maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tapakristityn tyylikirja : miten elää ja kuolla kristillisesti

Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta ovat kirjoittaneet kristillisen tyylikirjan, Tapakristityn tyylikirja: miten elää ja kuolla kristillisesti.

Mikä sai minut tarttumaan hengelliseen tyylioppaaseen
1. Työni vuoksi: Kirja on Herättäjäjuhlien Juhlaoppaassa Kirjapajan ja Herättäjän Kirjakaupan mainoksessa – tänä vuonna aion tutustua ennakkoon kirjoihin, joita myymme Herättäjäjuhlilla Nilsiässä.
2. Halusin tietää, olenko tapakristitty
3. Halusin varmistaa, miten hyvin tiedän kristillisiä tapojamme
4. Minua kiinnostaa hengellinen tieto- ja kaunokirjallisuus

Olenko minä tapakristitty? Kirjan mukaan, tapakristillisyys ei vaadi ihmeitä, se on vaikkapa kristinuskosta lukemista.  Kyllä, luen monenlaista kirjaa kristinuskosta – toisinaan ehkä liiankin teologista, mutta kirja kirjalta nekin asiat maallikolle avautuvat, sen verran kuin on mahdollista. Tapakristitylle kirjan mukaan riittävät myös uteliaisuus ja pienet toistuvat tavat.  Olen utelias kokemaan uusia kristillisiä hetkiä, kuten eilen monologiesitys Markuksen evankeliumista Ilmajoen kirkossa tai Vanamo -bändin keikka Ilmajoen Wanhalla (nuorisotilat) keväällä ainoana keski-ikäisenä (jos ei lasketa seurakunnan väkeä) nuorten parissa. Pieniä toistuvia tapoja…. Hiljainen rukous, hengellisten lehtien lukeminen.

Wikipedia sanoo tapakristityn olevan:
 sellainen uskonnollisen yhteisön jäsen, jonka katsotaan olevan yhteisön jäsen lähinnä tottumuksen tai yhteiskunnan perinteen takia. Esimerkiksi Suomessa valtaosa kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon ja ovat seurakunnan jäseniä, mutta eivät ota osaa juurikaan seurakunnan tilaisuuksiin ja yhteisölliseen uskonnon harjoittamiseen. Kirkon jäsenyyden nähdään olevan tarpeellinen lähinnä perinteisten ristiäisten, häiden ja hautajaisten osalta
Lähteenä on käytetty Pakanatieto -yhdistyksen artikkelia Tapakristityt

Onko siis tapakristitty -sanalla myönteinen vai negatiivinen sävy? Tämän Tapakristityn tyylikirjan perusteella ei.  Toisaalta se tapa millä sanan sanot tai siitä kirjoitat, tuo sen sävyn. Minä voin sanoa olevani kristitty, mutta myönnän, että uskovainen -sanalla on minulle jonkinlainen ahdistavan olon tuova tunne.  Joidenkin mielestä syy saattaa olla se, etten ole sillä tavalla ”uskossa” Ehkä näinkin on…

Tapakristityn tyylikirjassa on esitetty keskeisimmät kristittynä elämiseen liittyvät tavat asian kuuluvine tyylivinkkeineen – myös tavat kristittynä kuolemiseen. Pohdin niitä tässä mitä ne minulle merkitsevät.

Rukoileminen

Kirjassa kuvataan monenlaista tapaa rukoilla -  hiljainen, omin sanoin, valmiit rukoukset, kirkossa, luonnossa, kotona, työssä, arjen ja pyhän pienissä hetkissä.

