keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Huonemiehen poika


Murrerikasta, pikkutarkkaa kerrontaa selkosen elämästä Kalle Päätalon silmin. Huonemiehen pojan tapahtumat sijoittuvat vuosille 1919-1928 – Kalle Päätalon syntymästä hänen koulun aloittamiseen 9-vuotiaana.

Olin kuullut Päätalon kirjoja sanottavan pitkäveteisiksikin – pikkutarkkaa kuvausta samasta tapahtumasta sivukaupalla. Yllätyksekseni en tuntenut kyllästymistä, lukiessani noin sadan sivun päivävauhdilla (vapaapäiviä pitäen) puolitoista kuukautta tätä teosta. Tarkka kuvaus talon rakentamisesta, savotoista, Kallen retkistä (karkailuista) ja kylän ihmisistä hauskoine murresanoineen vei mukanaan. Välillä naureskelin mielessäni ja välillä tunsin empatiaa Kallen tuntemuksia kohtaan.

Ronskeja murresanoja käyttivät kylän ihmiset – en muista, että omassa lapsuudessani 1970-luvulla olisi käytetty noin monihyväistä kieltä vaikka jotakin murrejuttuja täällä Pohjanmaallakin vanhemmat ihmiset käyttivät ja me lapset perässä. Nykyään taitaa englannin kieli viedä lasten ja nuorten kielenkäytössä ison osan.

Ihastuin ”höpöstellä” ja ”höpöroska” sanoihin. Olivatkohan nuo höpöroskat sitten puun jäämäpaloista tehtyjä lelun tapaisia tai ehkä sellaisia käpylehmän tapaisia millaisilla itse olen lapsena leikkinyt.

Tiedän mitä on elää talossa, jossa ei ole vesijohtoa, ei sisävessaaa eikä omaa saunaa. Vesi kannettiin pihakaivosta ja vessana oli hyysi tunkion vieressä ja saunassa käytiin mummulassa. Sähkö meillä toki oli ja sen myötä taloa lämmitettiin isolla sähköpatterilla talvisin. Puuhella ja kakluuni eivät olleet käyttökunnossa enää silloin, kun minä synnyin. Kallen elämä 1920-luvulla on ollut huomattavasti alkeellisempaa. Pystyisin ehkä viikon elämään erämaamökissä ilman nykyajan mukavuuksia. En usko, että voisin sellaisen elämäntavaksi ottaa.   Juoksevasta vedestä ja sähköstä on tullut elämääni itsestäänselvyys joiden katkeaminen olisi jopa katastrofi.

Kallen vanhemmat ottavat lapset arkeen mukaan. Martta-siskon kasvaessa, ei Kallen tarvitse huolehtia enää niin paljon Manne-veljestä. Kalle pääsee touhailemaan häntä kiinnostavien asioiden pariin – kalastelu, uiminen, naapuritaloissa kyläily. Toki hän näihin touhuihinsa useasti karkaakin ja siitä Riitu-äiti saa aihetta remmen käytölle.

Kalle on hyvin utelias ja tekee omia johtopäätöksiä aikuisten jutusteluja kuunnellessaan. Omien vanhempien riitely pelottaa ja mietityttää. Kalle haluaa kovasti myös tietää asioista ,eikä aina malta olla aikuisilta kysymättä siitä mitä on sattunut kuulemaan.
Kalle osaa olla myös hyvin sitkeä kärttämään tahtoansa läpi – kaikesta kurittamisesta huolimatta.

Kaverisuhteet olivat aika tyypillisiä – isoteltiin omilla tietämyksillä (todeten monesti tietämättömyyden), vanhempien tekemisillä. Samoilla asioilla kiusattiinkin. Kalle kuitenkin piti ystävinä vanhempiakin ihmisiä, ehkä enemmänkin kuin ikäisiään joita ei välttämättä tavannut niin usein.

Kirjan tarinassa vilahtelee monia samannimisiä, joita erotellaan lisänimillä ja nimen muunnoksilla. Ihan en jokaisen henkiön matkassa pysy, enkä ala sitä sen kummemmin miettimään että kukas tämä nyt olikaan. Tarinoiden lukemista se ei haittaa.

Taivalkosken kirkon tarina ja kansakoulun rakentaminen kiinnostivat. Etsiskelin kirkon ja koulun kuvia netistä, mutta en ole ihan varma löysinkö tuon kansakoulun kuvaa, kirkon kuvan kylläkin.

Kyllä minä toisenkin Päätalon kirjan jaksan lukea - katsotaan kirja kerrallaan miten pitkälle intoni riittää Iijoki-sarjan parissa. Saatanpa hankkia avuksi Unto Ylisirniön Iltapihti pirtin päälle: Kirjailija Kalle Päätalon sanastoa (Kalle Päätalo Seura, 2003).

Odotan mielenkiinnolla keskustelua Huonemiehen pojasta Kirjava kammari-blogissa – täältähän minäkin sain kipinän osallistua blogin Iijoki-kimppalukuun.
 
Kalle Päätalo: Huonemiehen poika, Gummerus, 1971
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjastosta






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti