maanantai 29. toukokuuta 2017

Kultainen varis

Heidi Liehun Kultainen varis: pienoisesseitä -teoksen valitsin kirjastoluokkaa 17 (Etiikka. Elämänfilosofia. Estetiikka) katsellessani Kauhavan kirjastossa. Tämä kirjastoluokka on ollut aina yksi suosikkikirjastoluokista.

Heidi Liehu toi mieleeni Rakel Liehun, ja wikipediahan selvensi, että Heidi on Rakelin tytär. En ole aikaisemmin lukenut Heidi Liehun, saati Raakel Liehun teoksia – heidän kummankin runoja voisinkin lainata huomenna, kun käyn kirjastossa.

Pienoisesseet on jaettu kolmen otsikon alle: Onnen etsijöitä, Tuntematonta vetovoimaa, Hengenvaarassa hengen vaarassa.

Poimin otteita Heidi Liehun tekstistä ja kirjoitan omia ajatuksiani, mitä nämä pienoisesseet herättivät minussa.

Onnen etsijöitä
Mistä onni löytyy – terveys, taloudellinen vakaus, läheiset ihmissuhteet?  Saammeko mielenrauhan, kun kaikki näyttää olevan hyvin – terveelliset elämäntavat, työpaikka ja elanto, rakas ihminen lähellä? Vai tarvitsemmeko mielenrauhan yksinäisyyteemme, sydämeemme, sieluumme?

Demokraattisen maan lapsi oppii löysemmän lain. Vallan haltijan on oltava valmiiksi nöyrä, sillä hänen valtansa on varsin katoavaa ja aina myös muiden kuin hänen omissa käsissään. Hänen on kyettävä ennen kaikkea yhteistyöhön – eikä vain muiden kansalaisten vaan myös muun maailman, metsin ja merien hiljaisen auktoriteetin kanssa.” (s. 22)

Älypuhelimien myötä sen käyttö – sosiaalisessa mediassa selaaminen voi tapahtua missä tahansa, jos vain sallit sen itsellesi. Omassanikin ”hipsuttelussa” on tilanteita, jolloin voisin jättää puhelimen laukkuun tai taskuun… voisin jättää ottamatta sen Instagram-kuvan…. Voisin yrittää olla läsnä, vaikka tilanne tuntuisi ikävältä, tylsältä, turhautuneelta, äänettömältä.

Viihde on tullut sellaisiin tilanteisiin, joissa sitä ei tainnut kovin paljon olla minun lapsuudessasi tai nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla). Tuntuu, että televisiosta tulee viihdettä samalla konseptilla, joissa vierailevat osa samoista julkisuuden henkilöistä sekä vierailijoina muita julkisuuden henkilöitä eri aloilta. Näiden lisäksi melkein samalla konseptilla pääsevät ns. tavalliset ihmiset kilpailemaan/esiintymään monenkirjaviin formaatteihin – no, olihan ennenkin Tupla ja Kuitti, Niilo Tarvajärven Laatikkoleikki :)

Näiden viihdeohjelmien esiintymisten ja puheitten (sukkeluuksien) myötä teenkö tietynlaisia päätelmiä esiintyjän moraalista ja ajatusmaailmasta? Entäs jos se julkisuuskuva/tilanne onkin näytelty profiili – on vain halu saada ihmiset miettimään erilaisia asioita, provosoitumaan, hämmästymään, että ihan tosissaanko olet tuota mieltä? Mikä on oma huumorintajun sietokykyni – olenko liian tosikko vai omaanko jollakin tapaa kieroutuneet mielikuvituksen?

Valitsemmeko näiden ohjelmien päätöksellä henkilöitä päättäviin virkoihin? Voiko jonkun henkilön ”epäonnistunut” esiintyminen jossakin viihdeohjelmassa muuttaa päätökseni ketä äänestän?  Millä päätöksillä minä äänestän? Poliittisilla vai tunteella?

Seuraan uutisia vaihtelevasti – ei ole siis rutiinia katsoa tietyn ajan uutiset niin kuin lapsuudessa oli puoli yhdeksän uutiset. Meille ei ole vuosiin tullut maakunnan sanomalehteä eikä enää paikallislehteäkään – näiden tilaushinnassa olemme halunneet säästää. Seuraan YLEä ja sanomalehtiä Facebookissa ja niiden miniuutisten myötä saatan katsoa televisiosta jonkun uutislähetyksen tai etsin tarkempaa tietoa netistä. Toisinaan mietin, että jos jokin alueellinen kriisiuutinen menee ohitseni juuri sillä hetkellä… mutta luotan Facebookiin ja muihin sosiaalisen median välineisiin, että joku aina laittaa jotain viestiä. Joskus käy kuitenkin niin, että ”kahvipöytäkeskusteluissa” olen ihan ulalla, että mistä on kyse, mutta siinäkin usein miten auttaa, kun kaivaa sen puhelimensa ja avaa netin tai somekanavan…. Tai kysyy suoraan, että mistä on kyse.

Saman uutisen katseleminen ja kuunteleminen samoin kuvin ja sanoin saa minut joskus uutisähkyn partaalle – vaihdan television/radion kanavaa tai suljen ne. Tietoa tarvitsemme, mutta tällainen uutistulva saa minut turtumaan…. Parin päivän päästä jo jaksan olla joistakin uutisista uudelleen kiinnostunut – olivat ne sitten paikallisia tai maailmanlaajuisia.  Silti uutistapahtumat ovat vähän väliä ajatuksissani – keskusteluissa toisten ihmisten kanssa.  Toisinaan tunnen syyllisyyttä jatkaessa omaa normaalia elämääni iloineni ja suruineni, vaikka ne tuntuvat niin vähäpätöisiltä verrattuna moneen muuhun. Miten muutenkaan elämää voisi elää eteenpäin, en halua, että pelko tai viha valtaa elämäni….

Samoin voisi ajatella hiljaisuudesta, sisäisestä rauhasta. Sillä ei ole hintaa – mutta kiitollisena olen myös valmis maksamaan portaista sitä kohden, hyvästä kirjasta, levystä” (s. 42)

Kuolemanpelko – en pelkää omaa kuolemaani juuri nyt. Minun aikani lähteä tästä maailmasta tulee sitten, kun on sen aika. Kuolemanpelkoni saattaa muuttua, jos sairastun vakavasti ja minulle arvioidaan, miten kauan saatan elää…. Tai sellainen tilanne tulee jollekin läheiselleni. Eläminen kuolemanvaarassa väkivaltaisen ihmisen/ihmisten lähellä voisi tuoda kuolemapelon elämääni…. Sota, terrorismi, kun ne tulisivat lähes kotiovelleni….

Musiikkia kuunnellessaan ihminen haluaa kytkeytyä luovaan energiakenttään – joka on käsin kosketeltava elävän musiikin yhteydessä” (s. 47)

Rakastan laulamista – virrenveisuuta, yhteislaulua, kotikaraokea, autossa laulamista. Olen soittanut sähköurkuja ja melodicaa, mutta en ole niin musikaalinen, joten urut pölyttyvät vanhempieni kotona ja melodica on tainnut kadota. Tanssia en osaa, vaan heilun ja hypin musiikin tahdissa tai tahdin vierestä – annan sävelten virran viedä.

Tuntematonta vetovoimaa
Jos osaan jättää minuuteni jo tässä elämässä, avautua havupuun tuoksulle ja hiekansirun ihmeelle, jos annan pyhyyden kokemuksen virrata lävitseni se virtaa lävitseni myös kuolemassa, kun lopullisesti jätän itseni, ja annan virran viedä minut tietymättömiin, yhä osana arvoitusta yhtä kaikki, minuuteni kera tai sitä vailla.” (s. 68)

Aina valoa ei näe, silloinkaan kun se on läsnä – näkymättömän valoa, joka vaati sisäisen kanavan virittämistä oikealle taajuudelle, kun taivaallisen musiikin taajuudelle, jonka kohdalla merkityksetön kohina ja meteli vaihtuu selkeydeksi, myös hiljaisuudeksi” (s. 92)

Hengenvaarassa hengen varassa
Ihmisen on ratkaistava suuret kysymykset itse. Usein ne eivät tule ratkaistuksi, vaan elämä kuljettaa ihmistä kuin virta eteenpäin, soutajaa, joka yrittää luovia vastakkaisten pyörteiden lomitse, parhaansa mukaan suurempien voimien armoilla liukuvaa venettään ohjaten.” (s. 108)

Kun tarvitsen kipua muistaakseni elämän arvon, saan seurakseni kivun. Kun tarvitsen lohdutusta, kirjat lennähtävät auki, näen ojentuvat kädet, ymmärrän lohdun merkityksen, tuhansien teiden avautumisen sen äärelle. Ja voin antaa saamaani lohtua takaisin noille kukille, tuolle koiralle, lehmukselle, ihmisille, ja Jumala kiittää.” (s. 134)

Heidi Liehu: Kultainen varis: pienoisesseitä, Kirjapaja, 2008
Kansi: Jari Silvennoinen
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjastosta

1 kommentti:

  1. Mielenkiintoisia ajatuksia. Itse olen lukenut Heidi Liehun romaanin Café Mandarin, joka on ihanaa pariisilaiselämän kuvausta.

    VastaaPoista