Minulle ruokarukous on tuttu päiväkerhosta ja muistaakseni ala-asteellakin saattoi ensimmäisinä vuosina olla sellainen tapa 1970-luvun lopussa. Joskus olen kotona itsekseni rukoillut hiljaa mielessäni ”Siunaa Jeesus ruokani, Aamen”.  Haluaisin tästä jokapäiväisen tavan, mutta jotenkin se unohtuu arjen hektisissäkin ruokahetkissä.
Iltarukous ei ollut minun vanhempieni tapa, enkä ole sitä tapaa opettanut omille lapsillenikaan.  Lapsuudesta muistan isänäidin, joka minulle toisinaan lausui ”Levolle lasken Luojani”, kun olin heillä päivähoidossa vanhempien ollessa töissä.  Tätä mielikuvaa mummasta rukoilemassa sängyn vierelläni olohuoneessa kannan yhä sydämessäni –  niitä harvoja herkkiä muistoja hänestä.
Esirukous on tuttu tapa jumalanpalveluksista ja muista hengellisistä tilaisuuksista. Joskus olen kirjoittanut esirukouspyyntöjä, mutta enemmän tapani on rukoilla hiljaa mielessäni esirukoilijoitten mukana – läheisten ja ystävien elämän asioiden äärellä sekä tuntemattomien esirukouspyyntöjen että koko maailman asioiden.

Ristinmerkki
Sitä en ole uskaltanut tehdä, kun olen pelännyt, että teen sen jotenkin väärinpäin. Tämän kirjan myötä olen sitä nyt opetellut – vielä en tiedä, missä ja milloin sen tekisin spontaanisti.

Pyyntörukous ja Kiitosrukous
Tätä rukousta myönnän tekeväni melko usein, kiitosrukouksen lisäksi – ehkä pyyntöjä tulee enemmän kuin kiitoksia.
Katumusrukous
En ole varma tästä rukouksesta…. Ehkä hiljaisia, äänettömiä katumusrukouksia mielessäni.
Meditaatio
Mietiskelevä rukous on voimaannuttava ja rauhoittava rukous luonnon rauhassa – yksi tärkeimmistä tavoista minulle.  Missään muualla en tätä rukoustapaa osaa. Jonain päivänä toivottavasti pääsisin osallistumaan hiljaisuuden retriittiin.

Hetkirukous
Puolenpäivän rukousta en ole kokeillut, mutta iltavesperissä olen kirkossa ollut. Puolenpäivän rukous on aika vaikeata sovittaa oman elämänrytmiin.
Hätäparkaisu ja Vau-rukous
Voi hyvä Jumala! Se parkaisu käy mielessäni hädän hetkellä tai Auta Jumala! Vau -rukous oli hauska termi.  Se on minulle lähellä hiljaista Kiitos Jumala, kun katson kaunista luontoa, läheistä ihmistä, luen koskettavaa runoa tai katson elokuvaa.

Rukousasentoja
Minulle kädet ristissä -tapa on luontevin.  Kädet yhteen liitettyinä tuo mieleen enemmänkin itämaiset uskonnot kuin katolilaisuuden.  Kädet kohotettuina tuntuu vieraalta, mutta hengellisen laulun viemänä minäkin ole nostanut kädet ylös muiden mukana – onhan hengellinen laulukin omanlaista rukousta. Polvirukousta en ole vielä kokenut – Herättäjäjuhlilla en ehdi, kun koko viikonloppu menee kirjakaupan kojulla. Josko tänä kesänä pääsisin Herättäjä-Yhdistyksen varsinaisiin seuroihinkin osallistumaan. Olen miettinyt, että kuuluuko/saako Herran siunauksen aikana paina päänsä. En muista, onko tapa minulle opetettu vai olenko sen jossakin vaiheessa omaksunut luonnollisesti. Nyt tiedän, että se saa olla tapakristityn tyyli.  Kävellen, seisten, istuen ja maatenkin saa rukoilla. Luonnossa kävellen tai kaupunkikävelyllä kuunnellen vaikkapa Radio Deitä.  Kiitosrukoukset hengellisissä tilaisuuksissa, miksei vaikka kaupan ruokajonossakin.  Kirkonpenkissä tai nuotion äärellä istuen voi tuoda hiljaiset rukouksensa Jumalan suojaan. Olen huojentunut, että sen iltarukouksen voi tehdä siellä sängyssäkin jo peiton alle käpertyneenä….

Rukoustarvikkeita
Rukousnauhoja olen katsellut netistä, samoin rukoushelmiä olen kirjakaupassa kosketellutkin. Haluaisin lilanvärisen rukousnauhan ja tuollansen Martin Lönnebon rukoushelmen ranteeseen olisi mukava tehdä jossakin rukous/askarteluryhmässä. Meinasin ostaa Herättäjäjuhlien Paavon pallin rukousjakkaraksi, mutten sitten malttanutkaan. Tuollaista rukousjakkaraa, minkä ohjeet tässä kirjassa on, pitäisi ensin kokeilla, että onko siinä tosiaan mukava olla noin polvistuneena.
Minulla on sellainen rukouskirja kuin Maailman kauneimmat rukoukset (WSOY, 1998). Olen sen näköjään hankkinut jouluna 2000 – kovin montaa kertaa en ole kirjan rukouksia lukenut… josko kirjan siirtäminen kirjahyllystä Raamatun, Päivän Tunnussanan ja Sanan Ajan viereen auttaisi….
Virret ja muut hengelliset laulut ovat rukouksia laulun äärellä tai lukien.  Rukousmaton miellän vahvasti islamilaisuuteen.  Vihkiryijyt ovat kirjan mukaan kirkkojen rukousmattoja. Ehkä jonain päivänä minullakin on rukousmatto, jos sellaisen maton löydän, mikä minua puhuttelisi oman uskoni mukaan.

Kirkossa käyminen ja jumalanpalveluskaavat ovat tulleet tutuiksi – ja aina voi seurata toimitusta virsikirjan lopussa olevasta liitteestä. Ja katsomalla mitä muut tekevät. Välillä tulee noustua tai istuttua liian aikaisin, mutta miksi siitä pitäisi nolostua – saahan tällaista inhimillisyyttä olla kirkonmenoissakin?
Tapakristityn tyylikirjassa kerrotaan tiivistetysti kirkon värisymboleista alttarilla, kynttilöiden merkityksestä ja jumalanpalveluskaavasta evankelisluterilaisessa kirkossa. Tapakristityn messukortti on hauska idea laittaa ylös kirkko, liturgiset värit, kynttilät ja se tunne mitä juuri tuo jumalanpalvelushetki toi juuri minulle.

Miksiköhän Raamatun lukeminen on niin vaikeaa ja toisinaan tylsääkin – samoja tuttuja tekstejä vuodesta toiseen.  Silti osa Raamatusta ihan tuntematonta – muutama jae ehkä joskus luettu tai kuultu. On helpompi tarttua hartauskirjallisuuteen tai hengelliseen lehteen. Hetken kesti minunkin intoni vuoden alussa Hetkinen -vihkosen, Päivän Tunnussana ja Sanan Ajan innoittamana lukea Raamattua joka aamu.

Raamatun lukemistavat olivat minulle uutta tietoa. Termi lectio divina eli jumalallinen lukeminen on mietiskelevä tapa lukea Raamattua. Voidaan pysähtyä jonkin sanan tai lauseen äärelle. Joskus minäkin olen pysähtynyt jotakin lausetta yhä uudelleen lukemaan.  Bibliodraama tuli tänä keväänä (vai oliko se jo syksyllä) tutuksi, kun kävin katsomassa täällä Lapualla Tuhlaajapojan veli -monologin, jonka esitti Mika Lahtinen. Toisaalta eilinen Markuksen evankeliumi -monologi oli myös eräänlaista bibliodraamaa, vaikkakin hyvin pelkistettyä.  Voisin jopa itsekin osallistua bibliodraamaan, vaikka runonlausunta on minulle läheisempää.

Minä rakastan laulaa (veisata) virsiä! Justihin eileen kattoon YouTubesta Herättäjä-Yhdistyksen Siionin virsien uudistettuja virsiä (ei mulle, kyllä nuo vanhatkaan vielä kovin tuttuja ole) ja veisasin Löytyn Jaakon mukana.  Osallistuin Lapuan tuomiokirkossa virsimaratoniin. Menin veisaamahan keskellä yötä. Oli niin voimaannuttavaa kävellä rauhassa kirkon käytäviä ja laulaa muiden mukana virsiä. Mulla ei oo kyllä hääppöönen laulunääni, mutta se ei virrenveisuus haittaa, hyvin siä menöö muiren mukana. Oon minä talvella mettäskin yksin virttä veisannu ja autos Radion Deitä kuunnelles.

Mulla on luonnollisesti uusi evankelisluterilaisen kirkon virsikirja, Herättäjä-Yhdistyksen Siionin virret pitää ostaa nyt, kun meen loman jälkeen kirjakauppahan töihin (kannet on sitte tietysti lilat), Siionin kanteleen (sekin on lilakantinen) ja Viisikielisen ostin viime vuonna.  Mulla on sellaanen kirkkokassi, johona kuljetan kaikkia näitä laulukirjoja.

Tapakristityn tyylikirja kysyy tunnarivirttä, sielunvirttä. Kyllä se tälläkin hetkellä on rippivirteni Herra, kädelläsi (virren numeroa en silti muista ulkoa…  517 se on, kun tarkistin). Vaikka mulle rippikoulu ei ollut muuten kovin merkittävä juttu, niin silti tämä virsi on näin aikuisena tullut rakkaaksi. Toinen sielunvirsi on ehdottomasti Siionin virsi 243 Edessä reitti tuntematon (tunnetaan parhaiten Jaakko Löytyn Kahden maan kansalaisena).  Moni muukin virsi koskettaa eri hetkissä, mutta nämä tulivat nyt mieleen. Ruokavirsiä tulee veisattu hengellisissä tapahtumissa, joissa on järjestetty ruokailu. Yleensä se on Nyt silmäin alla Jeesuksen.
Virsi- ja viini-iltaan olisi mukava osallistua – jos riittää, että juo vain lasillisen tai pari.

Taistele hyvän puolesta

Tapakristittyä ei ole kutsuttu vain välttelemään pahaa tavan vuoksi vaan taistelemaan hyvän puolesta” (s. 94)

Katekismus – Kymmenen käskyä on tässä kirjassa selitetty lyhyesti ja armollisesti. Esimerkiksi 3. Pyhitä lepopäivä (Kristallisoitunutta viisautta. Jos et lepää, menet itse rikki). Lepopäivä saa olla myös muulloinkin sunnuntaina…  Katekismusta tulee luettua vieläkin harvemmin kuin Raamattua.  Mun katekismus on vuonna 2000 muistaakseni tullut ilmaisjakeluna seurakunnan puolesta.  Kirjaa on ylänurkasta lukenut myös joku edesmenneistä koiristammekin….  Ehkä pitäisi hankkia uusi katekismus (tunnustan olevani hiukan materialisti, kun valkkasin uutta virsikirjaakin tosi kauan, kun etsin lilanväristä, mutta ei ihan löytynyt…). Tapakristityn tyylikirjan katekismusmeditaatio voisi olla apuna säännölliseen käskyjen tutkimiseen.

Tavat ”taistella hyvän puolesta” ovat raha (lahjoitukset, kolehti), vaikuttaminen (mielenosoitukset, mielipidekirjoitukset, nettiadressit), lähiympäristön huomioiminen, sydämenasiat (missä itse olet saanut avun, voin auttaa itsekin toista vertaistukena). Kirja haastaa pohtimaan – riittääkö yhteisvastuukeräykseen osallistuminen tai kolehti kirkossa. Jos ei olekaan laittaa edes sitä viissenttistä – hyvää voi antaa myös kohtaamalla toinen ihminen.  Toivon, että osaan kuunnella ja kunnioittaa ystävieni ja tuntemattomienkin kristillisiäkin mielipiteitä, vakaumusta, mikä on erilainen kuin minun.  Joskus on kuitenkin hyvä antaa vain asian olla – miksi riidellä, kun molempien näkemykset ovat niin kaukana toisistaan. Maailmassa on paljon asioita, mistä puhua, jos toisen mielipidettä ei voi muuttaa.

Sanoako vai eikö sanoa ja silti suutuksissa ja loukattuna sanon mitä sanon kaikista läheisimmälleni, miehelleni.  Toisinaan kerään asioita sisääni ja sitten jokin pieni asia saa ns. kupin menemään nurin, se on se viimeinen pisara. No, sitä saa mitä tilaa – tapa on molemminpuolista. Onneksi ”ilman selkiinnyttyä” pystymme asioista keskustelemaan ja sanomaan sen oikeankin asian, mikä siellä kengässä hiersi.

Hoida seremoniat

Kaste – hoidettu minun osaltani lapsena, samoin omien lasten ja olen yhden lapsen kummitäti
Konfirmaatio -  hoidettu omalta ja lapsien osalta
Avioliitto – olemme tavanneet tammikuussa 1989, kihlauduimme maaliskuussa 1989 ja siihen jäi meidän seremoniat.  Välillä olemme puhuneet asiasta, mutta totta puhuakseni se on vain jäänyt. Lapsetkin saivat isänsä sukunimen, kun kävimme sosiaaliviranomaisen luona ”kuulusteluissa”, joissa mieheni tunnusti isyyden ja myöhemmin tuomioistuin sen vahvisti. Meillä tästä kuulustelusta ei jäänyt ikävä tunne, olimme olleet avoliitossa viisi vuotta ennen ensimmäisen lapsen syntymäämme. Menemmekö joskus naimisiin, vihitäänkö meidät kirkollisin menoin – ehkä, ehkä ei, ei ainakaan tänä vuonna.  Sen verran olen minä ”päättänyt”, että se olisi elokuussa pienin seremonioin, ei isoja juhlija enää näin monen yhdessäolovuoden jälkeen.  Juridisesti se olisi hyvä tehdä, mutta sekään ei ole saanut meitä solmimaan avioliittoa…  syitä on toki vuosien varrella tullut monenlaisistaa asioista miksi ei, mutta jääköön ne asiat minun ja mieheni välisiksi…  Silti uskon, että meidänkin parisuhdetta Jumalaa siunaa…

Omien hautajaisten suunnittelua esitetään Tapakristityn tyylikirjassa. Ensin ajattelin, että minulle on ihan sama mitä virsiä laulavat hautajaisissani, kunhan kirkolliset hautajaiset järjestävät. Mutta sitten, kun mietin, että jos minun pitäisi järjestää jonkun läheiseni hautajaiset, olisi heidän toiveistaan apua…

Kodin siunaaminen olisi hieno tapa, mutta juuri nyt mielestäni koti on niin keskeneräinen, etten tänne sellaista voisi pyytää – hassu peruste, mutta näin se vain on. Toisekseen en ole varma tykkäisikö mieheni kodin siunaamisesta, hän on aika ”pelkistetty tapakristitty”.

Kristilliset pyhät

Jouluna on helpointa käydä kirkossa useimminkin, mutta pääsiäisestä en ole saanut sellaista tapaa. Tänä vuonna olin erityisen väsynyt pääsiäisen aikaan – halusin vain levätä kotona vapaapäivät lukien mm.  Raamatun naisista kertovia kirjoja.   Mulla on jopa kirjahyllyssäni Paastokirja (Karas-Sana, 1996) ja seinäkalenterina täällä kirjastohuoneessa Ortodoksinen seinäkalenteri, mutta paastoaminen on jäänyt vain ajatuksen tasolle.

Tapakristityn tyylikirjassa esitellään lyhyesti tapakristityn kymmenen pyhää: adventti, joulu, loppiainen, Marian ilmestymispäivä, pääsiäinen, helluntai, juhannus, Mikkelinpäivä, Pyhäinpäivä ja Tuomiosunnuntai.  Olen ainakin kerran ollut jumalanpalveluksessa ja/tai muussa tilaisuudessa jokaisen pyhän aikana.  Kirjaa antaa ehdotuksia, miten pienillä tavoilla, voi juhlistaa tai muistaa jokaista pyhää.

Kotialttari

Olen pohtinut kotialttarin tekemistä omaan kotiin, mutta tilan löytäminen on vaikeata meidän pienessä kodissamme, jossa tuntuu olevan ihan liikaa huonekaluja ja muutakin tavaraa….
Ainut paikka, minne sen voisin saada tehtyä, on tämä kirjastohuoneeni – minullehan tuo kotialttari olisi tärkeä, ei niinkään miehelleni, saati 16-vuotiaalle pojallemme.  Toki kirjan mukaan kotialttari voi olla ne rakkaat valokuvat hyllyssä ja minun enkelikoristeeni olohuoneen kirjahyllyssä, joita varsinkin joulun ja pääsiäisen aikaan siirrän pöydille tai tänne kirjastohuoneeseeni.

Ristit

Tau-rististä lisää tietoa etsiessäni, löysin Fransiskaanimaallikkojen viralliset sivut Suomessa.  Pitäneepä mielenkiinnosta tutustua sivustoon myöhemmin tarkemmin.  Puinen Tau-risti riipus näyttää kauniilta.
Kelttiläisiä ristejä olen katsellut netistä, kun olen etsiskellyt itselleni risti-kaulakorua. Siitäkin olen saanut tehtyä vaikean asian, kun en ole osannut valita mieleistä.
Kalevala Korun Kirkkoristi on kaunis vihkiristi – sekin on yksi risti, minkälaisen voisin itselleni kaulaan laittaa.
Krusifiksi kuuluisi minun kotialttarilleni ikonin kanssa – haluaisin yhdistää katolilaisuutta ja ortodoksisuutta luterilaiseen uskooni.
Latinalainen risti on puhuttelevin, käyttäähän sitä evankelisluterilainen kirkko, johon minä kuulun. Kreikkalainen risti on myös kaunis ja samoin ortodoksinen, mutta ne eivät tunnu niin omilta minulle kuin tuo latinalainen risti. Lähetysristi eli Jerusalemin risti näyttää hiukan sekavalta, mitä katsoin noita hopeisia tai puisia ristejä netissä. Ristiretket tulee mieleen tästä rististä. Ankh-risti eli egyptiläinen risti on kaunis myös kaulakoruna.

Minulla ei siis ole yhtään ristikorua vieläkään - rippiristiä en lahjaksi aikoinani saanut keneltäkään. Pitäisi vai osata valita se ensimmäinen ristikoruni – myöhemmin voi sitten ostaa toisenkin.

Oikeata ikonia minulla ei vielä ole, ortodoksisista seinäkalentereista olen leikannut ikoninkuvat talteen ja niitä vaihtelen yhteen valokuvakehykseen toisinaan – tarvitsisin vain eri kokoisia kehyksiä, kun nuo kalenterikuvatkin ovat monenkokoisia.  Kun jonain päivänä vielä pääsen käymään Valamon Luostarissa, haluan ostaa sieltä ikonin – toki sen voisi tilata heidän verkkokaupastaan, mutta minä haluan ostaa sen paikan päältä. Ikoninäyttelyissä olen käynyt täällä Lapualla tsasounassa ja Kauhavalla kirjastossa.

Tapakristityn tyylikirjassa kerrotaan kolme tapaa kohdata pyhä. Ne ovat paljain varpain, rajusti tanssien ja riehakasta musiikkia kuunnellen sekä pyhä viha. Paljain varpain on ihana astella kesällä nurmikolla tai hiekkarannalla tai huljutella vedessä varpaitaan kesäiltana. Tanssia en osaa, mutta gospelmusiikkia kuunnellessa tekee mieli heilua ja hyppiä. Minulle tuottaa ”tuskaa” istua vain penkissä koko gospelkonsertti -  onneksi moni bändi edes pyytää meitä välillä nousemaan ylös ja ottamaan osaa lauluun. Ihaninta on keikat ilman tuoleja, kun saa hyppiä ja heilua ja laulaa mukana. Tuota pyhää vihaa en oikein ymmärrä, muuta kuin toki tiedän tuon Raamatun kohdan, kun Jeesus kaataa temppelissä rahanvaihtajien pöydät. Ehkä meidänkin pitää tai on lupa tuntea vihaa kirkon ja hautojen häpäisijöistä… tai ainakin puolustaa pyhyyttä.

Sisäinen kappeli

Sisäisen kappelin perustukset on muurattu, kun avoin aistiminen alkaa tuottaa kiitollisuutta tästä ihmeellisestä elämästä ja maailmasta. Se kaikki on lahjaa, tuosta noin vain ihmisille ja koko luomakunnalle nautittavaksi annettu” (s. 189)

Sisäinen vaellusteltta arjen ajatuksissa mukana, niissä ilon, surun, tuskan, epäonnistumisen ja onnistumisen hetkissä päivän alussa, keskellä ja lopussa, juuri silloin, kun on se hetki omassa mielessäsi, Jumalan lähellä.

Tapakristityn tyylikirjassa mainitaan Avilan Teresan Sisäinen linna -kirja – täyneepä lainata kirja kirjastosta.  Seitsemän huonetta, kuten rukouksen ovi, rakastavan Jumalan huone, ylösnousemuksen henkilökohtaisen kokemisen ja muutoksen huone. Mestari Eckhart puhuu sielun temppelistä (hänenkin kirjoittamiaan kirjoja löytyy kirjastosta).  ”Temppeli on sielu, ja Jumala janoaa täyttää sielun temppelin kokonaan” (s. 196)

Tapakristityn tyylikirjan lopussa on aistitesti viidelle päivälle – sekin on kiva tapa kohdata pyhyyttä ja Jumalan ihmeitä.

Tämän kirjan virkistäviä keskustelupätkiä olivat Heinimäen ja Karirannan keskustelut tapakristityn tavoista. Ne toivat omaan kristityn elämään lohtua – papitkin ajattelevat luonnollisesti eri tavoin ja ilmaisevat ajatuksia monenlaisin sanoin sen Raamatun tekstin lisäksi. No, toki minä sen tiesin jo ennestäänkin – rakkaimpia tapaamia pappeja ovat huumorilla ravistelevat hengenmiehet ja -naiset sekä ne papit, joista hehkuu myös sitä jonkinlaista rauhallisuutta, joka saa pohtimaan Jumalan sanaa.

Tämän Tapakristityn tyylikirjan äärelle palaan vielä myöhemminkin, kunhan sen saan omaan kirjahyllyyni ostettua – ja se ei jää sinne pölyttymään koristeena.

Kenelle Tapakristityn tyylikirja sopii luettavaksi, selattavaksi, lahjaksi:

- Jokaiselle jota kiinnostaa kristilliset tavat evankelisluterilaisessa kirkossa
- Jokaiselle, joka haluaa tietää, että miten ne tavat nyt menivätkään
- Jokaiselle kristitylle, joka rohkenee ravistella hiukan perinteitään 2000 -luvulle
- Nuorelle rippilahjaksi, syntymäpäivälahjaksi tai muuten vaan muistoksi – olet tärkeä, välitän       sinusta


Jaakko Heinimäki ja Kaisa Kariranta: Tapakristityn tyylikirja: miten elää ja kuolla kristillisesti, Kirjapaja, 2016
Kansi: Sanna Pelliccioni
Mistä hankittu: Lapuan kaupunginkirjasto





1 kommentti:

  1. Olipa mielenkiintoista pohdintaa. Olen suurin piirtein saman ikäinen kuin sinä ja laillasi tapakristitty. Tämä kirjoitus vain vahvisti määritelmää, ja oli mukavaa, ettei se ollutkaan negatiivinen asia. Minuakin kiehtoo ajatus yhdistää luterilaisuuteen katolilaisuutta ja ortodoksisuutta, tämä "kolmiyhteys" tuntuu ainakin omalla kohdallani läheisimmältä.

    Ristinmerkin tekemisestä: oma rippipappini aikoinaan sanoi, ettei suunnalla (vasemmalta oikealle vai oikealta vasemmalle) ole niin väliä, toinen on ortodoksinen ja toinen luterilainen tapa, että hänkin välillä sekoittaa kumpi on kumpi. Minusta se oli jotenkin huojentava ja vapauttavakin toteamus.

    VastaaPoista