torstai 27. helmikuuta 2014

Larin Paraske


Larin Parasken (1834-1904) kuolemasta tuli 3.1.2014 110 vuotta. Lainasin tammikuussa kirjastosta uudelleen Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat: Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä. Kirja oli kirjaston lukupiirissä luettavana jo reilu vuosi sitten, mutta silloin en jaksanut lukea kirjaa loppuun. Nytkin kirjan lukemisessa vierähti lähes pari kuukautta. Liekö syynä osittain se että olen lukenut myös ensimmäistä Päätalon kirjaa samaan aikaan. Välillä halusin pitää taukoakin Päätalosta ja tästä Kaipaisen kirjasta – kumpikaan kirjoista ei ollut sellainen, että olisin halunnut ne lukea muutamassa päivässä.

Larin Parasken elämä oli hyvin raskasta ja ankeata kuten varmaankin monen muunkin sen ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa. Jos nykyaikana kirjojen maailmaan uppoutuminen auttaa monin tavoin, on varmasti runonlaulanta ollut niin Larin Paraskelle kuin muillekin voima, jolla jaksaa päivästä toiseen. Toki nuo runot ovat olleet myös sairauksia parantavia ja karkottavia, hää- ja hautajaislauluja ja itkuvirsiä. Voisipa sitä itsekin lausua vaikkapa saunaan mennessä toisinaan jonkun runosen hyvälle löylylle.

Pappi Neovius auttoi Paraskea minkä pystyi ja sai vastineeksi kirjoittaa ylös kymmeniä tuhansia runoja. Anu Kaipainen kuvaa tässä romaanissa miten Larin Paraske runolaulannallaan teki syvän vaikutukseen Pappi Neoviukseen. Näen sieluni silmin pappilan ja väkevän vanhan naisen voimakkaan laulannan. Mieleen jäi myös kahvihetket - Parasken kotona kun ei ollut kauniita kahvikuppeja eikä kunnon kahvia, vaan he joivat saijua (teetä) samovaarista. Olenkin miettinyt miltä maistuu samovaarissa keitetty tee...

Surullista oli, että kuitenkaan ei kukaan kyennyt auttamaan Paraskea siten, ettei hänen olisi tarvinnut elää niin köyhästi. Ehkä sinä maailmanaikana ei osattu/haluttu arvostaa riittävästi sitä valtavaa kansanperintöä mitä Larin Parasken runolaulannan muistiinmerkitsemisellä saavutettiin.

Kaikesta huolimatta Parasken elämässä oli paljon onnenhetkiäkin. Porvoon ajat pappi Neoviuksen luona, historian merkkihenkilöiden tapaamiset – ilman heitä meillä ei olisi Larin Paraskesta varmastikaan yhtäkään kuvaa olemassa.

Anu Kaipaisen romaanissa yhdistyvät Larin Parasken elämä ja runonlaulajan runot soljuvasti – hänen elämänsä varmasti olikin niin, että moneen asiaan hän vastasi runolla.

Lainasin kirjastosta myös kauniin Larin Parasken runokirjan, joka on nimeltään Pilvivene: Larin Parasken runoja lapsille. Kirjan on toimittanut Mirja Kemppinen. Kirjassa on kauniita kuvia runoineen. Runoiksi on valittu sopivan lyhyitä ja nykyaikaan sopivia. Voisin kuvitella lausuvani noita runoja lakeuden pelloilla tai Simpsiönvuorella tai synnyinpaikkakuntani Santavuorella (pieniä nyppylöitähän nuo meidän ”vuoret” ovat ). Löysin youtubesta tutun Nuku, nuku nurmen nukka-runon Anna E. Karvosen (Kanteletar) laulamana. Larin Parasken runot heräävät parhaiten henkiin lausumalla ja laulamalla.
 
 
Anu Kaipainen: Poimisin heliät hiekat: Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä, WSOY, 1979
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta
 
Pilvivene: Larin Parasken runoja lapsille, Juminkeko, 2004
toim.  Mirja Kemppinen
taitto: Pirkko Mähönen
kuvat: Markku Nieminen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta
 

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kirjavaras


”Olen vihannut sanoja ja rakastanut niitä ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein” (s. 543)

Tarinan kertoja on ainakin minulle sellainen, jota en ole aikaisemmin tavannut. Matkan varrella raotetaan pieniä hippusia tulevasta - se saa minut sydän pamppaillen odottamaan milloin se tapahtuu. Tarina tempaa mukaansa tai oikeastaaan tässä romaanissa on useampi tarina toisen tarinan sisällä tai rinnalla.

Saksalaistyttö Lieselin viha-rakkaussuhde sanoihin ja kirjoihin. Ystävyys juutalaismies Maxiin ja saksalaispoika Rudyyn. Pormestarin rouvan kirjasto ja papan harmonikka – toivoa Natsi-Saksan keskellä.

”Sanojen. Miksi niiden täytyi olla olemassa? Ilman niitä ei olisi mitään tällaista. Ilman sanoja Führer ei olisi mitään. Ei olisi ontuvia vankeja ei lohdutuksen tarvetta eikä maailmallisia temppuja, jotka parantavat oloamme.” (s. 527)
Jäin pohtimaan, miten vahva onkaan sanan voima – voimakkaampi kuin fyysinen voima.

Kirjavaras ”varastaa” kirjoja – millaista olisikaan elämäni, jos joutuisin varastamaan kirjan lukeakseni sen. Uskaltaisinko piilottaa kirjoja, jos nyt tulisi käsky hävittää kaikki kirjat.

Hitler-Jugend-nuoret – Lieselin ja Rudyn kapina. Fyysinen kurittaminen koulussa, kotona ja tappelut nuorten kesken.  Kuitenkin opettajistakin löytyi Rudyn puolustaja, Lieselin kasvattivanhemmat rakastivat syvästi Lieseliä, ehkä enemmänkin kuin omaa poikaansa joka oli natsi, varastelevan  nuorisojoukon lojaalisuus ja kunnioitus. 
 
Kirjasta on tulossa elokuva huhtikuussa - mielikuvieni Liesel on kyllä huomattavasti rosoisempi kuin tämä elokuvan Liesel.  Kuitenkin katson elokuvan aina omana taiteellisena teoksena.  Luulenpa, että tämän elokuvakin ostan myöhemmin dvd:nä itselleni.
 
Markus Zusak: Kirjavaras, Otava, 2008
(engl. alkuteos The Book Thief, 2005)
suom. Pirkko Biström
Mistä hankittu: ennakkokappale kirjakaupalle
 
 
 
 
 

torstai 20. helmikuuta 2014

Viisaat istuvat varjossa


”Haluanhan minä, että minusta välitetään. Sitä minä olen aina halunnut. Siinä on vain se, että kaikki, jokaikinen ihminen, joka on ollut minua lähellä, on halunnut aina muuttaa minua joksikin muuksi kuin mikä minä olen. Ne ovat kyllä kaikki olleet viisaita ihmisiä, mutta ulkopuolisia kumminkin. Ne ovat neuvoneet ja opastaneet ja minä olen totellut ja iskenyt kerta kerran jälkeen pääni seinään. Viisaat ihmiset, se tässä nytkin on kamalaa, ei mikään muu” (s. 226)

Tuo kirjan tekstin kappale auttoi minua ymmärtämään Marjukan tapaa elää toisten ihmisten ohjattavina, toisen ihmisarvon mitätöitynä. Kirjan teksti tuntui hyvin ahdistavalta. Olin jopa vihainen Marjukan äidille, hänen sisarelleen Ankille ja hänen miehelleen Sepolle. Tunsin pahaa oloa Marjukan puolesta ja odotin sivu sivulta milloin hänelle riittää ja milloin hän pääsee näistä negatiivisista ihmisistä eroon. Toisaalta ymmärsin että on vaikea jättää oma äitinsä. Eikö sitä jokainen lapsi yritä tulla hyväksytyksi omien vanhempiensa edessä jos siihen on edes pienikin mahdollisuus.

Kirjan tarinan viimeisten sivujen toivo, vapaus elää ja luoda omanlaista taidetta jätti hyvän mielen. Marjukka oli vihdoinkin vahva irtautuakseen – hänen äitinsä ei enää tarvinnut häntä eikä se häntä haitannut, eihän se ollut enää se äiti.

Eeva Joenpellolta en ole muistaakseni aikaisemmin lukenut yhtään teosta. Televisiosta taisi tulla 1990-luvulla Elämän Rouva, Rouva Glad. Jonkinlaisia mielikuvia tuosta tv-sarjasta on jäänyt. Hetki sitten tuli Eeva Joenpellosta televisiossa dokumenttikin. Kyllä hänen teoksensa kuuluvat lukulistalleni – ehkä on syytä pitää jossain vaiheessa Eeva Joenpelto-lukuviikko.

Tänä iltana keskustelemme Kauhavan kirjaston lukupiirissä tästä kirjasta. Minäkin pääsen osallistumaan jälleen antoisaan keskusteluun ja luulenpa että hyvin tunteitakin herättelevään.

Eeva Joenpelto: Viisaat istuvat varjossa, WSOY, 1964
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjaston lukupiiriin Alahärmän kirjastosta

 

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Huonemiehen poika


Murrerikasta, pikkutarkkaa kerrontaa selkosen elämästä Kalle Päätalon silmin. Huonemiehen pojan tapahtumat sijoittuvat vuosille 1919-1928 – Kalle Päätalon syntymästä hänen koulun aloittamiseen 9-vuotiaana.

Olin kuullut Päätalon kirjoja sanottavan pitkäveteisiksikin – pikkutarkkaa kuvausta samasta tapahtumasta sivukaupalla. Yllätyksekseni en tuntenut kyllästymistä, lukiessani noin sadan sivun päivävauhdilla (vapaapäiviä pitäen) puolitoista kuukautta tätä teosta. Tarkka kuvaus talon rakentamisesta, savotoista, Kallen retkistä (karkailuista) ja kylän ihmisistä hauskoine murresanoineen vei mukanaan. Välillä naureskelin mielessäni ja välillä tunsin empatiaa Kallen tuntemuksia kohtaan.

Ronskeja murresanoja käyttivät kylän ihmiset – en muista, että omassa lapsuudessani 1970-luvulla olisi käytetty noin monihyväistä kieltä vaikka jotakin murrejuttuja täällä Pohjanmaallakin vanhemmat ihmiset käyttivät ja me lapset perässä. Nykyään taitaa englannin kieli viedä lasten ja nuorten kielenkäytössä ison osan.

Ihastuin ”höpöstellä” ja ”höpöroska” sanoihin. Olivatkohan nuo höpöroskat sitten puun jäämäpaloista tehtyjä lelun tapaisia tai ehkä sellaisia käpylehmän tapaisia millaisilla itse olen lapsena leikkinyt.

Tiedän mitä on elää talossa, jossa ei ole vesijohtoa, ei sisävessaaa eikä omaa saunaa. Vesi kannettiin pihakaivosta ja vessana oli hyysi tunkion vieressä ja saunassa käytiin mummulassa. Sähkö meillä toki oli ja sen myötä taloa lämmitettiin isolla sähköpatterilla talvisin. Puuhella ja kakluuni eivät olleet käyttökunnossa enää silloin, kun minä synnyin. Kallen elämä 1920-luvulla on ollut huomattavasti alkeellisempaa. Pystyisin ehkä viikon elämään erämaamökissä ilman nykyajan mukavuuksia. En usko, että voisin sellaisen elämäntavaksi ottaa.   Juoksevasta vedestä ja sähköstä on tullut elämääni itsestäänselvyys joiden katkeaminen olisi jopa katastrofi.

Kallen vanhemmat ottavat lapset arkeen mukaan. Martta-siskon kasvaessa, ei Kallen tarvitse huolehtia enää niin paljon Manne-veljestä. Kalle pääsee touhailemaan häntä kiinnostavien asioiden pariin – kalastelu, uiminen, naapuritaloissa kyläily. Toki hän näihin touhuihinsa useasti karkaakin ja siitä Riitu-äiti saa aihetta remmen käytölle.

Kalle on hyvin utelias ja tekee omia johtopäätöksiä aikuisten jutusteluja kuunnellessaan. Omien vanhempien riitely pelottaa ja mietityttää. Kalle haluaa kovasti myös tietää asioista ,eikä aina malta olla aikuisilta kysymättä siitä mitä on sattunut kuulemaan.
Kalle osaa olla myös hyvin sitkeä kärttämään tahtoansa läpi – kaikesta kurittamisesta huolimatta.

Kaverisuhteet olivat aika tyypillisiä – isoteltiin omilla tietämyksillä (todeten monesti tietämättömyyden), vanhempien tekemisillä. Samoilla asioilla kiusattiinkin. Kalle kuitenkin piti ystävinä vanhempiakin ihmisiä, ehkä enemmänkin kuin ikäisiään joita ei välttämättä tavannut niin usein.

Kirjan tarinassa vilahtelee monia samannimisiä, joita erotellaan lisänimillä ja nimen muunnoksilla. Ihan en jokaisen henkiön matkassa pysy, enkä ala sitä sen kummemmin miettimään että kukas tämä nyt olikaan. Tarinoiden lukemista se ei haittaa.

Taivalkosken kirkon tarina ja kansakoulun rakentaminen kiinnostivat. Etsiskelin kirkon ja koulun kuvia netistä, mutta en ole ihan varma löysinkö tuon kansakoulun kuvaa, kirkon kuvan kylläkin.

Kyllä minä toisenkin Päätalon kirjan jaksan lukea - katsotaan kirja kerrallaan miten pitkälle intoni riittää Iijoki-sarjan parissa. Saatanpa hankkia avuksi Unto Ylisirniön Iltapihti pirtin päälle: Kirjailija Kalle Päätalon sanastoa (Kalle Päätalo Seura, 2003).

Odotan mielenkiinnolla keskustelua Huonemiehen pojasta Kirjava kammari-blogissa – täältähän minäkin sain kipinän osallistua blogin Iijoki-kimppalukuun.
 
Kalle Päätalo: Huonemiehen poika, Gummerus, 1971
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta






sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Naisen maisema

Raastavaa naiseutta sisältäviä runoja.  Luin runoteoksen ensimmäisen kerran pari päivää sitten - annoin runojen ensitunnelman viipyä mielessäni.  Tänä aamuna lausuin runoja ääneen - niiden voimakkuus tuntui sielussani.

Ajatuksiani ja tunteitani runoista:

1. ENSIMMÄISENÄ AAMUNA PITKÄ AAMIAINEN
Naisten ystävyyttä, riisuttuina toistensa edessä ilman meikkejä ja jatkuvaa kontrollia, ilman ulkomuodon maskia

Pysähtynyt hetki aamussa, sen rauha ja hiljaisuus ennnen päivän, illan tapahtumia, elämän ääniä. Kaipaus naisten yhteiseen kesään talven tyhjän arjen keskellä.
Naisten kesken voi puhua kaikesta, kertoa oman mielipiteensä, ei tarvitse tukahduttaa tunteita, salata niitä.
Kesän yhteisöllisyys antaa voimaa ja voi unohtaa hetkeksi omat ongelmansa, saa elää omana itsenään.

2. KUN PÄIVÄT KULUU JA VUODETKIN VAIHTUU
Nainen naisena toistensa lähellä, riisuttuina, alastomina ajatuksineen, tunteineen.
Oikeus tuntea eripuraa, oikeus olla eri mieltä, oikeus olla oma yksilö - ei kenenkään jatke.
Saada olla rikkinäinen tunteidensa kanssa, ei tarvitse hymistellen olla samaa mieltä joka asiasta.
Ei tarvitse olla elämänmyönteinen, yltiöpositiivinen koko ajan - voit olla rikkinäinen, tukahdutettu, vihainen ja katkerakin.
Kesämökkielämää kesästä toiseen samanhenkisten naisten ympäröimänä. Sukupolvesta toiseen - äidistä äitiin.

3. ILTAPÄIVÄLLÄ IHMISELLÄ ON ERILAISIA TUNTEITA
Mietin monia syitä miksi jättää sinut, miksi jättää tämä elämä - yhtäkään tapaa en silti löydä miten sen loppujen lopuksi tekisin.

4.  RATKAISUMALLI KAIKILLE TUNTEILLE
Tämä runo kosketti minua eniten.  Runo puhutteli minua sanasta sanaan. Tämän runon voisin lausua jossakin runotapahtumassakin. 
Tunnesyöppö, tukahdutettujen tunteiden hallinta syömisen voimalla.  Tunnistan itsessäni näitä kausia, päiviä kun annan television maailman ja ruuan himon viedä päiväni aamusta iltaan.  Unohdan säännöllisen kolmen, neljän tunnin välein syömisen - sorrun kokopäiväiseen ruuan pupentamiseen.  Nautin fiktiivisestä elämästä television kautta tai ruokaohjelmien herkuista napostellen suolaista ja makeaa.

5. TARVITSEEKO TÄHÄN MENNÄ VIELÄ TÄNÄÄN?
Naisen arvon varastaminen, irtipäästäminen tukahduttavasta suhteesta, raivokas purkautuminen tästä pakahduttavasta tunteesta - elämäänsä kontrolloiva nainen.

6. MYRSKYN JÄLKEEN ON LOUNASTA
Irtautuminen suhteesta joka satuttaa -  viimeiseen pisteeseen, siihen viimeiseen hetkeen.

7. TARINOITA PÄIVÄLLISELLÄ KERROTTAVAKSI

Ensimmäinen tarina
Tunteiden lokeroiminen - mennä elämässä eteenpäin.

Toinen tarina
Tukahtua toisten ongelmien kuuntelemiseen - turvaverkon tekeminen ympärille.

Kolmas tarina
Vapaa nainen kaikesta - parisuhteesta, perheestä, ystävistä. On hetkiä jolloin toivoisin voivani elää näin - yksinäisenä.

Neljäs tarina
Vapautua riistosta ja hyväksikäytöstä.

Viides tarina
Oman elämän pääsiäinen, kiirastuli.

Kuudes tarina
Päättää omasta elämästä, vailla tunteiden kahleita.

8. ILTAHOMMIA
Naiseuden maski, toisten ihmisten riippuvaisuus, tarve olla toiselle ihmiselle ihminen, toisen omaisuutta, pahuuden poissulkemista,  turvallisuuden tunne naiseuden yhteisössä

Minulle runojen lukeminen ja runonlausunta on tunteiden ilmaisemista.  Runoja, joita luen ja varsinkin lausun on jollakin tavoin puhuteltava minua - minun on jollakin tavoin tunnettava runo omaan elämääni liittyväksi.  Runojen tulkinta on hyvin yksilöllistä.  Ei ole yhtä oikeata tapaa tulkita sama runo. Itsekin tulkitsen runoja eri tavoin eri ikäkausina, eri elämäntilanteissa.  Uskon, että tälle runoteokselle tulee eri merkitys vaikkapa kymmenen vuoden kulutta, ollessani silloin viisikymppinen.  Runojen rakenteeseen en puutu - minulla ei ole siihen tarvetta täällä blogissani, enkä sitä taitoa tällä hetkellä osaakaan. 
Runonlausunnan myötä olen oppinut lukemaan ja tulkitsemaan erilaisia runoja. Aikaisemmin olen lukenut enimmäkseen perinteisiä runoja rakkaudesta, luonnosta, uskonnosta, eläimistä.  Toki ne yhä ovat lempirunoja mutta näiden toisenlaisten runojen myötä saan samankaltaisia elämyksiä kuin olen saanut lukemalla romaaneja yli minun perinteisten rajojeni.

Asta Honkamaan runoja menisin mielelläni kuuntelemaan hänen tai jonkun muun lausumana - toivottavasti niitä joskus kuullaan täällä Etelä-Pohjanmaan alueellakin.

Asta Honkamaa: Naisen maisema, Books North, 2014
Valokuva: Joakim Pusenius
Typografia: Mika Tuominen
Mistä hankittu:  arvostelukappale kustantajalta





keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Päivä Runebergin matkassa

Runebergin päivän aamun aloitin lukemalla Lauri Viljasen kirjoittamaa Runeberg ja hänen runoutensa 180-1837.  Ehdin tänään lukea Johan Ludvig Runebergin lapsuudesta Pohjanmaalla, opiskeluelämästä Turussa ja kotiopettajan elämästä Saarijärvellä.   Tämä kirja on kirjoitettu 1949.  Vanhoissa kirjoissa (siksi minusta jo tätä lähes 70 vuotta vanhaa teosta voi jo sanoa) on jotakin joka on alkanut näin keski-iällä viehättämään.  Kirjasto kiittää varmasti kun lainailen näitä wanhoja teoksia.  Niin paljon tästä kirjasta innoistuin, että aion hankkia tämän ja toisen osankin antikvariaatista omakseni.
Löysin kirjastosta myös ihastuttavan pienen Runebergin runokirjan Idyllejä ja epigrammeja, Risto Ahdin suomentamana kokoelmasta Dikter I (1830). Tämä on ulkoasultaan jo niin hellyttävä runokirja, että en voi olla hankimatta tätäkin omaan hyllyyn.
Tämä runo sai hymyn huulilleni:

KUKKIEN MYYJÄ
 
Nelivuotias poika istui rannalla
vanhimman sisarensa seurassa
vuoli laivan kaarnasta, laittoi purjeet,
lastasi laivan kukkasilla,
pestasi muurahaisia miehistöksi,
ja muurahaisten kapteenille sanoi:
"Purjehdi nyt, kunnon merimies,
purjehdi nyt, kunnon merimies,
purjehdi ja palaa sitten takaisin!
Vaihda lasti vastarannalla,
vaihda kullaksi ja helmikoruiksi,
vaihda hienoiksi leikkikaluiksi!"
Sisko silitti hänen vaaleita kiharoitaan,
huokaisi ja puhui tällä tavalla:
"Nyt neljänvuotiaana kauniita kukkia
vaihdat tyhjään.  Kerran,
kun olet yli kahdenkymmenen,
rohkeasti vaihdat uskollisen sydämesi
kultaan, helmikoruihin ja yhä
uusiin leikkikaluihin."
J.L. Runeberg
suomentanut: Risto Ahti
 
 
Tänään leivoin Runebergin torttuja Himahella-blogin ohjeen mukaan terästäen brandyllä  - teekupponenkin tuli terästettyä :). Samaan aikaan julistettiin tämän vuoden Runeberg-palkinnon voittaja: Hannu Raittila :Terminaali. Minä en ole yhtäkään Hannu Raittilan kirjaa vielä lukenut.  Kunhan saan Finlandia-palkitut luettua, niin voinkin käydä läpi Runeberg-palkitut.  En ole niistäkään vielä yhtään aikaisemmin lukenut. Vaan eipä se ole koskaan liian myöhäistä aloittaa lukemista - niin kauan kun on kirjastot, antikvaarit ja kirpputorit olemassa :)
Loppupäivän olen kuunnellut äänikirjaa Vänrikki Stålin tarinat lukijana Lars Svedberg.  Runot luetaan ensin suomeksi ja sitten heti perään ruotsiksi.  Mielenkiintoista kuunnella kahdella kielellä. Keskittymiseni ei ole ollut ihan parhainta, kun olen tässä tietokoneella touhaillut kaikenlaista.  Ruotsinkieliset runot menevät enimmäkseen runonlausunnan ihasteluun - Lars Svedbergin ääni sopii parhaiten ruotsinkieliselle versiolle tai oikeastaanhan pitäisi sanoa alkuperäisrunolle.  Ja muutenkin alkuperäisrunossa on upeampi sointu.  Vänrikki Stålin tarinat olen osittain joskus kuullut/lukenut kait yläasteikäisenä tai kuullut niitä televisiosta tai radiosta.  Ensi vuonna voisi lukeakin eri suomennoksia.  Montakohan niitä onkaan tehty... Otto Manninen (1909, 1921, 1944,  1948 etc.), Paavo Cajander; suom tark. Lauri Pohjanpää (1927 1927,1928) , Paavo Cajander (1975, 1978, 1986, 1998),  Teivas Oksala (2008) ja tämän äänikirjan suomentaja Juhani Lindholm.
Iltasaduksi itselleni luen vielä omasta kirjahyllystäni Mauri Kunnaksen Koiramäen Martta ja Ruuneperi - lapset kun ovat jo niin isoja, etteivät iltasatua enää kaipaa. Huomiselle jää vielä vanha runokirja Runoteokset I (1954) josta löytyy mm. Hirvenhiihtäjät ja Hanna.
 
Tässä tiedot Kauhavan kaupunginkirjastosta lainaamistani kirjoista:
 
Lauri Viljanen: Runeberg ja hänen runoutensa 1804-1847, WSOY, 1949
 
J.L. Runeberg: Runoteokset I, WSOY, 1954
suom. Otto Manninen
 
Johan Ludvig Runeberg: Idyllejä ja epigrammeja, WSOY,  2004
( ruotsl. alkuteos: Dikter I, 1830)
suom. Risto Ahti
kuv. Björn Landström
 
Lapuan kaupunginkirjastosta lainaamani:
 
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat - Fänrik Ståls sägner, äänikirja, WSOY, 2008
(Fänrik Ståls sägner. En smling sägner. Förra samlingen, 1848 Senare samlingen 1860)
suom. Juhani Lindholm
luenta suomeksi ja ruotsiksi: Lars Svedberg
Päällys: Mika Tuominen
 
 
 


maanantai 3. helmikuuta 2014

Sanansaattaja


Luin ensimmäistä kertaa kirjan ihastuttavalta Alice Munrolta. Olen katsonut youtubesta hänen muutamia haastatteluita ja hänen persoonansa on yhtä kiehtova kuin Märta Tikkasen tai Tove Janssonin. Sanansaattajassa on tarinoita Alice Munron isänpuoleisesta suvusta. Ensimmäinen tarina alkaa Skotlannista.  Alice Munro käy Ettrick Vallyessa mistä hän löytää William Laidlawin hautakiven. William Laidlaw tunnettiin nimellä Will O´Phaup ja hän oli Alice Munron 1600-luvun lopussa syntynyt esi-isä. Robert Laidlawin hauta löytyi myös. Hän kuoli 29.1.1800. Robert Laidlaw oli Will O¨Phaupin (William Laidlaw) poika eli hän oli siis Alice Munron iso-iso-iso-iso-isoisä. (s. 19) Sitten puhutaankin toisesta Williamista joka on James Laidlawin poika. Kirjassa sanotaan että William Laidlaw on Alice Munron iso-iso-isoisä. (s. 39). Samat etunimet toistuvat mikä on ollut Suomessakin entisaikoina tapana. Minua vaivaa tämä sukutaulu että miten se nyt menee... ja näin minä sen ymmärsin:

William Laidlaw eli Will O¨Phaup iso-iso-iso-iso-iso-isoisä vaimo Bessie Scott

Robert Laidlaw iso-iso-iso-iso-isoisä (s. 19) sisar Margaret Laidlaw Hogg (Robert Hogg oli hänen miehensä)

James Laidlaw iso-iso-iso-isoisä vaimo Helen Scott (s. 101) serkku James Hogg (Margaret Laidlaw Hoggin ja Robert Hogin poika)

William Laidlaw iso-iso-isoisä (s. 39) vaimo Mary ja lapset Johnnie, Robbie, Tommy, Jamie ja Jane-vauva (s. 105, 107, 109) sisarukset Mary (mies Robert Murray s. 102), Robert, James, Andrew (vaimo Agnes ja heidän poika James ja tyttövauva Isabel ja myöhemmin kuusi lasta lisää) ja Walter (vaimo ja yhdeksän poikalasta) serkku Jamie Hogg (s. 53)

Thomas Laidlaw iso-isoisä (s. 105) Pikku-Rob; Blythin Thomas Laidlaw

Will Laidlaw isoisä (s. 307) vaimo Selina (s. 297)

Robert Laidlaw isä

Alice Munro Laidlaw tytär

Ihmettelinkin, että tarinat kirjassa jotenkin jäivät lyhyiksi tai kesken. Alice Munro jätti jotakin kertomatta – ehkä hänen tyylinsä on muutenkin näin kirjoittaa. Se selviää,  kun luen hänen muita kirjoja. Lukiessani Alice Munrosta englanninkielisiä tekstejä, huomasin että Sanansaattajasta (The View from Castle Rock)  on kirjoitettu  ”collection of short stories”. En osannut itse ajatella lukiessani, että kirjan tarinat ovat novellimaisia, eikä sitä mainittu kirjan esittelytekstissäkään. En kuitenkaan laske tätä kirjaa novellihaasteeseeni koska en miellä tätä ns. perinteiseksi novellikokoelmaksi.

Matka Englannista Kanadaan – tallennetut matkakertomukset. Näiden kertomusten ympärille Alice Munro on kirjoittanut laivamatkan tapahtumat. 1800-luvun laivamatkat ovat olleet hyvin raskaita. Moni on menehtynyt nälän ja huonon hygienian myötä sairauksiin ennenkuin laiva on saapunut määränpäähän. Minunkin isoisäni isä lähti Kanadaan Englannin kautta sata vuotta myöhemmin kuin Laidlawit. Jokin kohtalo vie minua valitsemaan romaaneja Kanadan historiasta.

Minulle tuli mieleen tästä kirjasta Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Kummassakin kirjassa kuvataan maalaispikkukaupungin elämää ja ihmisten keskinäisiä suhteita ja naisten elämää.

Sanansaattajan tarinat jäävät minulle jollakin tavoin etäisiksi mutta kuitenkin niissä on sellaista realistista elämän kuvausta mikä viehättää.

Mietin hyvin pitkään suomenkielisen kannen kuvan symboliikkaa kunnes tajusin, että tietenkin skottiruutu ja mustepullo (tämä mustepullo on osa kaunista maalausta Still Life with letter to Mr. Lask). Mielenkiinnosta katselin alkuperäisteoksen kansikuvaa/kuvia. Englanninkielisissä kirjoissa oli kauniita vanhoja valokuvia sen ajan ihmisistä meren rannalla.

Tämän Alice Munron sitaatin myötä katson myöhemmin mitä hänen muut teoksensa tuovat minun elämääni.
 
 
 
 
Alice Munro: Sanansaattaja, Tammi, 2008
engl. alkuteos: The View of Castle Rock, 2006
Päällys: Laura Lyytinen
Kannen alkuperäiskuva: William Michael Harnett: Still Life with Letter to Mr. Lask 1879
Christie's Images/CORBIS
Mistä hankittu: ennakkokappale kirjakaupalle
 
s. 383
 








lauantai 1. helmikuuta 2014

Helmikuun kuva - Vuosi kuvina

Helmikuu 1.2.2014
 
Rauhallinen oli tänä aamuna kotiseutuni metsätie.  Valkealla lumella risteili lintujen jälkiä.  Tänään olen lukenut satakunta sivua Alice Munron Sanansaattajaa - huomenna saanen kirjan luettua loppuun ja pääsen postaamaan mietteitä kirjasta. Kirjan kuvauspaikkaakin on miettittävä - missä ja miten, hauskaa ja haasteellista etsiä kirjalle sellainen kuvajuttu mikä kuvaa kirjaa ja jollakin tavoin mitä itse ajattelen kirjasta.