keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Mirdja (lukupäiväkirja)



Mirdjan voimakas rakkauden ja rakkaudettomuuden taistelu vie hänet hulluuteen. Tarina on surullinen, mutta silti maagisen kiehtova - Mirdja jää ajatuksiini vielä monen viikon jälkeenkin. 

Kirjan ulkoasu
Kirjan kansi on tyyliltään sopivan hienostunut. Kaunis piirroskuva naisesta – oma mielikuvani Mirdjasta on hiukan erilainen.  Ajattelen hänet enemmän romaninaisen näköiseksi.  Kirjan nimitietojen fontti on kookas ja selkeä.  Kustantajan nimi on poikkeuksellisesti kannen yläosassa suurella fontilla.  Tummansininen tausta tuo esiin punaisella tekstillä kirjoitetun kirjan nimen.  Kansi kuvastaa 80-luvun painoksen kantta.
Kirjan kansi ei välttämättä houkuttele lukemaan, mutta kirjailijan nimi kylläkin. L. Onervan teokset ovat siellä klassikkojen lukulistallani – opiskelutehtävän myötä tuli tämä teos valittua.

7.12
Kirjan tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun, aikaan ennen Suomen itsenäistymistä.  Pääosassa on sivistyneistö ja taiteilijapiirit.  Mirdja on nuori nainen, jonka elämäntapa aiheuttaa pahennusta ja kauhistusta nuorten miesten äitien keskuudessa. 
Mirdjaan rakastuu moni mies ja hän yrittää heitä myös rakastaa. Hänen levoton sielunsa ei kuitenkaan salli vielä pysähtyä. L. Onerva kirjoittaa Mirdjan ja miesten tunteista hyvin teatraalisesti – näin tekstin koen 2010-luvulla lukiessani.  Paljon on sanoja, joiden merkitystä en tiedä. Teksti on kiehtovan erilaista verrattuna siihen mitä olen aikaisemmin lukenut tuon ajan kirjallisuutta tai vanhempaakin (Minna Canth, Aleksis Kivi). 

”Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi! – Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut. Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!...” (s. 41)

Bajadeeri on siis temppelitanssijatar. Löysin wikipediasta baletin nimeltä La Bayadère.   Sivistyssanakirja (WSOY, 2002) selittää sanan seuraavasti: intialainen tanssijatar temppeleissä ja uskonnollisissa rituaaleissa.  Olivatko bajadeerit osittain sen ajan prostituutioita.  Mielenkiintoista olisi lukea enemmänkin näistä bajadeereista.  Täytyypä etsiä tieto vaikka Intiasta kertovista kirjoista.

”… Hän pitäisi kymmenen rakastajaa yhtaikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa bakkanaalijuhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen hirvittävän ihanassa hekumassa.” (s. 44)

Bakkanaalijuhlat ovat siis antiikin roomalaisten viininjumalan Bacchuksen mukaan nimetty uskonnollinen juhla, johon kuului runsas viininjuonti.  Myöhemmin sanaa on käytetty ylenpalttisista juomingeista opiskelijajärjestöissä.  (Sivistyssanakirja, WSOY, 2002 ja wikipedia).  Voisinpa lukea myös Katariina Mustakallion Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa (Gaudeamus, 2008).

Kirjan osien nimet myös jäivät mietityttämään ja etsin niiden merkitystä myös sivistyssanakirjasta. Madrigal-novelleja siis tarkoittaa sanaa madrigaali: Italiassa 1300-luvulla kukoistanutta säerakenteeltaan säännöllistä, idyllisiä aiheita suosivaa paimenrunoutta, jonka tyyli levisi muihinkin maihin.  Se on myös Italiassa 1340 syntynyt ja 1600-luvulle asti suosittu aiheiltaan maallinen 2-7 ääninen, polyfoninen ja pienen kuoron esittämä säestyksetön laulumuoto.  L. Onerva ilmeisesti kuvaa tuota laulumuotoa – onhan Mirdjalla lahjakas laulunääni, jonka hän valitettavasti hylkää mielenvaihtelujensa vuoksi.   Tämän osan kappaleiden niminä on musiikin osia kuten resitatiivi (uskonnolliseen musiikkiin liittyvä) sekä italialaisia musiikkitermejä. Osan lopussa kuitenkin kappaleiden nimet muuttuvat latinan kieliseksi kuten ylioppilaisiin ja vapun päivään liittyvä Gaudeamus igitur. En kyllä tiennyt laulun olleen alun perin latinankielinen juomalaulu. 

”- Backfisch-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko elämänsä iän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri siksi, että olet ”nainen”, vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti vainoat.” (s. 55) Näin sanoo Mauri Etso, yksi Mirdjan tapaamista miehistä.  Ei ollut kovin helppoa selvittää tuon ”backfisch” sanan merkitystä heikolla saksankielentaidolla, mutta ilmeisesti se on ollut ehkä hiukan halventavakin nimitys tytöistä, jotka eivät ole enää pikkutyttöjä mutta eivät vielä aikuisia naisiakaan.

”Jos me sanomme: me olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymyillä: me kiitämme sinua, Jumala, ettemme ole kuin nuo dekadentit ja kadotetut, maan pilkka ja pahennus!” (s. 63) Näin sanoo rappiolle joutunut maisteri Eero Selinä Mirdjalle heidän tavatessaan ravintolassa.  Jälleen sivistyssana, jonka merkitystä en tiedä, dekadentti: dekadenssin (kulttuurin rappeutuminen) leimaama kulttuurihenkilö.

”Mutta Selinä pudisti päätään kuin epäuskoinen: - Pitäisi olla fantasti hapuillakseen avaruuksissa, joita ei tunne… ja fantastilla pitää olla innostusta, ja minä en usko siihenkään.” (s. 64) Fantasti-sanan arvelinkin tarkoittavat fantastikkoa, haaveilijaa tai haihattelijaa.  Onko tälläkin sanalla enemmän negatiivinen sävy kuin myönteinen?  Nykyäänhän fantastikko sanaa liitettäneen fantasian kirjoittajaan, mikä ei ole tietenkään negatiivinen asia. 

Jotkut vanhahtavat sanat hymyilyttivät, kuten pikkuruikkuinen J ruikku-sanasta tulee aivan jotain muuta mieleen kuin pienenpieni.

Yrjö Särkkä kuiskaa Mirjdan korvaan: ”Pirunkorento, pirunkorento” (s. 75) Sana kuvaa Mirdjaa sudenkorentona, joka ei ole yhtä hauras vaan viettelevä paholainen naiseksi. 

”Kumpi heistä kahdesta sinä yönä on pettäjä, kumpi petetty? Kumpi filisteri….?” (s. 81).  Mirjdan ja nuoren Torildin kohtaamisesta.  Filisteri tarkoittaa sivistymätöntä henkilöä tai porvaria. 

”Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi” (s. 86) Näin sanoo Rolf Tanne Mirdjan olleessaan hänen luonaan.  Mitä tarkoittaneen L. Onerva tuolla. Mirdja on siis yhtä lailla itsekäs mutta myös epäitsekäs.

”Nytkin on hänen ympärilleen erääseen salin nurkkaukseen kokoontunut sangen vankka kantajoukko, pitkä pöydällinen väkeä, nuorta ja vanhaa, oikein niitä parhaita civiksien civiksiä. Mutta paitsi ”onkkelia”, joksi Rolfia tavallisesti toveripiirissä kutsutaan, kuuluu hyvän mallikelpoisesti kokoonpannun viftipöydän välttämättömyyksiin vielä karakteristinen kolmisointu ”Morre”, ”Morpheus” ja ”Orpheus” so. Etso, joka pitää huolen alusta ja lopusta, nimittäin tilaa ja maksaa, kalpea Selinä, joka on aina väsynyt, ja pikkuinen punakka Riku Tapela, seuran iki-iloinen improviseeraaja, joka ei ole koskaan väsynyt.” (s. 91)

Käyttäneekö L. Onervan sen ajan slangisanoja, kuten civis = kansalainen vai onko sana vain hänen elämänpiirissä käytetty.  Yritin selvittää sanaa vifti, mutta en löytänyt sille muuta tarkoitusta kuin joupotteluun liittyvä.  Ja mistä moinen ”onkkeli”-nimitys, liittyneekö se Eino Leinoon?

”Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalari Bengt Iron kanssa, viskasi eräs” (s. 92)
Landoo on siis keveät hevosvaunut, kahdet istuimet vastakkain, avattava kuomu kääntyy eteen ja taakse. 

Jotkut vanhat sanat kuulostavat melkeinpä kauniimmilta kuin nykymuodossa kuten ”inspiratsioni”
- Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa laulaa, kun kuolet: ”La Finlande a perdu son Morphee” (s. 97) Näin sanoo Rolf Tanne Eero Selinälle. Deklamoida tarkoittaa siis esittää lausuntaa tai puhua mahtipontisesti ja elehtien. 

”Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat, ne ovat pikemminkin kiveä kuin tulta.” (s. 103) Näin sanoo Bengt Iron Mirdjalle.  Fasinoiva tarkoittaa huumaavaa, kiehtovaa tai viehättävää.

11–12.12
Seuraava teoksen osa on nimeltään Lumiluodolla. Mirdja palaa setänsä luo.  Setä antaa vihdoin Mirdjalle hänen isänsä kirjoittaman kirjeen. Kirjeen myötä Mirdja lähtee tapamaan henkilöä, joka hänet toi sedän luo.  Menneisyys verho avautuu Mridjalle ja sen myötä Mirdja lähtee ulkomaille, kuten isänsä teki aikoinaan.  Hän kuitenkin palaa kotimaahansa – ehkä hänen isänsäkin olisi saattanut palata aikoinaan, jos olisi voinut.
Sitten tarinassa palataan kirjan alkuvaiheisiin. Mirdjaa pyydetään esiintymään ja laulamaan laulu nimeltä Odeliski.  Mirdja haluaisi tavata laulun tekijän Norkon, mutta tämä poistuu paikalta tapaamatta Mirdjaa. Sen sijaan Mirdja tapaa Runar Söderbergin – tästä alkaa raastava, mielipuolinen, haavoittuva elämänpituinen rakkaus. Mirjda rakastaa Runaria ja ei rakasta Runaria - koko elämänsä hän kipuilee rakkauden tunteen kanssa.   Runarin kuollessa Mirdjan mieli järkkyy yhä enemmän.   Kirjan kolmas osa onkin nimeltään Runarin rouva.
Sielunkellot on teoksen viimeinen osa – Mirdja vanheneva naisena rakastaa kuollutta Runaria, ikävöi syntymättömiä lapsiaan.  Tarina loppuu symbolisesti suolle, jonne Mirdja kävelee. L. Onerva jättää teoksen viimeisessäkin lauseessa kolme pistettä – miten Mirdjan elämä päättyy.

Tarina on surullinen – raastavasta rakkaudesta tai oikeastaan rakkaudettomuudestakin.  Jokin kumma maaginen voima tarinalla on, joka saa mieleni ajattelemaan Mirdjaa.  Millainen on nykyajan Mirdja?  Osaammeko vieläkään rakastaa?

L. Onerva: Mirdja, Otava, 8. p. 1982
(ensimmäinen painos ilmestynyt 1908)
Mistä hankittu: lainattu Kauhava kaupunginkirjastosta




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti