perjantai 23. toukokuuta 2014

Viimeinen kesä

Viimeinen kesä kertoo kolmesta 15-17-vuotiaasta tytöstä 1960-luvun maalaiskylässä.

Kirjan tarinaa lukiessani ajattelin omaa lapsuuttani 1970-luvulla. Kotikyläni metsät ja autiotuvat. Kylän lapset ja nuoret polkupyörineen – tyttöjen ihastukset ja poikien mahtailut.

Tarinan kolme tyttöä Satu, Outi ja Mirre ovat kaverukset. Satu on minusta haaveileva tyttö, joka rakastaa metsää ja autiotaloa. Outi on temperamenttisempi ja syykin siihen selvinnee tarinan loppupuolella. Mirre on ehkä pinnallisin – kaveruus muuttuukin hänen kohdallaan lähes vihaksi.

Tässä tarinassa rakkaus on hyvin viatonta ja sellaista ihastusta mitä ainakin omassakin nuoruudessa vielä koettiin – miten on sitten nykyaikana.

Tarinan kertojana on Satu. Hän kuvaa tuntojaan ystävyydestään Outiin ja Mirreen. Kolmen tytön ystävyyteen mahtuu muitakin – he eivät ole erottamattomia.

Tytöt pyöräilevät ympäri kylää hautausmaalla, Kino-teatterin edessä, metsäpoluilla ja viettävät aikaansa autiotuvassa. Siellä he tapaavat uusia ihmisiä – nuoria ja vanhoja. Jokelaisten suvun tarina alkaa avautua Sadulle.

Musta, kiehtovan salaperäinen poika, jota tytöt seuraavat. Tarinassa on myös toinen poika, hän josta ei kirjoiteta. Mikä on tämän pojan merkitys Sadulle?

Jokin tässä kirjassa toi minulle hyvin vahvoja tunteita oman kotikyläni tapahtumista, ihmisistä ja ympäristöstä.

Pidin kirjan filosofisista luontokuvauksista ja ne minusta tässä tarinassa kuvasivat parhaiten Sadun ja muidenkin nuorten elämää.

Hiukan kuitenkin odotin sitä nuortenkirjamaista (1980-luvun nuorten kirjojen) raastavaa rakkauskuvausta, mutta kirjaa yhä enemmän lukiessani ymmärsin, että se ei olisi sopinut tähän kirjaan ja tähän aikaan.

Kirjan tarina on kaikin puolin romanttisen viaton ja kaunis, vaikka elämän rujoutta tähän kylään on siunaantunut.

Sateella tapahtuu jotakin, kuvittelemme” (s. 3)

Puut ovat Kesässä ojan vierellä kuin jokin olisi ne juuri järjestänyt” (s. 9)

Kävelin metsässä, mutta puut eivät nähneet minua, kun eivät katselleet alas. Ne käänsivät oksansa ylöspäin, kuin olisivat juuri muuttaneet. Niiden elämä on korkealla, alaoksien alla ei ole mitään. Puut ovat muuttaneet. Metsä on tyhjä.” (s. 52)


Tarja Kristola: Viimeinen kesä, Neirol-kustannus, 2014
kannen kuva: Barbro Wickström/Rodeo
Mistä hankittu: Kyösti Wilkunan kirjallisuusseuran kirjallisuuspiiristä 











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti