torstai 20. heinäkuuta 2017

Tiinalla on hyvä sydän

Tiina -kirjat olivat lapsuuteni suosikkikirjoja 1980-luvun alussa. Tiinan ja Juhan tekemisiä seurasin kirja kirjalta – tykkääkö se Juha Tiinasta vai ei…  Pari vuotta sitten oli Anni Polvan 100 -vuotispäivä, sen kunniaksi luin Tiinan ampiaiskesä, joka julkaistiin ensimmäisen kerran syntymävuotenani 1971.   Sain myös toisen 101 -kirjan luettavaksi Arto Paasilinnan Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen lisäksi.  Anni Polvan Tiinalla on hyvä sydän on vuoden 1961 kirja.

Tiina -tarinoiden pariin palaaminen noin 36 vuoden jälkeen oli hyvin nostalgista.  Kirjaa lukiessa palasin 10 -vuotiaan minäni muistoihin – lapsuuden kesiin, lukuhetkiin ulkona ja ensi ihastumisiin.  Tiinalla on hyvä sydän -kirjassa eletään ilmeisesti 50/60-lukua. Minulle maaseutukuvaukset toivat mieleen oman lapsuuden 70-luvulla, kyläni naapurit, maatilat ja kaverit – rikkaruohojen kitkemiset, leikit lähimetsissä, lehmät laitumilla, kanat ulkotarhassa ja kissat kyläraitilla.

Tiinan kommellukset ja hyväntahtoisuus hymyilyttivät. Hänen päättäväisyytensä sai paatuneemmankin sydämen heltymään.  Tiinalla on hyvä sydän -kirjassa kuvataan miten ns. parempi väki suhtautui ns. köyhempään väkeen. Ei saanut mennä talon pääovesta vaan piti kulkea keittiön ovesta. Köyhien lapsia epäiltiin aina ensimmäisenä ja paremman väen lapset ilkkuivat heitä. Palvelusväen perheen perustamista ei katsottu hyvällä, jos tuleva puoliso ei ollut emännän tai isännän mieleen. Omasta runsaudesta ei oltu valmiita luopumaan köyhempien hyväksi.

Tiina ei eri arvoisuutta ymmärtänyt, vaan hän rohkeasti kyseenalaisti asiat.  Tiinalle ei edes tullut mieleenkään, etteikö talon emäntä olisi voinut antaa maton palaa Miinalle tai talon rouva paria lakanaa. Huvittavaa kuitenkin oli kuvaus, miten Tiina kertoi lääkärin vastaanotolla yhdelle emännälle, miten toisen talon emäntä oli auttanut Miinaa – eihän sitä toinen talo voinut olla huonompi auttaja! Mitähän sitä olisi kyläläiset siitäkin sanoneet ja yksi talo olisi leveillyt hyväntekeväisyydellään – kyllä meiltä riittää!

Vaikka Miina -mummo ei sitten ollutkaan se oikea autettava, sai Tiina sen myötä monta asiaa hyvälle mallille.  Jopa oikean talon opettaja, Minna heltyi Tiinan tekemisiin, vaikka hänen piti ensin kasvattaa Tiinaa hyville tavoille.

Tiina ei ole hillitysti käyttäytyvä tyttö, joka varoo vaatteitaan. Hänen mekkonsa repsottavat, jaloissa ei pysy sukat eivätkä kengät.  Hän on myös tyttö, joka ei poikien ilveilyistä piitannut ja oli valmis puolustamaan Heikki -poikaa, jota kylän muut pojat kiusasivat. Tiina oli myös hiukan yllytyshullukin, hän ei aikonut olla huonompi kuin pojat ja sekös hänet sai toisinaan kommelluksiin.

Tiinalla on hyvä sydän on lempeä, hauska tarina Tiinan kesästä maaseudulla. Vilahtaahan tarinassa myös Juhakin, mutta tässä kirjassa heidän yhteinen tekeminen jää pelkästään junamatkoihin, kun Juha menee sukulaistaloon kesärengiksi samalla kuin Tiina meni kesäapulaiseksi.

Ilmeisesti Tiina -kirjoja yhä lainataan kirjastoista, sillä niitä ei ole laitettu varastoon. Myös kustantaja on ottanut Tiina -kirjoista uusintapainoksia, joissa on aina kaksi Tiina -kirjaa samassa.  Minä löysin kirjastosta 1990 -luvun kirjankansilla olevan Tiinalla on hyvä sydän.



Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän, Karisto, 14.p., 1995 (1.p., 1961)
Kansikuva: Maija Karma
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Minulle nämä Tiina -kirjan kannet ovat tutuimmat omasta lapsuudestani:
Kansikuva: Maija Karma

Ensimmäinen Tiinalla on hyvä sydän kirjan kansi on ollut hyvin 60-lukulainen

Kansikuva: ?

Vuoden 2017 yhteiskirjapainoksen kantta on tuotu 2000 -luvulle

Kansikuva: Mika Launis 

Tiinalla on hyvä sydän on luettu myös blogeissa:





maanantai 17. heinäkuuta 2017

Herättäjäjuhlat Nilsiässä 7-9.2017

Tänä vuonna kirjakauppatöiden ohella aloitin Herättäjäjuhlat lähtöseuroilla Ilmajoella maanantaina 3.7. Nämä seurat olivat minulle ensimmäiset ilman Herättäjäjuhlia.  Synnyinseurakuntani kappelissa oli koskettavaa hapuillen veisata Siionin virsiä. Onneksi takanani istui hyviä veisaajia, joiden mukana uskalsin minäkin laulaa. Minullehan eivät ne vanhatkaan Siionin virret ole kovin tuttuja.  Seurapuheet olivat hartaita ja vakavia, mutta silti ne antoivat omalla tavallaan henkistä ravintoa elämääni. Vaikka pidänkin huumorilla höystetyistä uskonnollisista puheista, on näissä körttipuheissa, jokin sanoin kuvaamaton voima, joka herkistää ja saa ajattelemaan asioita.  Minulle, joka olen tutustunut körttiläisyyteen työni kautta ja vasta kolmansille Herättäjäjuhlille osallistumassa, oli mielenkiintoista kuunnella seurapuhujien puheita aikaisemmista Herättäjäjuhlista – erityisesti Nilsiässä pidetyistä 1906, 1920, 1952 ja 1985. Vuodesta 1960 lähtien jokaisella Herättäjuhlilla on ollut tunnuslause. Tänä vuonna se oli Uudistat armollasi. Vuonna 1985 Nilsiän Herättäjäjuhlien tunnuslause oli Vastaa minulle, Herra.


Perjantaina 7.7. lähdimme perinteisesti linja-autolla Herättäjän Kirjakaupasta kohti Nilsiätä. Pysähdyimme kaksi kertaa matkalla. Ensiksi kahvi-teetauko ABC Viitasaarella, joka sijaitsee kauniilla paikalla järven rannassa.  Siilinjärven ABC:llä pysähdyimme lounaalle, sillä Nilsiässä emme ehtisi syömään, kun perjantain ruokailu alkoi sen verran myöhään.  Savossa olen vanhempieni kanssa matkaillut Iisalmi – Kuopio- Suonenjoki sektorilla, mutta Nilsiään matkasin ensimmäistä kertaa.  Herättäjäjuhlat olivat keskellä kylää, vanhan hautausmaan ympäristössä, Paavo Ruotsalaisen haudan äärellä.  Nilsiä on entinen itsenäinen kaupunki (luulin kyllä, että se on kunta…), joka liitettiin Kuopion kaupunkiin 2013.


Kirjakaupan kojut saatuamme valmiiksi, kävin kiertelemässä juhlakentällä, joka oli vanhalla hautausmaalla. Juhlakenttä oli vielä hiljainen ja lähes tyhjä.  Vanha hautausmaa suurine kuusipuineen, tyhjine penkkiriveineen ja alttarialue toivat hartaan ja herkistyneen mielen – olisi tehnyt mieli jäädä sinne… mutta en ollut tullut Herättäjäjuhlille sitä varten.

Juhlaportti

Vanhan kirkon puistoon siunatuille tuntemattomille vainajille tilattu muistomerkki paljastettiin pyhäinpäivänä vuonna 1968. Muistomerkillä muistetaan erityisesti suurina katovuosina 1860-luvulla nälkään kuolleita nilsiäläisiä, joista 1253 henkilöä kuoli vuonna 1868




Paavo Ruotsalaisen, Ukko-Paavon haudalla - hiljainen hetki



Perjantai-illalla oli vielä hiljaista kirjakaupan myyntikojulla, olihan juhlakentällä vain aattoseurat ja muu ohjelma toisaalla. Meidän yöpymispaikka oli Tahkolla rivarimökissä.  En ole Tahkollakaan aikaisemmin käynyt – en harrasta laskettelua. Alue oli täynnä mökkejä ja minulle tuli hiukan ahdistunut olo – pohojalaanen luonto kaipas avaruutta ja väljyyttä ympärille. Päivän matkustamisesta ja töistä oli kuitenkin väsynyt, että saunan jälkeen menin nukkumaan.

Lauantaiaamulla menimme linja-autolla takaisin Herättäjäjuhlille, jossa oli aamupala: teetä, sämpylä, jogurtti ja mehua. Kaipasin kyllä aamupuuroa ja mietinkin, että miten jaksan lounaaseen saakka…
Lauantaipäivä oli pisin (12 tuntia) ja vilkkain. Päivä meni nopeasti kirjamyynnissä, kirjailijahaastatteluja kuunnellessa ja hiukan kuuli myyntikojulle myös seurapuheita ja Siionin virsien veisuuta. Hyvin ehti pitää ruoka- ja vessataukoja ja jopa ehti katsella mitä sitä ostaisi tuomisia juhlilta. Meidän myyntikojut sattuivat sijaitsemaan yhden rakennuksen vieressä varjopuolella, joten perjantaina ja lauantaina oli sen verran kylmä seisoskella myyntikojujen takana, että tarvitsi villapaidan takin alle. Onneksi pääsi auringon puolellekin välillä lämmittelemään.  Myyntikojulla tapasin muutaman Instagram-ystävänikin – Instagaramiin ehdin hyvin päivittää Herättäjäjuhlatunnelmiani.  Oli mukava jutella ihmisten kanssa juhlista ja kirjoista – katsella ohikulkevia ihmisiä, ystävien kohtaamisia.  Tänä vuonna Kirjat -myyntipöydän ääressä myytin eniten Kari-Pekka Kinnusen Matkakirja – lastuja ylävirralta, Pentti Simojoen Mistä löydän sielun levon ja rauhan? Ukko-Paavon kammarissa sekä Anna-Mari Kaskisen ja Marleena Ansion kirjoja. Muitakin kirjoja myimme yksittäisiä kappaleita – se on aina melkoista arpapeliäkin, mitä kirjaa ottaa mukaan. Tänä vuonna luonnollisesti kiinnostivat kirjat Martti Lutheristakin.

Lauantain broilerikastike oli jopa minulle, tulisemmankin ruuan ystävälle niin voimakasta, että huulet tulessa kävin lettukojulla syömässä yhden ohukaisen mansikkahillolla jälkiruuaksi, lieventämään oloani. Myöhemmin kuulin, että yhteen satsiin oli vanhingossa tullut chilimarinoitua broileria hunajamarinoidun sijaan.  Iltapalaksi nautin perinteisen riisipuuron kera marjakeiton.
Lauantaista olin jo niin väsynyt (selkäkipuni ja kipulääkitys toivat oman haasteensa), että majoituspaikkaan päästyämme, menin nukkumaan, en jaksanut edes saunaan mennä.

Sunnuntaiaamu oli hiukan tokkurainen - väsymyksestä ja selkäkipuni lääkityksestä.  Pari ensimmäistä tuntia myyntikojun takana tuntui menevän ”hitaalla”, mutta sitten lihasrelaksanttien vaikutus tasaantui, selän jäykkyys lieveni ja mieleni piristyi. Juhlamessuun ehti osallistua myyntikojunkin takana. Kävin myös muutaman kirjakaupan talkooystäväni kanssa ehtoollisella. En ole koskaan osallistunut niin herkistävään ehtoolliseen. Virren veisuu, sininen taivas, korkeat kuuset – kyyneleet virtasivat pitkin poskiani lähestyessäni alttaria….  Pääsimme kaikki vierekkäin saaman aikaan ehtoolliselle. Noustuamme alttarilta otimme toisiamme kädestä kiinni ja kyynelsilmin kiitimme tästä hetkestä – Jumalaa kohti taivasta.

Sunnuntaipäivä jatkui mukavasti kirjamyynnissä, kunnes oli aika kerätä ja inventoida myymättömät kirjat takaisin pahvilaatikoihin. Puoli viiden – viiden aikoihin lähdimme bussilla kohti Lapuaa. Aamulla olimme jo lastanneet matkatavarat valmiiksi linja-autoon.  Pysähdyimme kahvi-teetauolle jälleen Viitasaaren ABC:lle. Siellä oli juuri meidän saavuttua melkoinen häslinki – astiat loppu, joten saimme pahvimukit kahville ja teelle ja taisi suolainenkin huikopala loppua meidän jälkeen.  Yhdeksän jälkeen illalla olimme Herättäjän Kirjakaupan pihassa. Mies tuli hakemaan. Olin niin väsynyt viikonlopusta, että nakkasin reput vain olohuoneen varasängylle ja painelin omaan sänkyyn nukkumaan. Maanantaina töissä olikin hiukan sumuinen ja hitaanoloinen työskentelytahti – piti moneen kertaan miettiä mitä oli tekemässä. Loppuviikosta alkoi tuntua, että miten mä jaksan vielä lauantaityövuoron, mutta keskiviikkoillan sauna piristi sen verran.  Eilinen päivä meni kauniista kesäpäivästä nauttiessa ja tänään maanantaina minulla on vielä vapaapäivä – sadepäivänä oli hyvä kirjoittaa Herättäjuhlakuulumiseni.
Ensi vuonna matkaammekin Tampereelle, Kalevan kirkon kupeeseen.




keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia

Olen pari kertaa aloittanut kansalaisopiston ryhmässä joogan. Ensimmäisellä kerralla olin vasta 15-vuotias, enkä oikein malttanut keskittyä joogaamiseen – se taisi jäädä yhteen kertaan. Pari vuotta sitten ehdin käydä muutaman kerran aamujoogassa, mutta sisätilassa tulin huonovointiseksi – tila oli melko pieni, ehkä liian tiivis ilma. Sekin sitten jäi siihen, kun työajat eivät enää sopineet tähän aikatauluun.

Heli Harjunpään Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia kirjan myötä haluaisin jälleen yrittää joogaamista ja näin kesällä sitä voi joogata ulkona raittiissa ilmassa. Hiukan vaikeata on omin päin tehdä joogaharjoituksia. Aloitin tuolijoogasta, mutta syksymmällä voisin ottaa edes muutaman joogatunnin, että saisin varmuutta liikkeisiin.

Kristillinen joogaharjoitus olisi juuri sellaista, mitä minä tällä hetkellä kaipaan.  En tiedä vielä, miten saisin nuo rukoukset sovitettua joogaharjoituksiin – ehkä ne tulevat sitten paremmin luonteviksi, kun joogaliikkeitä ei tarvitse kirjasta varmistella.

Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia -teoksessa kerrotaan ensin, miten kristillisyys ja jooga liittyvät toisiinsa.  Ensimmäinen kristillisen joogan kehittäjä oli ranskalainen benediktiinimunkki Jean-Marie Déchanet (1906-1992.  Teologi Elvi Saari (1910-1985) toi joogan Suomessa kansalaisopistoihin 1960-luvulla.  Ihmettelen, etten ole aiemmin liittänyt kristillisyyttä joogaan.  Enpä ole tainnut kovin montaa joogakirjaa lukea, enemmänkin olen lukenut lyhyitä lehtiartikkeleita.

Kirjassa selitetään millainen on kristillinen joogaharjoitus.

Tässä kirjassa tarkoitan kristillisellä joogaharjoituksella kehoa ja mieltä tasapainoittavia harjoituksia, joihin liitetään hengellinen sisältö” (s. 31)

”…tämän kirjan harjoituksiin voi liittää juuri itselleen sopivia hengellisiä sisältöjä” (s. 31)

Kirjassa on selkeästi selitetty joogaharjoitusten liikkeet. Harjoituksia löytyy niin aloittaville kuin pidemmällä olevillekin. Kirjassa on kauniita, inspiroivia valokuvia ulkona tehdyistä joogaliikkeistä – luonnossa, laiturilla, puutarhassa, terassilla. Varsinaiset joogaliikkeiden ohjekuvat ovat sisätiloissa otetut hyvin pelkistetyt ja selkeät.

Heli Harjunpää: Hiljaisuuden tie: kristillisiä joogaharjoituksia, Kirjapaja, 2017
Kansi: Maria Appelberg
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Hiljaisuuden tie -kirjasta on myös blogissaan kirjoittanut:

Yöpöydällä


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Pieni elämä

Tänä aamuna luin viimeisen rivin kirjasta Pieni elämä. En osannut yhtään aavistaa millaisia tunteita kirjan tarina minussa herätti. Alkusivuilla luulin, että tarina on neljän New Yorkissa asuvan nuoren miehen huumesekoiluja ja opiskelijaelämää.  Tuskailin, että miten jaksan tämän kesäksi annetun lukupiirikirjan lukea, kun on tällainen tiiliskiviromaani – yli 900 sivua! Aloitin sitkeästi, noin 50 sivua päivässä. Mietin myös, että miten jaksan näiden nuorten miesten elämästä lukea, kun jotenkin en ole tähän mennessä päässyt miesten/poikien näkökulmasta kirjoitettuihin tarinoihin sisälle. Kolmas asia, jossa häpeäksi huomasin olevani pikkusieluinen – miten jaksan lukea miesten välisestä rakkaudesta….

En muista millä sivulla se tunne ensimmäisenä iski sydämeeni, mutta yksi sana riittää kuvamaan: JUDE
Hänen elämänsä Willemin, Malcolmin ja JB:n kanssa ripauksilla menneisyyden haamuja…. Voi Luoja, miten sydämeeni otti lukea Juden kamppailua elämästään. Sivu sivulta pelkäsin, mitä vielä tulee vastaan ja mitä hän tekee itselleen – ehtiikö apu ajoissa…

Willem ja Jude – kauniin raastava ystävyystarina muuttuu raastavan kauniiksi rakkaustarinaksi. Sydän pakahtuen luen kirjaa eteenpäin, enkä voi mitenkään aavistaa surullisia tapahtumia…

Pieni elämä-romaanin moniulotteisuus monen kertojan silmin oli välillä haastavaa ja sai olla tarkkana, että pysyi selvillä, kuka kertoo kenestäkin vai puhuuko hän itsestään.

Jude oli mielestäni kuitenkin kirjan päähenkilö, vaikka välillä kerrottiin Malcolmin, Willemin ja JB: nkin elämästä. Silti Jude oli siellä jossain taustalla aina.

Andy ja Jude – ristiriitaisin tuntein luin Andyn suhtautumisesta Juden sairauteen. Olisiko hänen lääkärin etiikkansa vaatinut toisenlaista jämäkkyyttä – pakkohoitoa? Oliko hän enemmän ystävä Judelle kuin lääkäri? Olisiko sekään muuttanut Juden elämää, jos Andy olisi toiminut toisin? Ehkä Jude ei olisi senkään vertaan käynyt Andyn vastaanotolla tai ottanut yhteyttä äärimmäisessä tapauksessa.

Harold ja Jude – isä joka menetti biologisen pienen poikansa ja poika, joka ei ollut koskaan saanut olla isän rakastama lapsi.  Miten paljon ymmärrystä ja rakkautta Harold ja Julia antoivat Judelle – surullista, että Jude tunsi siitäkin huolimatta olevansa likainen ja ei-toivottu….  Miten syvät haavat häneen oltiin psyykkisesti ja fyysisesti kaivettu. Yksi koskettavimmista kirjan kohdista on Juden kiukuttelut Haroldille ja Julialle – joita hän ei saanut kokea lapsena, ilman ettei joku käyttänyt häntä hyväksi….  Monen vuoden jälkeen Juden hetkisen tuntee, että Harold ei häneltä halua mitään sellaista… hän voi itkeä kaiken pahuuden ja saastan tässä hetkessä elämästään edes hetkiseksi.

Juden ura opiskelijasta lakitoimiston juristiksi hämmästyttää, miten hän pystyi pysymään henkisesti kasassa noin vaativassa opiskelussa ja työssä. Opiskelun ja työn myötä hän pystyi jollakin tavoin ehkä unohtamaan mikä hän oli ollut. Mutta ei täysin – pahan olon lievittämiseen tai sen tuskan ylittämiseen oli vain yksi keino…

Se miten Jude oli oppinut tekemään ruokaa ja siivoamaan ei saanut häntä inhoamaan näitä tehtäviä vaan päinvastoin. Siivoaminen ja siisteys kodissa oli hänelle lähes pakkomielle, vaikka hän tunsi itsensä sisäisesti niin likaiseksi. Silti hän niin monesti luotti uusiin miehiin, kunnes tajusi olevansa samassa tilanteessa kuin aikaisemminkin. Vain Willem oli erilainen, mutta heidänkin suhteessa oli kipeä piste, jonka myöntäminen Judelle oli vaikeata. Hän oli oppinut rakkaudesta niin vääränlaisen tavan… ei sitä voi edes rakkaudeksi sanoa… miten sellaisesta voi selvitä elossa…

Vaikka Pieni elämä onkin hyvin rankkoja aiheita ja tapahtumia täynnä, ei niillä kirjailija Hanya Yanagihara kuitenkaan mässäile. Näiden raakuuksien ja epätoivon hetkien lomassa on miesten välistä huumoria, joka saa minutkin hyvälle tuulelle.  Ja rakkautta, niin kaunista miesten välistä rakkautta kaikesta huolimatta vaikeuksien kautta.  Rakkautta adoptioisän ja adoptiopojan välillä monen vaiheen kautta, monen vuoden luottamuksen etsintää,

Vuodet kuluvat kirjan mukana huimaa vauhtia – opiskelijapojat ovat kirjan loppuvaiheessa keski-ikäisiä miehiä.  Tämä elämänkaari tekee kirjasta koskettavan.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, Tammi, 2017
suomentanut Arto Schroerus
(engl. alkuteos A Little Life, 2015)
Mistä hankittu: kesän lukupiirikirja Ilmajoen kunnankirjasto

Pienen elämän ovat lukeneet myös:

Kartanon kruunaamaton lukija
Kirjaluotsi
Kirja vieköön!
Kirjakirppu
Kirjasähkökäyrä
Kirsin Kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Kymmenen puikkoa langalla
Lady Dandy
Luetut, lukemattomat
Lukuisa
Lumiomena
Mitä luimme kerran
Piippuhyllyllä
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Täysien sivujen nautinto
Yökyöpeli hapankorppu lukee








Sielukas nainen

Kaija Maria Junkkarin Sielukas nainen -teos on jo kansikuvaltaan kirja, joka kutsuu lukemaan. Ostin tämän kirja-alesta parisen vuotta sitten – tänä keväänä olin valmis kirjan lukemaan

1 Miten sielu voi?

Sielu on vanhanaikainen, kirkollinen ja samalla epäselvä käsite, joka herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia.” (s. 8)

Kirkossa on totuttu puhumaan sielusta, vaikka sen merkitys ei välttämättä ole kovinkaan selvä. Puhutaan sielunhoidosta ja sielun pelastamisesta tai sen kadottamisesta. Sielunkylvyt on vanha kirkollinen termi, jolla perinteisesti on kuvattu rukous- ja hengellisen elämän tapahtumakenttää. Sielunkylvyissä Jumalan Henki vaikuttaa ihmisen henkeen.” (s. 9)

Suomen etymologisen sanakirjan mukaan sielulla tarkoitetaan ihmisen henkisiä toimintoja ylläpitävää voimaa. Sitä voidaan kutsua ihmisen perusolemukseen kuuluvaksi elämän kipinäksi. Kun puhumme ihmisen ytimestä, puhumme sielusta.” (s. 9)

"Esimerkiksi nelikymppisyys on sielun kapinan aikaa; se on kutsu elää elämänsä toinen puolisko aikaisempaa tietoisempana ihmisenä ” (s. 9)

Minun sieluni voi paremmin kuin pari vuotta sitten. Kirkko, jumalanpalvelukset, rukoukset, hartauskirjallisuus, Raamattu, virret, hengelliset laulut ja erityisesti naisten kesken olleet tapaamiset naisten aamuissa, tiistain rukoushetkessä tai kirkkokahveilla jumalanpalveluksen jälkeen antoivat minulle sen voiman ja uskon, jonka kadotin pari-kolmikymppisenä.  Sieluni on silti yhä haavoittuvainen ja luottamukseni ihmisiin kokee kolauksia – en vieläkään osaa lukea tai aavistaa uusista ihmisistä mitä kenellekin itsestään kannattaa kertoa….  Yritän silti ymmärtää erilaisia ihmisiä, niitä kapeakatseisimpiakin….

2 Merkitystä, tarkoitusta ja onnea etsimässä

Uskon, että ihmisillä on syvä sisäinen kaipuu persoonallisen kutsumuksen löytämiseen. Tärkeää on ymmärtää, että se on löydettävissä ihmisen koko olemisen, ei pelkän tekemisen tasolta. ” (s. 43)

3 Ahdistuksen viisaus

Oman kokemukseni perusteella rukouksesta on apua ahdistukseen. Tärkeintä on saada itsensä ensin rauhoittumaan sen verran, että pystyy olemaan hiljaa ja keskittymään hengitykseen. Rukoushiljaisuus auttaa tunnistamaan itsessä tapahtuvan sisäisen myllerryksen takana olevia tunteita, muistoja ja kokemuksia.” (s. 73)

Raamatun naisten kertomukset, hengelliset laulut ja äänettömät rukoukset – minun voimavarani hädän hetkellä pahan olon puristaessa sydäntäni, tummien öiden aikana, aamuyön tunteina.

4 Muutosvoima naisen elämässä

Mietin millainen olin parikymppisenä, millainen kolmikymppisenä ja millainen nyt nelikymppisenä – viittäkymmentä lähestyvänä. Samassa parisuhteessa yhä – ehkä en enää ota vastuuta miehen tekemisistä niin paljoa kuin nuorempana. Hän saa olla itse vastuussa niistä. Ehkä kuitenkin ymmärrän miestäni paremmin – riitelemme vähemmän.  Työpaikkani on tällä hetkellä vakaa ja työyhteisö on kannustava. Opiskeluni sujuva hitaasti eteenpäin, mutta en ole luovuttanut. Suhtaudun opiskeluun vastuullisemmin kuin alle parikymppisenä.  Äitinä olen ehkä antamassa molemmille aikuistuville lapsille vastuuta enemmän, mutta silti olen heidän tukenaan elämän muutoksissa ja arjessakin. Naisena ehkä hyväksyn itseni tällaisena kuin olen – pyrkien terveellisempää elämään lempeästi, ei repien ja riipien.

5 Elämään suostuminen

Ihmisen ei tarvitse tuntea kiitollisuutta voidakseen alkaa kiittää vaan hän voi kiittää ja katsoa, mitä se tekee hänelle. Kristillisen uskon mukaan kiittäminen on elämäntapa, joka auttaa luottamaan rakkauden Jumalaan ja elämään tässä hetkessä” (s. 115)

Hiljaisia kiitos-sanoja olen oppinut sanomaan Jumalalle pienistäkin asioista. Kivun ja katkeruuden äärellä huutaessa hiljaa mielessäni, löydän murusia mistä kiittää, seuraavana päivänä, pimeän yön jälkeen. Ennen se vei viikkoja….  Silti välillä pelkään putoavani sinne mustaan pimeyteen, josta en pääsekään pois… pelkään tulevani uudestaan ”millään-ei-ole-mitään-väliä” -tunnetilaan, kun kohtaan niin suuren kivun tai surun…. Pystynkö silloin turvautumaan Jumalaan?

6 Hengellisen elämän lähteillä

Kypsä hengellinen elämä näkyy arjessa; sitä eletään päivittäin. Siihen kuuluu rehellinen itsetutkiskelu, itsetuntemuksen lisääntyminen ja terve itseluottamus. ” (s. 121)

Usein vie aikaa ennen kuin löytää oman hengellisen yhteisönsä.” (s. 123)

Minulla vei aikansa, että tunsin tämän paikkakunnan evankelis-luterilaisen kirkon kotikirkokseni. Lapsuuden kirkkoni oli minulle pitkän aikaa rakkaampi. Nyt voin löytää hengellisen kodin melkein mistä tahansa evankelis-luterilaisesta kirkosta – ehkä kuitenkin eniten perinteisistä ristikirkoista kuin moderneista.  Oman kirkkoni lisäksi tunnen hengellistä kodikkuutta KRS:n (Kansan Raamattuseuran), ELY:n (Evankelisen Lähetysyhdistyksen) ja Herättäjä-Yhdistyksen tilaisuuksissa.

7 Uskon aarteita sielun vaalimiseen

Aikuiseen uskoon täytyy sisältyä omakohtainen pohdinta kristillisen uskon tulkinnoista ja niiden merkityksistä kunakin historiallisena aikana. Rehellisyys, vilpittömyys, kriittisyys ja riittävä määrä tietoa ovat olennaisen tärkeitä silloin, kun pohditaan uskonnon merkitystä omassa elämässä.” (s. 144)

Kristinuskon kaikista tärkein juhlapäivä on pääsiäinen. Jumalan varsinainen pelastusteko on Jeesuksen herättäminen kuolleista.” (s. 156)

Minulle joulu on aina ollut se tärkein kristillinen juhla.  Nyt vasta ymmärrän, miten tärkeä merkitys pääsiäisellä on kristityille….

8 Naisen kaunis elämä

Kauneudessa ovat usein läsnä myös ihmisen todellisuuden varjoisat puolet kuten suru, ikävä ja yksinäisyys. Kauniit muistot kannattelevat elämänkaaren eri vaiheissa. Ne voivat auttaa kestämään jopa suuren kärsimyksen, ahdistuksen ja menetysten hetkinä.” (s. 170)

Tietoinen ja harkitseva rakkaus vaatii aina näkemään se, mikä ihmissuhteissa on hyvää ja mitä myös vaikeina hetkinä arvostaa toisissa. Väistämättä tuotamme toisille pettymyksiä niin kuin hekin tuottavat meille, vaikka kukaan ei sitä tahtoisi. Kun ihmissuhteissa kestetään omia ja toisten heikkouksia ja epäonnistumisia, välitetään samalla keskinäistä rakkautta. ” (s. 172)

Naisen kaunis elämä tarvitsee oman rytmin kuuntelemista ja arjen pyhyyden vaalimista.” (s. 181)

Näistä asioista muodostuu kaunis, sielukas nainen – sellainen minäkin toivon olevani kaikkine puutteineni, epävarmuuksineni.

Tänään kaikesta kivusta, liikakiloista ja hapsottavista hiuksistani huolimatta sanon itselleni: Olet kaunis, sielukas nainen. Olet Jumalan rakastama ja hyväksymä nainen. 

Löysin netistä Kaija Maria Junkkarin diaesityksen Naisen elämänkaari ja  henkinen hyvinvointi
Yle Areenasta löytyy myös Kaija Maria Junkkarin radiohaastattelu Sielukas nainen -kirjasta

Kaija Maria Junkkari: Sielukas nainen, Kirjapaja, 2012
Mistä hankittu: ostettu Ilon Polku-verkkokaupasta

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kirjakaupantätin työviikko

Neljän viikon kesäloman jälkeen oli ihana palata jälleen työpaikalle, Herättäjän Kirjakauppaan. Tämä on vasta toinen kesäni Herättäjässä tai KIPAssa Lapualla, kuten sitä nykyään ”nuorempi sukupolvi” kutsuu.
 Herättäjän kirjakauppa on kolmas kirjakauppa, jossa olen työskennellyt vuosina 1998-2000, 2003-2013, 2016-  Ennen kirjakauppatyötä työskentelin kahdessa kirjastossa vuosina 1990-1994.  Kirjasto- ja kirjakauppatyö on ollut unelmieni työtä – olen kiitollinen ja onnellinen, että olen saanut tehdä tähänastisen työurani mieleiselläni aloilla.

Meille pohjalaisille Herättäjän Kirjakauppa on tuttu ainakin nimeltä. Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla taitaa tällä hetkellä olla 16 kirjakauppaa (lähde: Kirja- ja paperialan kalenteri 2017, Kristilliset kirjakaupat-sivusto), joista KIPA -kirjakaupppaketjuun kuuluu 5, INFO -kirjakauppaketjuun 5, Suomalainen Kirjakauppa -ketjuun 2, Kristillisiin kirjakauppoihin 1 ja muut 3.

Herättäjä-Yhdistys saattaa olla tuttu herännäisyyden historiasta. Yhdistyksen toimisto sijaitseekin Lapualla kirjakaupan yläkerrassa.  Herättäjä-Yhdistys omistaa Herättäjän Kirjakaupan.  Herättäjän Kirjakauppa aloitti toimintansa J.K. Kuoppalan liikehuoneistossa Lapualla 7.12.1945.  Herättäjä-Yhdistys halusi perustaa kirjakaupan, kun yhdistys julkaisi paljon omaa hengellistä kirjallisuutta. Tätä kirjallisuutta kirjakauppa myi ympäri Suomen.

Herättäjän talolla on vaiherikas historia:

1861 talon rakennutti vaasalainen kauppias A.G. Wikman

1885 Vihtori Kosolan kotitaloksi ostettiin äidin puoleiselta sukulaiselta

1885-1890 Jaakko Hissa avasi 16-vuotiaana Kosolan kauppapuotiin Suomen ensimmäisen maaseutukirjakaupan

1929-1932 Lapuanliike

1940 Herättäjä-Yhdistys osti talon

1945- Herättäjän Kirjakauppa aloitti toimintansa J. K. Kuoppalan liikehuoneistossa



Dekkariviikko, verkkokaupan päivitystä, saapuneiden toimistotarvikkeiden tuoterekisteriin kirjaamista, alekirjojen järjestelyä, sesonkikirjojen esillepanoa ja sitä kaikista tärkeintä työtä – myynti- ja asiakaspalvelua.  Hyvin asiat palautuivat mieleen loman jälkeen, työkavereiden avustuksella – onni on hyvät työkaverit, joilta voi kysyä aina apua, kun iskee pienoinen ”blackout” kassajärjestelmän kanssa tms. 

Kun lukiolaiset hetken hengähtävät kesälomallaan, kirjakaupassa on tehty uudet kirjatilauslistat, postitettu kirje lukiolaisille, päivitetty verkkokauppaan oppikirjatietoja, ennakkotilattu oppikirjat, poistettu alehyllyyn vanhentuneet ja käytöstä poisjäävät lukiokirjat. 

Uutuuskuvakirjojen järjestelemistä ja tavuviivakirjojen esittelyä asiakkaalle. Tavuviivakirjat ovat vuodesta toiseen yksi suosikkikirjoista. Niitä soisi ilmestyvän vielä enemmänkin.

Välillä toimistotarvikevalmistajat uusivat tuotteensa muotoa, kuten Scotch on tehnyt Magic -arkistoteipille katkaisijalla. Tämän huomasin, kun teippiä tuli toimistotarvikelähetyksessä.

Vietimme myös Dekkariviikkoa Ratkaise rikos kirjakaupalla - sanaristikkoarvonnalla

Alepöytämme vaihtui tietokirjoista romaaneihin kesän ajaksi

Kesän sesonki - grillaaminen, mökkeily. Kirjoja itselle tai lahjaksi sekä lahjatavaroita mökkituliaiseksi tai omaan kotiin kesän iloksi. 

Kirjakaupantäti rakkaassa työssään





Dekkariviikko: Synkän metsän siimeksessä

Yhden dekkarin ehdin lukea dekkariviikolla. Valitsin kirjan kirjakaupan ennakkokappaleista,  Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä on hänen esikoisromaaninsa.

Päähenkilö Nora on rikoskirjailija, joka saa kutsun polttareihin. Polttarit ovat hänen ystävänsä Claren, johon hän ei ole pitänyt yhteyttä kymmeneen vuoteen. Heidän yhteinen ystävänsä Nina saa myös kutsun polttareihin - molemmat empivät ensin mennäkkö vai ei, mutta toisaalta kumpaakin kiehtoo tietää mitä Clarelle kuuluu...

Polttarit järjestää Claren ystävä Flo, jota Nora ja Nina eivät tunne ennestään. Moni kutsutuista ilmoittaa, ettei pääse polttareihin. Lopulta heitä on vain viisi: Nora, Nina, Melanie, Tom, Flo ja Clare. Polttarit pidetään Flon tädin kesätalossa synkän metsän siimeksessä.

Tarina tempaa mukaansa - henkilöhahmoista on tehty salaperäisiä, kuka murhataan? Sillä jokuhan tässä tarinassa kuolee...

Nora muistelee menneisyyttään - ystävyyttä Claren kanssa, Jamesia.... Flo järjestää kiusallisia polttarileikkejä, kenen toimesta?  Flon yltiöpäinen ylistäminen Clarea ja raivokkaat reaktiot, kun kaikki ei menen niin kuin hän on suunnittellut - Flo pukeutuu jopa samanlaisiin vaatteisiinkin kuin Clare.

Surmahetken lähestyessä ajattelen voi ei.... ei hän...  Sen jälkeen mielenkiintoni lopahtaa tätä dekkaria kohtaan ja alan arvailla, kuka sen teki.... Flo... Melanie... ei kai Nora sittenkin....

Menneisyyden tekstiviestien raaka totuus selviää.... koskaan ei pitäisi luottaa, mitä (paras) ystäväkään välittää, mitä joku toinen on sanonut... olisi parasta yrittää selvittää itsekin, kipeätkin asiat, kasvotusten.

Julma, laskelmoiva, oman statuksensa kiinnipitäminen kaikin keinoin - toisia ihmisiä hyväksi käyttäen jää päällimäisenä tästä tarinasta mieleen...


Synkän metsässä siimeksessä on taivaltanut myös:

Amman lukuhetki
Kulttuuri kukoistaa
Lumiomena
Rakkaudesta kirjoihin


Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä, Otava, 2017
suomentanut Oona Nyström
(engl, alkuteos: In a Dark, Dark Wood, 2015)
mistä hankittu: ennakkokappale kirjakaupalle



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kiitos tästä päivästä: Irja Kilpeläisen mietteitä

Parikymppisenä luin Irja Kilpeläisen kirjoittamia kirjoja. Kiitos tästä päivästä - kirjaan on koonnut Margit Laininen tekstejä Kilpeläisen teoksista.

Tämän kirja on myös luokiteltu 17.3 kirjastoluokkaan - elämänfilosofiaa. Mietelauseet ja lyhyet tekstit kuvaavat iloa ystävyydestä, arkipäivän rohkeutta, pieniä hvyiä hetkiä, itkemisen vaikeutta, rakkautta, totuuden etsimistä, elämän kipua ja Jumalaan turvaamista.

Mietelauseita minun elämään:

"Tarvitsen myös itsekseni olemista. Mietin, mitä tuo tunne minulle merkitsee: 
On avaraa olla itsekseen, ei ole ahdasta. On vapaata olla itsekseen,
mikään ei sido. On rauhoittavaa olla itsekseen. On mahdollisuus puheenvuorojen vapauteen.

Minä kaipaan yksinoloa voidakseni kerätä kokooon itseäni niin paljon,
että nautin taas toisten ihmisten virkistävästä seurasta."

***

"On tekemättä paljon. On tehty varsin paljon. Laiminlyöty paljon ja touhuttu liikaa. Minulle onkin kasvanut hiljainen usko, jota en uskalla oikein ääneen ilmaista: Jokaisen huoneen oveen on kiinnitetty taulu, jossa lukee sana "armo".

Kiitos tästä päivästä: Irja Kilpeläisen mietteitä, toimittanut Margit Laininen, Kirjapaja, 2001
Päällys: Petri Kovacs
Mistä hankittu: Lapuan kaupunginkirjasto









Taivaan tie

Katri Helenan lauluista pidän toki, mutta siitä on melko pitkä aika, kun olen niitä Spotifysta kuunnellut. Taisin joulun aikaan viime vuonna katsoa televisiosta uusintana muutaman vuoden takaisen Katri Helenan joulukonsertin - laulujen myötä ihailin hänen kauniita pukujaan.

Taivaan tie kirjan löysin kirjastoluokasta 17.3 (Elämänfilosofia. Elämäntaito). Katri Helena kirjoittaa Lukijalle -esipuheessaan:

"Lähes kaksikymmentä vuotta olen kirjoittanut muistiin viestejä, joita saan hiljentyneessä mielentilassa. Lauseet muodostuvat sana kerrallaan, ja niiden sisältö peilaa usein pohdintojani eri elämänvaiheissa." (s. 6)

"Henkimaailmaan siirtyneiden läheisteni ja vähän kaukaisempienkin ystävieni viestien kautta olen ymmärtänyt, että hengen elämä jatkuu fyysisen olomuodon kuoleman jälkeenkin." (s. 7)

"Kaikki tämän kirjan tekstit ovat alkuperäisessä muodossaan. Mietelauseet ovat ikään kuin tiivistelmiä laajemmista kokonaisuuksista, ne olivat siellä tekstien lomassa, odottamassa huomaamistani." (s. 7)

Laitan Katri Helenan Taivaan tie -albumin soimaan Spotifysta kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta.

Ensimmäisessä lukukerralla en löytänyt kuin muutaman minua koskettavan mietelmän. Tämä kirja tarvitsee oman hiljaisen hetkensä - metsän hiljaisuudessa, järven tai joen rannalla.

Henkimaailma on minulle mystinen paikka, johon suhtaudun kunnioittavasti - hyvän ja pahan raja on mielestäni siellä häilyväinen.

Valitsen tähän muutaman mietelauseen, jotka puhuttelevat juuri nyt, tässä aamussa:

"Ei kukaan voi väistää tapahtuvia tosiasioita,
mutta kyky ymmärtää ja hyväksyä ne
on Jumalan lahja ihmiselle,
se antaa vapauden."

***

"Muista, että olet tullut tähän elämään
suorittamaan elämäntehtävääsi.
Ei ole tarkoituskaan elää koko ajan onnen kukkuloilla,
vaan nähdä pinnan alle, omasi ja muiden."

***

"Jokainen meistä tekee ymmärryksensä mukaisia
ratkaisuja,
siksi ei aina tarvitse menettää uskoaan
toisten tekojen vuoksi, vaikka ne satuttaisivatkin."

***

"Rukous on suora linja Jumalan voimaan,
silloin henki vapautuu kaikesta maallisesta
ja Jumala voi toimia ihmisessä
hänen omaksi parhaakseen."


Taivaan tien on lukenut myös:

Kirjat kertvovat



Katri Helena: Taivaan tie, Otava, 2014
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto




tiistai 13. kesäkuuta 2017

Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen

Arto Paasilinna ja hirtehishumoristinen sotaromaani – erittäin haasteellinen lukuoperaatio minulle. Hänen esikoisromaaninsa Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen kertoo kuvitteellisesta sodasta Ruotsin ja Suomen välillä vuonna 1977 – Itsenäinen Suomi täytti silloin 60 vuotta, minä 6 vuotta.

En ole montaa sotaromaania lukenut, eivätkä paasilinnamaiset huumoriromaanitkaan ole kuuluneet yhtään sen useammin lukemiini kirjoihin.  Ennakkoluulot ja lukemisen tuska olivat läsnä, kun avasin ensimmäisen sivun Operaatio Finlandiasta.

Esipuheessa Arto Paasilinna selventää romaaninsa tarkoitusta – kirjoittaahan hän vuonna 1972 tulevaisuuden romaania muutaman vuoden päähän.

Tämä on sotakirja. Ruotsi hyökkää Suomeen, Suomi puolustautuu ja hyökkää sitten Ruotsiin.” (s. 7)

Tällä kirjalla haluan tuoda sodan rauhalliseen Pohjolaan. Perimmäisenä tarkoituksenani on osoittaa, että sota todella on olemassa ja että tarvitaan vain tulitikun raapaisu, kun se jo syttyy. Myös täällä.” (s. 7)

Esipuheen kiitoksissa Arto Paasilinna jo kirjoittaa hyvin humoristisesti kiittäessään Suomen pääesikuntaa, ruotsalaisia tiedotusvälineitä, Neuvostoliittoa, Tanskaa, Norjaa, Saksoja, Yhdysvaltoja, Englantia ja Ranskaa. Paasilinnalle kirjan tekovaiheessa on sotilaallisena asiantuntijana toiminut reservin alikersantti Eero Kyllijoki.  Tarkistan nimen Googlesta – tarkoittako hän toimittaja Kyllijokea?

Paasilinna on tehnyt Kaarle Kustaasta jo kuninkaan tässä romaanissa (1972) – oikeasti hänestä tuli kuningas 15.9.1973, kun hänen isoisänsä kuoli (Kaarle Kustaan isähän oli jo kuollut 1947 lento-onnettomuudessa).

Suomen tasavallan presidenttinä toimi tässä Paasilinnan Operaatio Finlandia-romaanissa Johannes Virolainen (Urho Kekkonenhan oli presidentti tuohon aikaan). Johannes Virolainen oli vuonna 1977 maatalousministeri.

Tämän kuvitteellisen sodan syyksi kerrotaan suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa ja niistä johtuvat ongelmat. Jälleen tarkistan historiaa tästä suomalaisten muutosta työn perässä Ruotsiin. 1960- ja 1970-luvun taitteessa muutto Suomesta Ruotsiin onkin ollut voimakkaimmillaan.

Ruotsissa on lakkotaistelut, jotka kärjistyvät yleislakoksi syksyllä 1975. Jonkinlainen mielikuva minulla on lapsuudesta, kun on puhuttu uutisissa työlakoista ja varmasti ne ovat koskettaneet omia vanhempianikin 1970- ja 1980-luvuilla.  Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut Ruotsissa ennen kuin vuonna 1980 (pois lukien lakot ennen 1970-lukua). Työmarkkinajärjestöjen nimet Paasilinna on pitänyt oikeina - Ruotsin LO ja Suomen SAK.

Ruotsissa järjestetään vaalit helmikuussa 1976 ja hiukan yli 20% äänistä saa äärioikeistolainen natsipuolue. Mielenkiinnosta tarkistan jälleen, milloin Ruotsissa on järjestetty vaalit kirjan tarinan aikaan.  Ruotsin valtiopäivävaalit ovat olleet 1968.  Vielä 2010 -luvulla tämä puolueasia on pelottavan ajankohtainen – omasta lapsuudestani 1970-luvulla en muista äärioikeistolaisista puhuttaneen, enemmän kuuli sanan kommunisti kuin natsi.

Suomen hallitus ilmoitti, että sen käsityksen mukaan suomalaiset ja muut siirtolaiset olivat yleislakon jälkeen joutuneet Ruotsissa kansalaismielipiteen vainon kohteeksi. Suomen hallitus toivoi, että Ruotsi ryhtyisi heti toimenpiteisiin epäkohdan korjaamiseksi” (s. 17)

Ruotsi ei tähän Suomen pyyntöön suostunut, vaan siirtolaisten oikeuksia kavennettiin – ulkomaalaispassi, eläkeoikeus evättiin ja Ruotsin kansalaisuuden saaminen kävi miltei mahdottomaksi. Paasilinnan hirtehishuumori näkyy lauseessa ”Suomalaiset tunsivat pahimmaksi iskuksi itseään vastaan säännöksen, jonka mukaan siirtolaispassin haltijalla ei ollut Ruotsin kuningaskunnassa lakko-oikeutta” (s. 17)

Syksyllä 1976 Ahvenanmaa pitää maakuntapäivät, joilla he ilmoittavat halustaan irrottautua Suomesta ja haluavat liittyä Ruotsiin kielellisten, rodullisten ja maantieteellisten seikkojen nojalla.  Suomen presidentti kuitenkin kumoaa päätöksen, johon Ruotsin hallitus on tyytymätön luonnollisesti. Suomen sisäasianministeriö määrää Ahvenanmaalle 350 aseistettua poliisia.  Ruotsin lehdistö kutsuu näitä poliiseja ”Ahvenanmaan joulupoliiseiksi, jotka eivät edes osaa puhua sitä kieltä, jota kuuntelevat.

Maarianhaminassa ahvenanmaalaiset kidnappasivat kolme nuorta konstaapelia, riisuivat heidät aseista ja kuljettivat jäätä pitkin avomerellä sijaitsevalle hylätylle majakalle” (s. 20)

Helmikuussa löydettiin kaksi poliisia Maarianhaminan ulkopuolelta metsästä. Molemmat oli riisuttu alastomiksi ja silvottu pahoin. Tapauksen karmivuutta lisäsi se, että miehet olivat ilmeisesti menehtyneet pakkaseen eivät silpomisiin.” (s. 20)

Ahvenanmaalaiset nousevat kapinaan poliiseja vastaan, jotka tekivät laajoja kotitarkastuksia, joissa etsittiin aseita sekä maanpetoksellista aineistoa – automaattipesukone, jonka sisällä oli useita pestävänä olevia Ruotsin lippuja!

Ruotsi kohdisti lisää painostusta siirtolaisia kohtaan Ahvenanmaan tilanteen vuoksi.  Kaivosmiesten lapsia piestiin ja perheenäitejä estettiin ostamasta ruokaa.  Sen seurauksena suomalaiset kaivosmiehet nousivat lakkoon.

Heinäkuun 2.  päivänä 1977 Ahvenanmaan ylilennolla ruotsalainen hävittäjälaivue eksyy suunnassaan ja ylittää Varsinais-Suomen alueen.  He saavat vastaansa ilmatorjuntatulta ja sen myötä ruotsalainen hävittäjälaivue jatkoi matkaansa kohti Naantalin atomivoimalaa, joka tuhoutuu ja samoin Nesteen vanhat jalostamot – kuin Mainilan laukaukset.
Ensimmäinen ydinvoimala Loviisa-1:n rakentaminen aloitettiin 1971 ja se kytkettiin verkkoon 1977. Kilpilahden Nesteen jalostamot tiesin, kun isäni ollut rekkakuskina AGA:lla ja AGA:n tehtaat ovat myös Kilpilahdessa. Naantalin jalostamon en tiennyt olevan olemassa.

Liikennekannallepano alkaa Suomessa, puolustusvoiman komentaja on nimeltään Leinonen. Minun on tarkistettava jokainen nimi, että ovatko he olleet olemassa vai onko nimi Paasilinnan fiktiohenkilöitä. Hänen koko nimi selviää romaania eteenpäin lukiessa Kaarlo Olavi Leinonen 1969-1974, joka on ollut tuolloin puolustusvoimien komentajana.
Paasilinna kuvaa elävästi ja omalle tyylilleen ominaisesti millaista on liikekannallepano 1970 -luvun Suomessa.

Ruotsin maihinnousu alkaa Ahvenanmaasta. Paasilinna kuvaa maihinnousun etenemistä – paljon sotatermejä ja aikakauteen sopivia vakoilutapoja kuten sääsatelliitti. Radio-ohjattavan tiedustelukoneen suomalaiset tuhoavat torjuntaohjuksella – moraalinen sotatoimi.

Taistelu jatkuu Turun saaristossa Ja jatkuu Varsinais-Suomeen.  Paljon sotakuvausta ja muutama ”historiallinen kuvaus”

Ja koitti turkulaisille naisille rento ajanjakso, joka kesti yhtä kauan kuin sotakin. Ruotsalaiset miehitysjoukot parveilivat kaduilla, ravintoloissa soi ruotsalainen tanssimusiikki, naiset olivat suosiossa” (s 56)

Sota-aikaan kuuluva naisten hyväksikäyttö kuvataan yhden Turusta paenneen naisen kertomuksena.
Suomalaiset valtaavat Haaparannan. Haaparannan taisteluista saamme lukea alikersantti Eetu Moilasen kirjeestä morsiamelleen Irenelle.

Sotapoliittista kuvausta – Varsovan liitto ja Nato.  Yhdysvaltain presidentin nimi on Lindsay. Richard Nixon oli presidenttinä 20.1.1969-9.8.1974, jolloin hän joutui eroamaan (Watergate).  Seuraava presidentti oli Gerald Ford 9.8.1974-20.1.1977.  Neuvostoliiton yya-sopimus.

Pohjalaisena luin Maihinnousu Vaasaan -kappaleen erityisellä mielenkiinnolla.  Tässä kappaleessa mainitaan alkoholitutkija Kettil Bruun, joka on oikea henkilö.  Hän toimi mm. Tukholman yliopiston professorina. Ja mahtuihan tähän kappaleeseen yksi laihialaisvitsi:

Ruotsalaiset ovat menettäneet niin paljon rahaa noihin merimatkoihinsa, että heidän piti tulla opettelemaan säästäväisyyttä Laihialle asti” (s. 75)

Seuraavassa kappaleessa kuvataan Laihian sillan räjäytystä kuin Sven Dufva konsanaan. Ja mainitaan myös synnyinpitäjäni Ilmajoki ja trikootehdas, joka sijaitsi Koskenkorvalla (äitini on ollut siellä ompelijana). Sotamiesten matka jatkui junalla Juankoskelle (Juice Leskisen kotipitäjään).

Suomalaisilla oli neuvostoliittolaisia Iljušineja ja he laittoivat koneisiinsa Ruotsin kuninkaallisten ilmavoimien tunnukset – raakaa sodankäyntiä Uumajassa ja Holmsundissa. Iskuja Svenska Cellulosa Aktiebolaget SCA ja Uumajan ulkosatamaan. Suomalaiset menettävät Wasa Express-autolautan.  Wasa Express-nimellä ensimmäisen kerran seilannut vuosina 1964-1975 välillä Vaasa-Uumaja.
Iltapäivälehdet Ilta-Sanomat ja Expressen kirjoittivat sotapropagandaa.

Seuraavat kirjan  kappaleet kuvaavat Pohjois-Ruotsin kohdistuvia hyökkäyksiä. Suomalaiset sotavangit joutuvat ruotsalaiseen keskitysleiriin Katrineholmiin Etelä-Ruotsiin.  Heille syötetään päivästä toiseen pelkkää kalaa.

Pohjois-Ruotsin taistelusankareita ovat Apajalahti, Holmberg, Noponen ja Melasniemi (Jouni Apajalahti, Kalle Holmberg, Paavo Noponen ja Eero Melasniemi). Tätä kohtaa kirjassa oli hauska lukea, kun ajatteli kirjan henkilöitä sellaisina, kun olen heidät julkisuudessa nähnyt.

Tuskinpa on ollut yhtäkään sotaa ilman huumeita tai alkoholia….

Suomen hallituksen iltakoulun istunto pidetään Suurkirkon alla elokuussa 1977. Pääministerinä on Kalevi Sorsa.  Kalevi Sorsa oli pääministerinä ensimmäisen kerran 4.9.1972-13.6.1975.
Tarinassa on kansanhuoltoministeri Uolevi Raade. Kansanhuoltoministeriö lakkautettiin 1949 ja jäljellä olevat tehtävät jaettiin muiden ministeriöiden kesken.  Uolevi Raade oli Nesteen toimitusjohtaja.  Toisena kansanhuoltoministerinä mainitaan Kati Peltola, joka oli SKDL:n kansanedustaja ensimmäisen kerran vuosina 1977-1979.

Paasilinna mainitsee romaanissaan suurtankkerit Tiiskeri, Enskeri ja Ölskeri, jota en kyllä löydä – viimeinen lienee keksitty nimi sopivasti Tiiskerin ja Enskerin nimiin.

Teollisuusministerinä on Kalle Anttila, jonka minä muistan Anttila-tavarataloketjusta.
Teollisuusministeri Kalle Anttila avasi valkohampaisen suunsa ja oli vähällä aloittaa ”Täällä Kalle Anttila…”, mutta sanoi kuitenkin…” (s. 155)

Opetusministerinä on Bo Ahlfors, joka on ollut toimittaja, tietokirjailija ja politiikantutkija oikeassa elämässään.  Ensimmäinen maatalousministeri on K.E. Klemola ja toinen Ahti Karjalainen. Klemosta en löydä mitään tietoa, Karjalainen on ollut toisena valtiovarainministerinä 1957.  Karjalaisen II hallitus toimi 1970-1971.   Karjalainen oli myös ulkoasiainministeri Sorsan I hallituksessa 1972-1975. Sisäministerinä on Harri Holkeri, joka on toiminut Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1971-1979. Mainitaan myös Tuure Junnila, joka on ollut kokoomuksen kansanedustaja 1966-1979.

Suomi hyökkää Göteborgiin Tanskan avustuksella.
Elokuun 11. päivän aamuna Tanskasta – Anholtin saarelta – varustettiin parikymmentä lasikuituvenettä, pieniä perämoottoreita, joissa kussakin oli kolme, neljä suomalaista. Veneet lähtivät näennäisen rauhallisesti liikkeelle iltapäivällä ja pimeän tullen ne ylittivät laajan salmen ja suunnistivat kohti Göteborgia.” (s. 158)

Suomalaisina sisseinä toimivat kirjailija Pekka Kejonen, laulaja ja näyttelijä Pirkko Mannola (viitataanko Hella Wuolijokeen nurinpäin?)

Sotaväsymys iskee molemmilla mailla.  Vielä on kuitenkin suunnitelma Operaatio Finlandia (Oppenheimer).

Neuvostoliitto ilmoitti, että mikäli Ruotsi ei luovu välittömästi hyökkäyksestään Suomea vastaan, Neuvostoliitto tulee antamaan armeijalle ydinaseita, joita voidaan käyttää kostoaseina Ruotsin odotettavissa olevaa ydinhyökkäystä vastaan” (s. 172)

YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim (toimi pääsihteerinä 1972-1981) kutsuu turvallisuusneuvoston koolle elokuun 14. päivä.  Myöhemmin selviää, että Yhdysvaltain presidentti Lindsey ja Neuvostoliiton johtaja Brežnev käyvät tilanteesta keskustelun satelliittiyhteyden välityksellä 23. elokuuta. Brežnev on ollut johtaja vuosina 1964-1982, mutta Yhdysvaltain presidentin nimen Paasilinna on keksinyt.

Ydinsodan uhkalta vältytään ja viimeinen taistelu ruotsalaisten ja suomalaisten välillä käydään Loimaan rintaman suurtaistelussa.

Loimaan suurtaistelujen aikana kummassakin maassa syntyi rauhanaoppositio. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että molemmissa maissa alettiin ajatella rauhan mahdollisuutta” (s. 177)

Suomalaisen rauhanoppositon johtavaksi äänitorveksi laitettiin Jutta Zilliacus, joka oli silloin oikeassa elämässään RKP:n kansanedustaja 1975-1987.  Jutta Zilliacus hämmentyy tehtävästään ja ehdottaa siihen Suomen erikoissuurlähettilästä Risto Hyväristä tai Max Jacobsonia.  Mutta tehtävä oli vain tunnustelutapaaminen, ei rauhanneuvottelu.

Ruotsin hallitus eroaa ja uuden hallituksen muodostaminen annetaan Gunnar Jarringin (ruotsalainen diplomaatti) tehtäväksi.
Suomen ja Ruotsin aseleposopimus allekirjoitetaan 5.9.1977 Tanskan kuninkaallisessa linnassa. Rauhanneuvottelut aloitetaan 11. syyskuuta Tanskassa.  Ruotsin ja Suomen välinen rauhansopimus allekirjoitetaan 9.10.1977.

Jälkipuheessa Arto Paasilinna kirjoittaa:

Ja niin kävi, että Ahvenanmaa liitettiin Ruotsiin ja Ruotsi maksoi Suomelle sekä sotakorvaukset että Ahvenanmaan lunastushinnan. Sotavangit luovutettiin omilleen eikä siirtolaisia enää Ruotsissa vainottu” (s. 190)

Hän myös pohtii millaisia tunteita Operaatio Finlandia -sotaromaani kirjoittaminen herätti.  Jälkipuheen viimeiset lauseet ovat loppuun asti sitä paasilinnamaista hirtehishuumoria:
Jos sota todella syttyy, toivon, että tätä käsikirjoitusta noudatettaisiin mahdollisimman tarkoin. Mikäli muutoksia halutaan tehdä, olisi hyvä, jos silloin otettaisiin yhteyttä minuun” (s. 192)


Romaanin lukeminen oli melko vaikeata, koska en ole niin hyvin perillä Suomen ja Ruotsin historiasta, saati politiikasta. Olen kuitenkin 70-luvun lapsi, jolle monet romaanissa olevat oikeat henkilöt olivat tuttuja nimeltä, ja osasin ne liittää politiikkaan tai johonkin muuhun. Silti tätä blogikirjoitusta tehdessä joudun tarkistamaan faktoja moneen kertaan ja vieläkään en ole ihan varma menivätkö tarkistukset oikein.

Sodan pelko kävi mielessä tätä lukiessa, mutta joissakin kohdissa löysin jotain huvittavaakin, vaikka tunsin itseni melko tosikoksi tällaisen kirjallisuusgenren äärellä.  Olen lukenut Roope Lipastin Virtasen historian ja Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ja katosi ikkunasta. Toisesta olen jo kirjoittanut blogiin (oli lukupiirikirjana) ja Roope Lipastin kirjoista kirjoittama blogipostaus on ollut jo pidemmän aikaa kesken julkaisettomissa teksteissäni.  Nämä romaanit tulivat mieleen Paasilinnan Operaatio Finlandiaa lukiessani.

Tässä linkki YLEn 101 kirjaa sivulle, josta löytyy YLE Areenassa nähtävissä oleva video sekä Sadan vuoden kirjat -sarjassa Yle Radio 1:ssä radiolähetys Paasilinnan Operaatio Finlandiasta.

Arto Paasilinna: Operaatio Finlandia: Ruotsin kesähyökkäys Suomeen, Gummerus, 3 p. 1997 (1. p. 1972)
Päällys: Martti Mykkänen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto



maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tapakristityn tyylikirja : miten elää ja kuolla kristillisesti

Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta ovat kirjoittaneet kristillisen tyylikirjan, Tapakristityn tyylikirja: miten elää ja kuolla kristillisesti.

Mikä sai minut tarttumaan hengelliseen tyylioppaaseen
1. Työni vuoksi: Kirja on Herättäjäjuhlien Juhlaoppaassa Kirjapajan ja Herättäjän Kirjakaupan mainoksessa – tänä vuonna aion tutustua ennakkoon kirjoihin, joita myymme Herättäjäjuhlilla Nilsiässä.
2. Halusin tietää, olenko tapakristitty
3. Halusin varmistaa, miten hyvin tiedän kristillisiä tapojamme
4. Minua kiinnostaa hengellinen tieto- ja kaunokirjallisuus

Olenko minä tapakristitty? Kirjan mukaan, tapakristillisyys ei vaadi ihmeitä, se on vaikkapa kristinuskosta lukemista.  Kyllä, luen monenlaista kirjaa kristinuskosta – toisinaan ehkä liiankin teologista, mutta kirja kirjalta nekin asiat maallikolle avautuvat, sen verran kuin on mahdollista. Tapakristitylle kirjan mukaan riittävät myös uteliaisuus ja pienet toistuvat tavat.  Olen utelias kokemaan uusia kristillisiä hetkiä, kuten eilen monologiesitys Markuksen evankeliumista Ilmajoen kirkossa tai Vanamo -bändin keikka Ilmajoen Wanhalla (nuorisotilat) keväällä ainoana keski-ikäisenä (jos ei lasketa seurakunnan väkeä) nuorten parissa. Pieniä toistuvia tapoja…. Hiljainen rukous, hengellisten lehtien lukeminen.

Wikipedia sanoo tapakristityn olevan:
 sellainen uskonnollisen yhteisön jäsen, jonka katsotaan olevan yhteisön jäsen lähinnä tottumuksen tai yhteiskunnan perinteen takia. Esimerkiksi Suomessa valtaosa kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja ovat seurakunnan jäseniä, mutta eivät ota osaa juurikaan seurakunnan tilaisuuksiin ja yhteisölliseen uskonnon harjoittamiseen. Kirkon jäsenyyden nähdään olevan tarpeellinen lähinnä perinteisten ristiäisten, häiden ja hautajaisten osalta
Lähteenä on käytetty Pakanatieto -yhdistyksen artikkelia Tapakristityt

Onko siis tapakristitty -sanalla myönteinen vai negatiivinen sävy? Tämän Tapakristityn tyylikirjan perusteella ei.  Toisaalta se tapa millä sanan sanot tai siitä kirjoitat, tuo sen sävyn. Minä voin sanoa olevani kristitty, mutta myönnän, että uskovainen -sanalla on minulle jonkinlainen ahdistavan olon tuova tunne.  Joidenkin mielestä syy saattaa olla se, etten ole sillä tavalla ”uskossa” Ehkä näinkin on…

Tapakristityn tyylikirjassa on esitetty keskeisimmät kristittynä elämiseen liittyvät tavat asian kuuluvine tyylivinkkeineen – myös tavat kristittynä kuolemiseen. Pohdin niitä tässä mitä ne minulle merkitsevät.

Rukoileminen

Kirjassa kuvataan monenlaista tapaa rukoilla -  hiljainen, omin sanoin, valmiit rukoukset, kirkossa, luonnossa, kotona, työssä, arjen ja pyhän pienissä hetkissä.

Minulle ruokarukous on tuttu päiväkerhosta ja muistaakseni ala-asteellakin saattoi ensimmäisinä vuosina olla sellainen tapa 1970-luvun lopussa. Joskus olen kotona itsekseni rukoillut hiljaa mielessäni ”Siunaa Jeesus ruokani, Aamen”.  Haluaisin tästä jokapäiväisen tavan, mutta jotenkin se unohtuu arjen hektisissäkin ruokahetkissä.
Iltarukous ei ollut minun vanhempieni tapa, enkä ole sitä tapaa opettanut omille lapsillenikaan.  Lapsuudesta muistan isänäidin, joka minulle toisinaan lausui ”Levolle lasken Luojani”, kun olin heillä päivähoidossa vanhempien ollessa töissä.  Tätä mielikuvaa mummasta rukoilemassa sängyn vierelläni olohuoneessa kannan yhä sydämessäni –  niitä harvoja herkkiä muistoja hänestä.
Esirukous on tuttu tapa jumalanpalveluksista ja muista hengellisistä tilaisuuksista. Joskus olen kirjoittanut esirukouspyyntöjä, mutta enemmän tapani on rukoilla hiljaa mielessäni esirukoilijoitten mukana – läheisten ja ystävien elämän asioiden äärellä sekä tuntemattomien esirukouspyyntöjen että koko maailman asioiden.

Ristinmerkki
Sitä en ole uskaltanut tehdä, kun olen pelännyt, että teen sen jotenkin väärinpäin. Tämän kirjan myötä olen sitä nyt opetellut – vielä en tiedä, missä ja milloin sen tekisin spontaanisti.

Pyyntörukous ja Kiitosrukous
Tätä rukousta myönnän tekeväni melko usein, kiitosrukouksen lisäksi – ehkä pyyntöjä tulee enemmän kuin kiitoksia.
Katumusrukous
En ole varma tästä rukouksesta…. Ehkä hiljaisia, äänettömiä katumusrukouksia mielessäni.
Meditaatio
Mietiskelevä rukous on voimaannuttava ja rauhoittava rukous luonnon rauhassa – yksi tärkeimmistä tavoista minulle.  Missään muualla en tätä rukoustapaa osaa. Jonain päivänä toivottavasti pääsisin osallistumaan hiljaisuuden retriittiin.

Hetkirukous
Puolenpäivän rukousta en ole kokeillut, mutta iltavesperissä olen kirkossa ollut. Puolenpäivän rukous on aika vaikeata sovittaa oman elämänrytmiin.
Hätäparkaisu ja Vau-rukous
Voi hyvä Jumala! Se parkaisu käy mielessäni hädän hetkellä tai Auta Jumala! Vau -rukous oli hauska termi.  Se on minulle lähellä hiljaista Kiitos Jumala, kun katson kaunista luontoa, läheistä ihmistä, luen koskettavaa runoa tai katson elokuvaa.

Rukousasentoja
Minulle kädet ristissä -tapa on luontevin.  Kädet yhteen liitettyinä tuo mieleen enemmänkin itämaiset uskonnot kuin katolilaisuuden.  Kädet kohotettuina tuntuu vieraalta, mutta hengellisen laulun viemänä minäkin ole nostanut kädet ylös muiden mukana – onhan hengellinen laulukin omanlaista rukousta. Polvirukousta en ole vielä kokenut – Herättäjäjuhlilla en ehdi, kun koko viikonloppu menee kirjakaupan kojulla. Josko tänä kesänä pääsisin Herättäjä-Yhdistyksen varsinaisiin seuroihinkin osallistumaan. Olen miettinyt, että kuuluuko/saako Herran siunauksen aikana paina päänsä. En muista, onko tapa minulle opetettu vai olenko sen jossakin vaiheessa omaksunut luonnollisesti. Nyt tiedän, että se saa olla tapakristityn tyyli.  Kävellen, seisten, istuen ja maatenkin saa rukoilla. Luonnossa kävellen tai kaupunkikävelyllä kuunnellen vaikkapa Radio Deitä.  Kiitosrukoukset hengellisissä tilaisuuksissa, miksei vaikka kaupan ruokajonossakin.  Kirkonpenkissä tai nuotion äärellä istuen voi tuoda hiljaiset rukouksensa Jumalan suojaan. Olen huojentunut, että sen iltarukouksen voi tehdä siellä sängyssäkin jo peiton alle käpertyneenä….

Rukoustarvikkeita
Rukousnauhoja olen katsellut netistä, samoin rukoushelmiä olen kirjakaupassa kosketellutkin. Haluaisin lilanvärisen rukousnauhan ja tuollansen Martin Lönnebon rukoushelmen ranteeseen olisi mukava tehdä jossakin rukous/askarteluryhmässä. Meinasin ostaa Herättäjäjuhlien Paavon pallin rukousjakkaraksi, mutten sitten malttanutkaan. Tuollaista rukousjakkaraa, minkä ohjeet tässä kirjassa on, pitäisi ensin kokeilla, että onko siinä tosiaan mukava olla noin polvistuneena.
Minulla on sellainen rukouskirja kuin Maailman kauneimmat rukoukset (WSOY, 1998). Olen sen näköjään hankkinut jouluna 2000 – kovin montaa kertaa en ole kirjan rukouksia lukenut… josko kirjan siirtäminen kirjahyllystä Raamatun, Päivän Tunnussanan ja Sanan Ajan viereen auttaisi….
Virret ja muut hengelliset laulut ovat rukouksia laulun äärellä tai lukien.  Rukousmaton miellän vahvasti islamilaisuuteen.  Vihkiryijyt ovat kirjan mukaan kirkkojen rukousmattoja. Ehkä jonain päivänä minullakin on rukousmatto, jos sellaisen maton löydän, mikä minua puhuttelisi oman uskoni mukaan.

Kirkossa käyminen ja jumalanpalveluskaavat ovat tulleet tutuiksi – ja aina voi seurata toimitusta virsikirjan lopussa olevasta liitteestä. Ja katsomalla mitä muut tekevät. Välillä tulee noustua tai istuttua liian aikaisin, mutta miksi siitä pitäisi nolostua – saahan tällaista inhimillisyyttä olla kirkonmenoissakin?
Tapakristityn tyylikirjassa kerrotaan tiivistetysti kirkon värisymboleista alttarilla, kynttilöiden merkityksestä ja jumalanpalveluskaavasta evankelisluterilaisessa kirkossa. Tapakristityn messukortti on hauska idea laittaa ylös kirkko, liturgiset värit, kynttilät ja se tunne mitä juuri tuo jumalanpalvelushetki toi juuri minulle.

Miksiköhän Raamatun lukeminen on niin vaikeaa ja toisinaan tylsääkin – samoja tuttuja tekstejä vuodesta toiseen.  Silti osa Raamatusta ihan tuntematonta – muutama jae ehkä joskus luettu tai kuultu. On helpompi tarttua hartauskirjallisuuteen tai hengelliseen lehteen. Hetken kesti minunkin intoni vuoden alussa Hetkinen -vihkosen, Päivän Tunnussana ja Sanan Ajan innoittamana lukea Raamattua joka aamu.

Raamatun lukemistavat olivat minulle uutta tietoa. Termi lectio divina eli jumalallinen lukeminen on mietiskelevä tapa lukea Raamattua. Voidaan pysähtyä jonkin sanan tai lauseen äärelle. Joskus minäkin olen pysähtynyt jotakin lausetta yhä uudelleen lukemaan.  Bibliodraama tuli tänä keväänä (vai oliko se jo syksyllä) tutuksi, kun kävin katsomassa täällä Lapualla Tuhlaajapojan veli -monologin, jonka esitti Mika Lahtinen. Toisaalta eilinen Markuksen evankeliumi -monologi oli myös eräänlaista bibliodraamaa, vaikkakin hyvin pelkistettyä.  Voisin jopa itsekin osallistua bibliodraamaan, vaikka runonlausunta on minulle läheisempää.

Minä rakastan laulaa (veisata) virsiä! Justihin eileen kattoon YouTubesta Herättäjä-Yhdistyksen Siionin virsien uudistettuja virsiä (ei mulle, kyllä nuo vanhatkaan vielä kovin tuttuja ole) ja veisasin Löytyn Jaakon mukana.  Osallistuin Lapuan tuomiokirkossa virsimaratoniin. Menin veisaamahan keskellä yötä. Oli niin voimaannuttavaa kävellä rauhassa kirkon käytäviä ja laulaa muiden mukana virsiä. Mulla ei oo kyllä hääppöönen laulunääni, mutta se ei virrenveisuus haittaa, hyvin siä menöö muiren mukana. Oon minä talvella mettäskin yksin virttä veisannu ja autos Radion Deitä kuunnelles.

Mulla on luonnollisesti uusi evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, Herättäjä-Yhdistyksen Siionin virret pitää ostaa nyt, kun meen loman jälkeen kirjakauppahan töihin (kannet on sitte tietysti lilat), Siionin kanteleen (sekin on lilakantinen) ja Viisikielisen ostin viime vuonna.  Mulla on sellaanen kirkkokassi, johona kuljetan kaikkia näitä laulukirjoja.

Tapakristityn tyylikirja kysyy tunnarivirttä, sielunvirttä. Kyllä se tälläkin hetkellä on rippivirteni Herra, kädelläsi (virren numeroa en silti muista ulkoa…  517 se on, kun tarkistin). Vaikka mulle rippikoulu ei ollut muuten kovin merkittävä juttu, niin silti tämä virsi on näin aikuisena tullut rakkaaksi. Toinen sielunvirsi on ehdottomasti Siionin virsi 243 Edessä reitti tuntematon (tunnetaan parhaiten Jaakko Löytyn Kahden maan kansalaisena).  Moni muukin virsi koskettaa eri hetkissä, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Ruokavirsiä tulee veisattu hengellisissä tapahtumissa, joissa on järjestetty ruokailu. Yleensä se on Nyt silmäin alla Jeesuksen.
Virsi- ja viini-iltaan olisi mukava osallistua – jos riittää, että juo vain lasillisen tai pari.

Taistele hyvän puolesta

Tapakristittyä ei ole kutsuttu vain välttelemään pahaa tavan vuoksi vaan taistelemaan hyvän puolesta” (s. 94)

Katekismus – Kymmenen käskyä on tässä kirjassa selitetty lyhyesti ja armollisesti. Esimerkiksi 3. Pyhitä lepopäivä (Kristallisoitunutta viisautta. Jos et lepää, menet itse rikki). Lepopäivä saa olla myös muulloinkin sunnuntaina…  Katekismusta tulee luettua vieläkin harvemmin kuin Raamattua.  Mun katekismus on vuonna 2000 muistaakseni tullut ilmaisjakeluna seurakunnan puolesta.  Kirjaa on ylänurkasta lukenut myös joku edesmenneistä koiristammekin….  Ehkä pitäisi hankkia uusi katekismus (tunnustan olevani hiukan materialisti, kun valkkasin uutta virsikirjaakin tosi kauan, kun etsin lilanväristä, mutta ei ihan löytynyt…). Tapakristityn tyylikirjan katekismusmeditaatio voisi olla apuna säännölliseen käskyjen tutkimiseen.

Tavat ”taistella hyvän puolesta” ovat raha (lahjoitukset, kolehti), vaikuttaminen (mielenosoitukset, mielipidekirjoitukset, nettiadressit), lähiympäristön huomioiminen, sydämenasiat (missä itse olet saanut avun, voin auttaa itsekin toista vertaistukena). Kirja haastaa pohtimaan – riittääkö yhteisvastuukeräykseen osallistuminen tai kolehti kirkossa. Jos ei olekaan laittaa edes sitä viissenttistä – hyvää voi antaa myös kohtaamalla toinen ihminen.  Toivon, että osaan kuunnella ja kunnioittaa ystävieni ja tuntemattomienkin kristillisiäkin mielipiteitä, vakaumusta, mikä on erilainen kuin minun.  Joskus on kuitenkin hyvä antaa vain asian olla – miksi riidellä, kun molempien näkemykset ovat niin kaukana toisistaan. Maailmassa on paljon asioita, mistä puhua, jos toisen mielipidettä ei voi muuttaa.

Sanoako vai eikö sanoa ja silti suutuksissa ja loukattuna sanon mitä sanon kaikista läheisimmälleni, miehelleni.  Toisinaan kerään asioita sisääni ja sitten jokin pieni asia saa ns. kupin menemään nurin, se on se viimeinen pisara. No, sitä saa mitä tilaa – tapa on molemminpuolista. Onneksi ”ilman selkiinnyttyä” pystymme asioista keskustelemaan ja sanomaan sen oikeankin asian, mikä siellä kengässä hiersi.

Hoida seremoniat

Kaste – hoidettu minun osaltani lapsena, samoin omien lasten ja olen yhden lapsen kummitäti
Konfirmaatio -  hoidettu omalta ja lapsien osalta
Avioliitto – olemme tavanneet tammikuussa 1989, kihlauduimme maaliskuussa 1989 ja siihen jäi meidän seremoniat.  Välillä olemme puhuneet asiasta, mutta totta puhuakseni se on vain jäänyt. Lapsetkin saivat isänsä sukunimen, kun kävimme sosiaaliviranomaisen luona ”kuulusteluissa”, joissa mieheni tunnusti isyyden ja myöhemmin tuomioistuin sen vahvisti. Meillä tästä kuulustelusta ei jäänyt ikävä tunne, olimme olleet avoliitossa viisi vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymäämme. Menemmekö joskus naimisiin, vihitäänkö meidät kirkollisin menoin – ehkä, ehkä ei, ei ainakaan tänä vuonna.  Sen verran olen minä ”päättänyt”, että se olisi elokuussa pienin seremonioin, ei isoja juhlija enää näin monen yhdessäolovuoden jälkeen.  Juridisesti se olisi hyvä tehdä, mutta sekään ei ole saanut meitä solmimaan avioliittoa…  syitä on toki vuosien varrella tullut monenlaisistaa asioista miksi ei, mutta jääköön ne asiat minun ja mieheni välisiksi…  Silti uskon, että meidänkin parisuhdetta Jumalaa siunaa…

Omien hautajaisten suunnittelua esitetään Tapakristityn tyylikirjassa. Ensin ajattelin, että minulle on ihan sama mitä virsiä laulavat hautajaisissani, kunhan kirkolliset hautajaiset järjestävät. Mutta sitten, kun mietin, että jos minun pitäisi järjestää jonkun läheiseni hautajaiset, olisi heidän toiveistaan apua…

Kodin siunaaminen olisi hieno tapa, mutta juuri nyt mielestäni koti on niin keskeneräinen, etten tänne sellaista voisi pyytää – hassu peruste, mutta näin se vain on. Toisekseen en ole varma tykkäisikö mieheni kodin siunaamisesta, hän on aika ”pelkistetty tapakristitty”.

Kristilliset pyhät

Jouluna on helpointa käydä kirkossa useimminkin, mutta pääsiäisestä en ole saanut sellaista tapaa. Tänä vuonna olin erityisen väsynyt pääsiäisen aikaan – halusin vain levätä kotona vapaapäivät lukien mm.  Raamatun naisista kertovia kirjoja.   Mulla on jopa kirjahyllyssäni Paastokirja (Karas-Sana, 1996) ja seinäkalenterina täällä kirjastohuoneessa Ortodoksinen seinäkalenteri, mutta paastoaminen on jäänyt vain ajatuksen tasolle.

Tapakristityn tyylikirjassa esitellään lyhyesti tapakristityn kymmenen pyhää: adventti, joulu, loppiainen, Marian ilmestymispäivä, pääsiäinen, helluntai, juhannus, Mikkelinpäivä, Pyhäinpäivä ja Tuomiosunnuntai.  Olen ainakin kerran ollut jumalanpalveluksessa ja/tai muussa tilaisuudessa jokaisen pyhän aikana.  Kirjaa antaa ehdotuksia, miten pienillä tavoilla, voi juhlistaa tai muistaa jokaista pyhää.

Kotialttari

Olen pohtinut kotialttarin tekemistä omaan kotiin, mutta tilan löytäminen on vaikeata meidän pienessä kodissamme, jossa tuntuu olevan ihan liikaa huonekaluja ja muutakin tavaraa….
Ainut paikka, minne sen voisin saada tehtyä, on tämä kirjastohuoneeni – minullehan tuo kotialttari olisi tärkeä, ei niinkään miehelleni, saati 16-vuotiaalle pojallemme.  Toki kirjan mukaan kotialttari voi olla ne rakkaat valokuvat hyllyssä ja minun enkelikoristeeni olohuoneen kirjahyllyssä, joita varsinkin joulun ja pääsiäisen aikaan siirrän pöydille tai tänne kirjastohuoneeseeni.

Ristit

Tau-rististä lisää tietoa etsiessäni, löysin Fransiskaanimaallikkojen viralliset sivut Suomessa.  Pitäneepä mielenkiinnosta tutustua sivustoon myöhemmin tarkemmin.  Puinen Tau-risti riipus näyttää kauniilta.
Kelttiläisiä ristejä olen katsellut netistä, kun olen etsiskellyt itselleni risti-kaulakorua. Siitäkin olen saanut tehtyä vaikean asian, kun en ole osannut valita mieleistä.
Kalevala Korun Kirkkoristi on kaunis vihkiristi – sekin on yksi risti, minkälaisen voisin itselleni kaulaan laittaa.
Krusifiksi kuuluisi minun kotialttarilleni ikonin kanssa – haluaisin yhdistää katolilaisuutta ja ortodoksisuutta luterilaiseen uskooni.
Latinalainen risti on puhuttelevin, käyttäähän sitä evankelisluterilainen kirkko, johon minä kuulun. Kreikkalainen risti on myös kaunis ja samoin ortodoksinen, mutta ne eivät tunnu niin omilta minulle kuin tuo latinalainen risti. Lähetysristi eli Jerusalemin risti näyttää hiukan sekavalta, mitä katsoin noita hopeisia tai puisia ristejä netissä. Ristiretket tulee mieleen tästä rististä. Ankh-risti eli egyptiläinen risti on kaunis myös kaulakoruna.

Minulla ei siis ole yhtään ristikorua vieläkään - rippiristiä en lahjaksi aikoinani saanut keneltäkään. Pitäisi vai osata valita se ensimmäinen ristikoruni – myöhemmin voi sitten ostaa toisenkin.

Oikeata ikonia minulla ei vielä ole, ortodoksisista seinäkalentereista olen leikannut ikoninkuvat talteen ja niitä vaihtelen yhteen valokuvakehykseen toisinaan – tarvitsisin vain eri kokoisia kehyksiä, kun nuo kalenterikuvatkin ovat monenkokoisia.  Kun jonain päivänä vielä pääsen käymään Valamon Luostarissa, haluan ostaa sieltä ikonin – toki sen voisi tilata heidän verkkokaupastaan, mutta minä haluan ostaa sen paikan päältä. Ikoninäyttelyissä olen käynyt täällä Lapualla tsasounassa ja Kauhavalla kirjastossa.

Tapakristityn tyylikirjassa kerrotaan kolme tapaa kohdata pyhä. Ne ovat paljain varpain, rajusti tanssien ja riehakasta musiikkia kuunnellen sekä pyhä viha. Paljain varpain on ihana astella kesällä nurmikolla tai hiekkarannalla tai huljutella vedessä varpaitaan kesäiltana. Tanssia en osaa, mutta gospelmusiikkia kuunnellessa tekee mieli heilua ja hyppiä. Minulle tuottaa ”tuskaa” istua vain penkissä koko gospelkonsertti -  onneksi moni bändi edes pyytää meitä välillä nousemaan ylös ja ottamaan osaa lauluun. Ihaninta on keikat ilman tuoleja, kun saa hyppiä ja heilua ja laulaa mukana. Tuota pyhää vihaa en oikein ymmärrä, muuta kuin toki tiedän tuon Raamatun kohdan, kun Jeesus kaataa temppelissä rahanvaihtajien pöydät. Ehkä meidänkin pitää tai on lupa tuntea vihaa kirkon ja hautojen häpäisijöistä… tai ainakin puolustaa pyhyyttä.

Sisäinen kappeli

Sisäisen kappelin perustukset on muurattu, kun avoin aistiminen alkaa tuottaa kiitollisuutta tästä ihmeellisestä elämästä ja maailmasta. Se kaikki on lahjaa, tuosta noin vain ihmisille ja koko luomakunnalle nautittavaksi annettu” (s. 189)

Sisäinen vaellusteltta arjen ajatuksissa mukana, niissä ilon, surun, tuskan, epäonnistumisen ja onnistumisen hetkissä päivän alussa, keskellä ja lopussa, juuri silloin, kun on se hetki omassa mielessäsi, Jumalan lähellä.

Tapakristityn tyylikirjassa mainitaan Avilan Teresan Sisäinen linna -kirja – täyneepä lainata kirja kirjastosta.  Seitsemän huonetta, kuten rukouksen ovi, rakastavan Jumalan huone, ylösnousemuksen henkilökohtaisen kokemisen ja muutoksen huone. Mestari Eckhart puhuu sielun temppelistä (hänenkin kirjoittamiaan kirjoja löytyy kirjastosta).  ”Temppeli on sielu, ja Jumala janoaa täyttää sielun temppelin kokonaan” (s. 196)

Tapakristityn tyylikirjan lopussa on aistitesti viidelle päivälle – sekin on kiva tapa kohdata pyhyyttä ja Jumalan ihmeitä.

Tämän kirjan virkistäviä keskustelupätkiä olivat Heinimäen ja Karirannan keskustelut tapakristityn tavoista. Ne toivat omaan kristityn elämään lohtua – papitkin ajattelevat luonnollisesti eri tavoin ja ilmaisevat ajatuksia monenlaisin sanoin sen Raamatun tekstin lisäksi. No, toki minä sen tiesin jo ennestäänkin – rakkaimpia tapaamia pappeja ovat huumorilla ravistelevat hengenmiehet ja -naiset sekä ne papit, joista hehkuu myös sitä jonkinlaista rauhallisuutta, joka saa pohtimaan Jumalan sanaa.

Tämän Tapakristityn tyylikirjan äärelle palaan vielä myöhemminkin, kunhan sen saan omaan kirjahyllyyni ostettua – ja se ei jää sinne pölyttymään koristeena.

Kenelle Tapakristityn tyylikirja sopii luettavaksi, selattavaksi, lahjaksi:

- Jokaiselle jota kiinnostaa kristilliset tavat evankelisluterilaisessa kirkossa
- Jokaiselle, joka haluaa tietää, että miten ne tavat nyt menivätkään
- Jokaiselle kristitylle, joka rohkenee ravistella hiukan perinteitään 2000 -luvulle
- Nuorelle rippilahjaksi, syntymäpäivälahjaksi tai muuten vaan muistoksi – olet tärkeä, välitän       sinusta


Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta: Tapakristityn tyylikirja: miten elää ja kuolla kristillisesti, Kirjapaja, 2016
Kansi: Sanna Pelliccioni
Mistä hankittu: Lapuan kaupunginkirjasto





lauantai 10. kesäkuuta 2017

Nelikymppinen- elämän huipulla

Kristiina Harjun Nelikymppinen – elämän huipulla on tutkimus nelikymppisistä 2000 -luvun alussa. Tähän tutkimuksen kategoriaan on laskettu 38-50-vuotiaat – kuulun siis nyt 46 -vuotiaana kohderyhmään. Kirjan tutkimuksen aikana olen ollut nuorempi, sillä tutkimuksen osallistuneet nelikymppiset ovat syntyneet 1955-1967 (minä olen syntynyt 1971).

Kirjassa kerrottiin aika paljon ajasta ennen nelikymppisyyttä – ehkä liikaakin, kaipasin enemmän juuri sitä nelikymppisen elämänvaiheen kuvausta.  Kristiina Harju toki kirjoittaa kirjan ensimmäisessä kappaleessa: ”Nelikymppinen on luonnon mielenkiintoinen aikaansaannos. Jotta voimme paremmin ymmärtää, miksi ihminen parhaassa aikuisuudessaan on sellainen kuin on, luomme ensimmäiseksi silmäyksen elämän alkuun: hetkeen, jolloin nelikymppisen isästä ja äidistä alkoi tulla hänen vanhempiaan” (s. 15)

Tässä kirjassa mainitaan Erik H. Erikson (Nuori Luther -tutkimuksen kirjan kirjoittaja, jonka sain luettua alkuvuodesta). ”Elämänkaaren suuria tutkijanimiä on Erik H.  Erikson. Hänen lähestymistapaansa leimaa tiettyjen inhimillisten ominaisuuksien, mielentilojen, keskinäinen kilvoittelu ihmisen eri ikävaiheissa. Eriksonin mukaan elämä asettaa ihmisen koko ajan tekemään valintoja. Valitsi ihminen niin tai näin, se muovaa hänen kehitystään. Kaikki elämän suuret kysymykset eivät herää yhdellä kertaa vaan pitkin matkaa – sen mukaan, miten ihminen on kypsä käsittelemään niitä” (s. 28)

Elämän kulkua tässä kirjassa kuvataan kiinalaisen ajattelumallin mukaan, joka kiinalaisesta lääketieteestä: vesi, puu, tuli, maa, metalli – olen siis toisen kierroksen vesi-elementissä.

Hän (nelikymppinen) siirtyy elämänkehällä, seuraavalle kierrokselle jälleen vesi-vaiheeseen. Vesi-vaihe on tälläkin kertaa uudenlaisen elämänmallin, uuden ihmisyyden, hakemista ja hahmottamista, mutta nyt sitä eletään keski-ikäistyvän aikuisen näkökulmasta.” (s. 35)

…kiinalaisessa ajattelussa naisen ja miehen elämänjaksojen pituus poikkeaa toisistaan, keski-ikäinen nainen ja mies ovat eri kehitysvaiheessa, eli samoissa ikälukemissa heillä on erilaiset kasvun velvoitteet ja mahdollisuudet.” (s. 35)

Kirjassa mainitaan myös Daniel J. Levinsonin elämänkulun vaiheet -ajattelumalli. Sen mukaan minä elän Keskimmäisen aikuisuuden käynnistymisvaihetta (45-50 -vuotiaat).

Tutkimusten mukaan nelikymppisyys siis ON itsenäinen ikäkausi. Tervetuloa uusi elämä! Keskimmäisen aikuisuuden kehitystehtävänä on luoda näkyväksi se, mikä siihen siirryttäessä alkoi kirkastua: millainen minä olen ja millaista minusta on hyvä elämä. Ihmisestä vahvistuu halu tavoittaa ajatus, idea minuudesta, toiminnaksi, elämänfilosofiaksi. Itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl esittää asian näin: ”Meidän tehtävämme on muuttaa totuus itsestämme todellisuudeksi” (s. 93)

Joistakin tutkimukseen osallistuneiden nelikymppisesti kommenteista tunnistin itseäni, joissakin asioissa tunnen olevan toisinajattelija – lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ennen kuin täytän viisikymmentä, lapsenlapsia tulee, jos on tullakseen, työ on aina ollut minulle motivaatio; ei palkka.

Kristiina Harju: Nelikymppinen - elämä huipulla, WSOY, 2005
Graafinen suunnittelu: Marke Hankama
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto