkoi olla jokseenkin vaikeaa olla herännäispappienkin kokoontumisissa. Osa papeista oli tuttua ja turvallista väkeä, mutta osan tiesin laskelmoiviksi, kiipiiviksi selkäänpuukottajiksi” (s.139)

Heli Karhumäki kirjoittaa: Jaakko Elenius korosti maallikoille herännäisyyden syvintä hengellistä viestiä: ansiotonta armoa, syntisen kelpaamista Jumalalle yksin Kristuksen tähden.

”Halusin torjua kaiken sen elämäntapoihin ulottuvan tiukkuuden, josta moni oli kasvatuksessaan kärsinyt. Olin itse saanut elää vapaammin eikä minulle koskaan yritetty pakottaa körttivästiä päälle. Ylihärmän herännäisyys oli elämäntapavaatimusten suhteen erityisen lempeää ja vapaata. Vanhempani eivät korvaansa lotkauttaneet, jos minut oli nähty pöhnässä. Monet kaverini kuitenkin jättivät myöhemmin liikkeen ja koko kirkon kyllästyneenä yksityiselämään asti ulottuneeseen kontrolliin” (s. 141)

Jokainen meistä itse vastaa teoistaan sille korkeimmalle voimalle, hengelle, mikä sitten kullekin on – en minä halua olla ketään tuomitsemassa ja sanomassa että uskot väärin. Oma uskontoni on virallisesti evankelis-luterilainen mutta olen aina ollut kiinnostunut ortodoksisuudesta, katolilaisuudesta ja myös muista henkimaailman asioista jotka eivät tunnu pahalta. Minulle hengellisyys on jotakin mistä saan voimaa ja lohtua ja pohdittavaa – en halua että minut tuomitaan. Hengellisyyttä voi kirkon lisäksi löytyä hiljaisesta hetkestä kotona, luonnossa tai vaikkapa naisten aamussa.

1983 Jaakko Elenius otti vastaan toiminnanjohtajan tehtävän Herättäjä-Yhdistyksen edellisen toiminnanjohtajan Väinö Maunumaan jäädessä pois johtotehtävästä. Elenius oli toiminnanjohtajana vuoteen 1991. Silloin hän myös muutti perheineen Helsingistä Lapualle. Sen jälkeen hän oli päätoimittajana Pohjalainen-maakuntalehdessä vuosina 1991-1996 sekä Kotimaa-lehdessä vuosina 1996-2005.

Karhunmäen kristillisen kansanopiston (nyk. Lapuan kristillinen opisto) rakentaminen keskustaan ja vanhan Karhunmäen kunnostaminen muita tilaisuuksia varten ei ollutkaan yksinkertainen juttu – Vanhaan Karhunmäkeen liittyy niin paljon muistoja monien sukupolvien takaa. Pelättiin että Vanha Karhunmäki joutuu myyntiin. Opiston toiminnan jatkumisen kannalta oli kuitenkin välttämätöntä tuoda opisto Karhunmäen kylästä keskustaan – nuoret opiskelijat eivät enää halunneet peräkylille. Nykyään molemmat täydentävät toisiaan. Itse olen ollut Wanhassa Karhunmäessä niin koiraleirillä kuin häätilaisuudessa. Uusi kristillinen opisto aloitti toimintansa kesällä 1988.

1984 pidettiin Lapualla Herättäjäjuhlat. Näitä juhlia sävytti surumielisyys, Jaakko Eleniuksen poika Juhani oli saanut parikymppisenä aivoinfarktin. Lapuata järkytti myös toinen suru, nuoria lapualaisia oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Jaakko Elenius piti puheen Kärsimyksen salaisuus (s.164-167) joka löytyy myös tästä kirjasta.

1987 Suomeen tuli Billy Graham. Olen itse silloin ollut 16-vuotias. Muistan televisiosta näytetyn Misso Helsingistä jonkinlaista ohjelmaa tai uutista – minua se ei kovin paljon kiinnostanut. Jaakko Elenius suhtautui negatiivisesti tähän missioon. Hänen mielestään paikallisseurakunnilla Suomen jokaisessa pitäjässä olivat jo olemassa kaikki kirkon aarteet, mitä pelastukseen tarvittiin: sana ja sakramentit. Mihin tarvittaisiin amerikkalaista tv-pastoria maassa, jonka ihmisistä yhdeksän kymmenestä oli kastettuja kirkon jäseniä, Kristuksen kalliisti lunastamia sieluja, kristittyjä (s. 170). Jaakko Elenius osallistui tv-keskusteluun jossa tästä Missio Helsingistä keskusteltiin. Hän taisi olla ainut joka sitä kritisoi. Hänen sanamuotonsa tuntuu minustakin aika radikaalilta, onhan sanalla ”lahtaaminen” historiaan liittyvä merkitys joka liittyy Lapuaan jossa Herättäjä-Yhdistyksen toimitilat ovat yhä entisessä Vihtori Kosolan (Lapuan liikkeen johtaja ja IKL:n puheenjohtaja) talossa. Sanoessaan Billy Grahamia valkohampaiseksi amerikkalaiseksi tv-evankelistaksi joka lahtaa kansaa, oli selvää että tästä tulee iso juttu . Oliko Eleniuksen sanoma kritiikki sitten täysin väärä? Miten on käynyt ihmisten joita ehkä henkisesti painostettiin menemäään sinne eteen sanomalla nyt on viimeinen tilaisuus. Onko heitä tuettu hengellisellä tiellään? Siihen aikaan kävivät kirkoissa evankelista Kalevi Lehtinen, julistaja Pirkko Jalovaara ja pastori Seppo Juntunen. Jollakin tavoin uskonasiat olivat mielessäni sillä olen lukenut tuolloin Olli Valtosen kirjoittaman kirjan Tänään – Kalevi Lehtinen. Samaan aikaan luin myös Nicky Cruzin Juokse poika juokse ja David Wilkersonin Risti ja linkkuveitsi. Olin jopa kuuntelemassa Nicky Cruzia Seinäjoella 1992. Sitten kiinnostukseni kääntyikin ortodoksisuuteen ja takaisin evankelis-luterilaiseen kirkkoon Tuomasmessun kautta. Ehkä voisin vielä mennä kuuntelemaan jotain amerikkalaista julistajaa mutta tällä hetkellä tunne henkisyyteen ja hengellisyyteen on enemmän pienissä hiljaisuuden hetkissä tai pohjalaisissa kirkoissa ja kenties seuroissa – tänä kesänä on jälleen Herättäjäjuhlat Lapualla. Kiinnostaisi käydä tuollaisessa isommassakin hengellisessä tapahtumassa – koskettaako sen henkisyys minua.

1999 julkistettiin piispojen yhteinen talouskannanotto Kohti yhteistä hyvää. Jaakko Elenius koki kannanoton yrittäjiä syyllistävänä. Piispathan eivät tästä Eleniuksen kritiikistä pitäneet ja jälleen oli erimielisyyttä korkeimpien kanssa.

Laki parisuhteen rekisteröinnistä tuli voimaan 2002. Jaakko Elenius hyväksyi homoseksuaalit ja hyväksyi heille juridisen oikeuden parisuhteen rekisteröinnillä. Kirkolliseen siunaamisen hän uskoi olevan vielä matkaa. Tänäkin vuonna, reilu kymmenen vuotta kun on kulunut lain voimaanastumisesta, evankelis-luterilaisen kirkon kanta on melko neutraali – halutaan kunnioittaa molempia osapuolia toisin sanoen ei haluta kirkon jakautuvan homoseksuaalisuutta vastustaviin ja hyväksyviin. Onnistutaanko siinä? Miten kirkko voi? Onko seurakunta tärkeä ihmisille? Tarvitseeko sen olla evankelis-luterilainen kirkko kaikille? Ei minun mielestäni tarvitse olla – harkitsin joskus itse ortodoksiseen kirkkoon liittymistä mutta olen kuitenkin kasvanut evankelis-luterilaiseen kirkkoon, enkä koe sitä ahdistavana paikkana, ainakaan vielä. Toivon että ei koskaan niin käykään niin että tunnen kirkkoon menemisestä vain ahdistusta ja toisten ihmisten arvostelua.

Adoptioasiassa Jaakko Elenius oli kuitenkin sitä mieltä että ei annettaisi adoptio-oikeutta kahdelle miehelle – siinä hän mielestäni ei perustellut kantaansa (ainakaan tässä kirjassa se ei selkene) riittävän järkevästi. Minusta mieskin voi yhtä lailla pystyä antamaan lapselle hellyyttä ja hoivaa – karu totuus on, että on perheitä jossa äiti on fyysisesti läsnä mutta ei syystä tai toisesta sitä hellyyttä tai hoivaa voi lapselleen antaa. Silloin se vastuu siirtyy isälle – eikä se tarkoita etteikö lapsen elämässä voisi olla muita tärkeitä naisihmisiä. Sillä tavalla olen Eleniuksen kanssa samaa mieltä, että jokaisen ihmisen olisi hyvä tuntea hellyyttä ja arvostusta niin mieheltä kuin naiselta riippumatta siitä mikä heidän biologinen suhteensa on tai ei ole (vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät, tukihenkilöt jne.). Omassa elämässäni olen saanut pitää lähelläni tärkeitä ihmisiä niin miehissä kuin naisissa ja yhä elämääni kuuluu molempia.

Jaakko Elenius oli ehdolla viisi kertaa piispaksi. 1984 hän tuli toiseksi piispanvaaleissa. Sinisilmäisesti olen kuvitellut että ei Suomen kirkossa olisi poliittisista peliä mutta näinpähän sitä on näyttävän olevan – sitäkö se on aina kun ihmiset valitsevat ihmisen tai ihmisiä johtotehtäviin tai valtuustoihin, lobataan äänestäjiä tälläkin saralla, surullista...

Helsinkiin Jaakko Elenius muutti takaisin kun Eeva-Liisa-vaimo jäi eläkkeelle. Mietin kirjaa lukiessani, että missähän kohtaa se Eleniuksien talo on ollut. No, sekin selvisi kirjan lopussa. Nykyisin talon omistaa Anneli Jäätteenmäki. Talon ohitse tulee kuljettua lähes päivittäin.


Huomenna olisi Kauhavan kirjastossa lukupiirissä keskustelun aika tästä valitsemastamme lukupiirielämäkerrasta. Olisi niin mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia lukupiiriläisten kanssa joista osa on varmasti tavannut Jaakko Eleniuksen. Luulenpa, että keskustelu olisi myös hyvin värikästä uskonnosta, politiikasta ja jopa kriminaalipolitiikasta. Huomenna on kuitenkin myös samaan aikaan Elämänkaarikirjoittamisen kurssi-ilta ja tarinat sielläkin ovat niin mielenkiintoisia ja koskettavia. Valitsen siis elämänkaarikirjoittamisen lukupiirin sijaan.


Tämä elämäkerta sai minut ajattelemaan monia asioita ja olin hiukan surullinenkin, että ei ole enää mahdollista edesmennyttä Jaakko Eleniusta tavata. Kiinnostus hänen puheitaan kohtaan heräsi joten jossain vaiheessa aion lainata kirjan Armo kannattaa – Puheita herättäjäjuhlilta, Herättäjä-Yhdistys & Kirjapaja, 2012.
Heli Karhumäki on onnistunut tässä kirjassa kuvaamaan Jaakko Eleniuksen elämäntyötä ja sitä mitä on olla "Härmän vikuri" körttiläisyyden ja evankelis-luterilaisen kirkon helmassa. 



Heli Karhumäki: Jaakko Elenius - Härmän vikuri, Kirjapaja, 2006
Mistä hankittu: Kauhavan kaupunginkirjaston lukupiirikirja Ylihärmän kirjastosta



304 s.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti