keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Vänrikki Stålin tarinat : jälkimmäinen kokoelma (lukupäiväkirja)






Vänrikki Stålin tarinat: jälkimmäinen kokoelma kuuluu Kirjallisuus II-opintojaksoni Kirjallisuusseminaariin luettaviin teoksiin. Seminaarin lisäksi opintojaksoon kuuluu lukupäiväkirjan pitäminen.  Pidän siis täällä kirjablogissani opiskeluihini liittyvää lukupäiväkirjaa.  Näistä kirjoista teen tehtävän mukaisen pohdinnan, muutoinhan kirjablogini tekstit ovat vapaampaa kirjoittelua lukemistani kirjoista.  Merkitsen jokaisen lukupäiväkirjakirjoitukseni otsikkoon sulkuihin sanan lukupäiväkirja, erotuksena muista kirjoituksistani - tämä lähinnä itselleni (toki käytän myös tunnistetta lukupäiväkirja).

Kirjan ulkoasu

Vänrikki Stålin tarinat: jälkimäinen kokoelma-teoksen kansi on minulle ennestään tuttu.  Tätä painosta on tullut kirjakaupassa myytyä, samoin Vänrikki Stålin tarinat: ensimmäinen kokoelma-teosta.  Kirjan kansi on kaunis ja se kuvaa teoksen uutta suomennosta, mutta myös sitä, että kirja on klassikko. Kirjan kannessa olevat teostiedot ovat selkeät fontiltaan.
Vänrikki Stålin tarinoita on tullut luettua ja kuunneltua peruskoulussa 1978–1987, silloin kirjan nimi kirjoitettiin muotoon: Vänrikki Stoolin tarinat.  Teoksen runoja olen myös kuullut lausuttavan niin radiossa kuin televisiossa. Tänä vuonna kuuntelin Runebergin päivänä tästä uudesta suomennoksesta tehtyä äänikirjaa, jossa Lars Svedberg lukee runot sekä suomeksi että ruotsiksi. Erityisesti ruotsinkielellä lausutut (alkuperäisteoksen kieli) runot viehättivät.
Tämä uudempi suomennos houkutteli lukemaan teoksen kokonaan, vaikka pidänkin vanhan kielen runoteoksistakin.  Runojen ystävänä ja runonlausunnasta pitävänä, teoksen odotin innostavan runonlausuntaan – valitettavasti en ehtinyt runoja ääneen lausua tällä kertaa.

23.11.2014

Aloitin runojen lukemisen sunnuntai-illalla, kun olin tullut katsomasta Isoviha-dokumenttia Filmiä ja valoa-elokuvafestivaaleilta elokuvateatteri Matin-Tuvalta Ylistarosta.  Isoviha oli Suuren Pohjan Sodan aikana (1700–1721). Vänrikki Stålin tarinat liittyvät seuraavaan suurempaan sotaan, Suomen sotaan (1808–09).  Tunnelma ja ajatukseni olivat vielä hyvin vahvasti Isoviha-dokumentissa, joten tämä runoteoksen lukeminen sopi erinomaisesti jatkamaa historian matkaani.  Historiantuntemukseni on yhä puutteellinen, vaikka asun paikkakunnalla, joka mainitaan Vänrikki Stålin tarinoissa – olihan Lapuan taistelu heinäkuussa hyvin merkittävä.  Onhan täällä yksi vanhimmista sodan muistomerkeistä ja yhä paikkakunnalla vietetään heinäkuussa Lapuan Päiviä . Silti yllätyin miten paljon Lapua ja muuta Pohjanmaata runoissa mainittiin. Runojen lukeminen ja tekstin ymmärtäminen oli helpompaa kuin mitä se on ollut vanhemmissa suomennoksissa, joissa kieli on hyvinkin vanhahtavaa nykyihmiselle. Toisaalta vanhempia suomennoksia olisi helpompi lukea nyt, kun tietää mitä runoissa tarkoitetaan.  Ne tuovat kuitenkin Vänrikki Stålin tarinoihin sen vanhaan aikaan kuuluvan kielellisen muodon.  Luin runoteoksesta 13 ensimmäistä runoa.

30.11.2014

Adventtisunnuntaina luin Vänrikki Stålin tarinoiden neljä viimeistä runoa sekä kirjan lopussa olevat henkilö- ja paikkaselitykset ja lyhyen kirjoituksen Suomen sodasta. Runojen ymmärtämistä auttoivat nuo henkilökuvaukset, runon tapahtumapaikat olivat tuttuja nimeltään.  Suomen sodan lyhyt historiakatsaus auttoi myös runojen tunnelman ymmärtämisessä.  Runoteos tuntui helpolta lukea, eivätkä runot olleet liian pitkiä. Vänrikki Stålin tarinoiden uudemman suomennoksen julkaiseminen kahtena eri teoksena helpottaa lukemista, ei tule tunnetta, että koska tämä runoteos loppuu.  Toisaalta kirjasta ei välttämättä tulisi liian paksukaan vaikka nämä kaksi teosta joskus julkaistaisiin yhteisenä uusintapainoksena nimellä Vänrikki Stålin tarinat.

Runon muoto ja aihe

Runojen moderni suomennos ei ole vienyt runoista pois sitä vanhan ajan tunnelmaa.  Runomitta on saatu pysymään vanhalle runolle uskollisena.  Suomentaja Juhani Lindholm on onnistunut erinomaisesti tässä suomennoksessa.  Runojen aihe käsittelee Suomen sotaa, sen sankareita ja uhreja - jotkut henkilöt ovat fiktiivisiäkin, kuten vänrikki Stål, vaikka on arveltu että esikuvana henkilölle olisi ollut aliupseeri Pelander. Tunnustan vajavaisen historian tietämykseni.  Olen ajatellut että on ollut olemassa Lotta Svärd-niminen henkilö ja että lottajärjestö on saanut sen mukaan nimensä.  Siksi hiukan hämmästelinkin lukiessani Vänrikki Stålin tarinoiden Lotta Svärd-runoa, että miten tämä henkilö liittyy Suomen sodan aikaan. Vaan nytpä tiedän, että lottajärjestö on ottanut tämän Lotta Svärd-nimen Runebergin runosta! Lotta Svärd on siis fiktiivinen henkilö, joka kuvanneen niitä sotilaiden vaimoja, jotka ovat kulkeneet mukana.

Runoilija Johann Ludvig Runeberg (5.2.1804 Pietarsaari – 6.5.1877 Porvoo)

Vänrikki Stålin tarinat ovat tunnetuin Runebergin teos. Se tulee itsellenikin aina mieleen, kun täytyy mainita jokin Runebergin teos.  Runeberg kirjoitti runoteoksen kahdessa osassa.  Ensimmäinen osa Fänrik Ståls sägner. Första samlingen ilmestyi 1848.  Toinen osa Fänrik Ståls sägner. Sista samlingen ilmestyi 1860.
Runeberg kuvasi runoissaan henkilöt sankarillisina isänmaalle uskollisina taistelijoina.  Teos ilmensi suomalaisten kansallistunteen heräämistä 1840-luvulla.
Vänrikki Stålin tarinoiden ensimmäisestä osasta on otettu Suomen kansallislaulun Maamme-sanat. Tästä lukemastani toisesta osasta löytyy Porilaisten marssi, josta on sävelletty sotilasmarssi.  Tässä laulussa käytetään Paavo Cajanderin suomennosta vuodelta 1889.

Lempirunoni teoksesta Vänrikki Stålin tarinat: jälkimmäinen kokoelma

Numero viisitoista Stolt
Oli Lapuan kentällä voittoon
päivä päättynyt suuri,
Döbeln ratsasti riemun koittoon
miestensä eteen juuri.

Ja hän kaikille kiitoksen antoi
suoraan, sotilaan tavoin:
heitä miehuus ja kunnia kantoi,
isänmaanrakkaus avoin.

Illan kajossa tuli häntä vasta
viimeistä siipeä kohti
kiittääkseen joukkoa uskaliasta;
kapteeni Schantz sitä johti.

Joukko näytti harvenneen kovin,
riviin aukkoja piirtyi.
Sitä silmäili kenraali tovin
ennen kuin katseensa siirtyi.

Puheensa mittaan hän vilkuili miestä,
hiljaista kerjäläisparkaa,
resuista hahmoa syrjässä tiestä,
yksinäistä ja arkaa.

Sitten hän viimein viittasi tälle:
”Tulehan! Niin, sinä siellä!
Ethän väistynyt syrjemmälle
tänään taistelun tiellä.

Etkö muista, kuinka sä kiväärin
otit kädestä kaatuneen,
sitten miesten perässä kiireimmin
juoksit taistelun melskeeseen?

Joukkoni sukelsi peltoon, sinäkin
muitten mukana ryntäsit.
Sitten kun tulivat miehet taas näkyviin,
eturivissä taistelit.

Kimppuun kun käytiin tykkien patterin
vastassa kylän rinne,
sinun risaisen takkisi huomasin
ehtivän ensinnä sinne.

Eipä ollut se yritys heikko,
ei, vaan maineikas paikka.
Puhu suoraan, parahin veikko,
kerro nimesi vaikka”

”Minkä nimen papilta sainkin,
kukaan ei siitä piittaa,
rakkikoira, se nimi vainkin
minuun yleensä viittaa”

”Sysää nimi takaisin heille,
jotka koiraksi kastaa.
Kerro kotipaikkasi meille,
kuka sinusta vastaa?”

Maantie kulki sen kukkulan juurta:
”Tuossa koti kulkurin.”
Näytti mies nyrkkiä valtavan suurta:
”Tällä vastaan itsekin.”

”Koti kelpaa, vastuukin kyllä.
Kerrohan sitten työstä:
et kai elä näpistelyllä,
kirkoissa, maanteillä ryöstä?”

”Mikä tahansa varkaus toisi
taskuuni rahaa tai killingin.
Pelkän kerjurin ryöstöstä voisi
takin saada ehjemmänkin.”

Döbeln nyt Schantzille hymyili vasta:
”Muistelkaa taisteluita;
kuka kaatui komppaniasta
tänään uljaampi muita?”

Tuokaa laukkunsa, miekka ja takki,
koko kantamus mainen,
uljas nimi, kivääri, lakki;
tämä periköön kaiken.”

Stoltin, numero viidentoista,
varusteet pian jo tuotiin.
Hymyiltiin kulkuriraukkaa moista,
kolttuunsa katseita luotiin.

”Stoltin takki on veressä kyllä;
rohkeutta tuo kysyy,
mutta riepu rakkimme yllä
veressä sekin pysyy.

Pue päällesi sotilaspuku
tässä joukkoni nähden.
Tänään jäi taaksesi miesteni luku,
heihin kuulut sen tähden.”

Mies sai poskilleen punan raikkaan
käydessään kamppeineen ruotuun
viidentoista vapaaseen paikkaan,
Döbelnin käskystä suotuun.

”Stolt saat olla vastedes sinä,
sotamies tiedoin ja taidoin,
viisitoista, niin sanon minä.
ja taistelutoveri aidoin.

Säilytä luontosi, rohkeus pyhä,
äläkä kuuntele ketään,
joka vain koiraksi haukkuu yhä;
silloin voit miekkasi vetää.”

Rintaa sotamies ylpeänä
röyhisti tähän asti,
mutta kenraalin sanat nämä
viilsivät ankarasti.

Iloa suoneet ei elon päivät
edes saaliina varkaan.
Lapsuuden aikaan kyyneleet jäivät,
jäätyivät elämän sarkaan.

Ensi kerran nyt sydämeen tuli
häivä koittavan kevään,
lähde jäätynyt kyynelin suli,
aurinkoon säteilevään.

”Kunpa sotilaan puutteen ja riemut
minunkin osani oisi!
Luoja milloin taisteluun vie mut?
Kunpa sen huominen tois!”
 -J.L. Runeberg, suomentanut Juhani Lindholm-

Tässä runossa ei ole pelkästään sodan ihannoimaa sankaruutta ja taistelutahtoa, vaan myös sodan kurjuutta ja traagisuutta.

Vänrikki Stålin tarinat: jälkimmäinen kokoelma on teos, jota lukee mielellään historiallis-fiktiivisenä runoteoksena.

Johann Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat: jälkimmäinen kokoelma, WSOY, 2008

suomentanut: Juhani Lindholm

(alkuperäinen ruots. teos Fänrik Ståls sägner. En samling sånger.  Senare samlingen, 1860)

Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto

1 kommentti:

  1. Lars Svedbergin lausumat ruotsinkieliset runot viehättivät minuakin - ja oli kiintoisaa huomata, miten ääntäminen on muuttunut 1800-luvulta (mig, dig jne.).

    VastaaPoista