lauantai 18. marraskuuta 2017

Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan

Luin pääsiäisen aikaan Pauliina Kainulaisen kirjan Missä sielu lepää, ja sen myötä lainasin Kainulaisen toimittaman kirjan Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan.

Voitto Huotari kirjoittaa kirjan esipuheessa:

Ekoteologia voi olla myös lähtökohtien antamista kristillisten yhteisöjen opetuksen ja toiminnan uudenlaisille painotuksille. Koska kristityltä odotetaan osallistumista elämän ja monimuotoisuuden puolustamiseen, hän voi olla sen suhteen vahva vain, mikäli on selvittänyt itselleen vakaumuksensa sisällön ja perusteet.” (s. 12)

Pauliina Kainulainen kirjoittaa johdannossa:

”Pyhän kosketus luonnossa haluaa tuoda tällaisen keskustelun suomalaisten lukijoiden ulottuville, kutsuakseen ihmisiä liittymään keskustelijoiden piiriin. Tässä teoksessa esitellään uusimman teologisen ja filosofisen tutkimuksen antia” (s. 13)

Pyhän kosketus luonnossa jakautuu kolmeen päälukuun. Niistä ensimmäisessä perehdytään aate- ja teologian-historialliseen maaperään, josta nykyinen ekoteologia versoo. ” (s. 15)

Teoksen toisessa pääosassa painottuu hengen ja kokonaisvaltaisen hengellisyyden merkitys ekoteologiassa – kenties enemmän kuin on ollut tavanomaista ainakaan läntisessä teologiassa.” (s. 16)

Kolmannen pääosion tavoitteena on viedä keskustelua kohti konkretiaa eli ekoteologian käytännön sovelluksia” (s. 16)

I Ekoteologian maaperä

Ensimmäinen kirjoitus on Juhani Veikkolan ja se käsittelee kristillisen ekoteologian kehitystä.  Hän mainitsee Rachael Carsonin teoksen Äänetön kevät. Minulle kirja on tuntematon, joten joudun etsimään kirjasta tietoa googlesta. Wikipedian tynkä kertoo, että kirjan kertoo ympäristömyrkyistä – kirja on julkaistu 1962.  Kirja näyttää olevan lainattavissa useammassa Eepos-kirjastossa. Ehkä lainaan tämän kirjan joskus.

Veikkola käsittelee kirkkojen havahtumista ja reaktiota ekologiaan.  1960-luvulla ei ilmeisesti vielä kovin paljon asiasta keskusteltu. 1970-luvulla kirkkojen maailmanneuvosto otti kantaa (jos näin voin maallikkona ymmärtää sanan konsultaatio) ihmisen, luonnon ja Jumala-uskon problematiikkaan.  1980-luvulla aloitettiin ORLE-prosessi (oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys).  Vuonna 1991 Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkaisi kirjan Ekologinen elämäntapa – Kristillinen uskonhaaste ympäristövastuuseen (Kirjapaja, 1991). 

Maallikkona ja hyvin vähän ekologiaa syvällisemmin pohtineena on teksti täynnä käsitteitä ja asiakokonaisuuksia, jotka menevät ohi ymmärrykseni.

Feministinen vapautuksen teologia?

Eli siis feministinen teologia tulkitsee miesvaltaisen yhteiskunnan arvoihin sitoutunutta Raamattua uudelleen naisen näkökulmasta - tämä kuulosta mielenkiintoiselta.  Lisätietoa voisin lukea seuraavista kirjoista:
 Anni Tsokkinen: Etuoikeutettu sukupuoli? : käsitys auktoriteetista Elisabeth Schüssler Fiorenzan feministisessä teologiassa (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2008)
Pauliina Kainulainen – Aulikki Mäkinen – Irja Askola: Näen Jumalan toisin : kristinuskon feministisiä tulkintoja (Kirjapaja, 2006)

Vapautuksen teologia pyrkii tulkitsemaan Raamattua köyhien ja valtaa vailla olevien näkökulmasta niin, että se johtaa yhteiskunnan vääristyneiden rakenteiden korjaamiseen.  Tämä onkin jo vaikeampi käsite, ehkä kirja Köyhien Raamattu (Kirjapaja 2010) tai Lasaruksesta leipäjonoihin : köyhyys kirkon kysymyksenä (Atena, 2002) auttaisi minua ymmärtämään enemmän.

Ilkka Sipiläisen kirjoituksessa käsitellään prosessiteologiaa. Tässä vaiheessa maallikkona menen ihan pyörälle päästä näistä kaikista teologia-termeistä…. 
Prosessiteologia on Yhdysvalloissa syntynyt filosofisen teologian suunta, joka on vaikuttanut paljon nykyaikaiseen ekoteologiaan” (s. 45)

Sipiläinen kirjoittaa, että prosessiteologia perustuu kahden alkujaan brittiläisen filosofin, Charles  Harshornen  ja Alfred  North  Whiteadin ajatteluun.  Risto Saarisen ja Riston Uron kirjoittama Jumalakuvakirja (Kirkon tutkimuskeskus 1991) saattaisi olla kiinnostava lukea.

Heikki Huttunen kirjoittaa ihmisen luontosuhteesta ortodoksisessa traditiossa.
Paljon vieraita sanoja kuten ousia, energiai, oikonomia, theoria, diabolos – niiden merkitystä on toki selitetty, mutta minulle nämä ovat ehkä liian vaikeita ymmärtää…
Idän kirkon isien ja äitien etiikka tulee ilmi kahdella tavalla suhteessa luomakuntaan: eukaristisella ja askeettisella. Se etsii ihmisen ainutlaatuista tehtävää Luojan asettamana viljelijänä ja varjelijana, joka ei kuitenkaan ole toisten luotujen yläpuolella, vaan yksi niistä. Eukaristia ja askeesi kutsuvat ihmisten ja eläinten solidaarisuuteen sekä hengen ja aineen harmoniaan.” (s. 87)

Jaakko Hyttinen käsittelee Maa psalmeissa -kirjoituksessaan ekologisen raamatuntutkimuksen taustaa ja trendejä. 
Hyttinen on suomentanut Norman Habelin johtaman tutkimusprojektin The Earth Bible Spirit kuusi ekologista oikeudenmukaisuus periaatetta:
Itseisarvon periaate, Toisiinsa yhteydessä olemisen periaate, Äänen periaate, Tarkoituksen periaate, Vastavuoroisen varjelemisen periaate, Vastarinnan periaate (s. 95)

Jaakko Hyttinen siis käsittelee aihetta Psalmien kautta.  Näille psalmeille (8, 29, 19, 33, 65, 89, 104, 136, 148) tulee uudenlaista merkitystä ja ehkä ne minulle aukenevatkin paremmin.

Jaakko Hyttinen valmistelee väitöskirjaa Vanhan testamentin alalta, tämä kirjoitus on historiallinen rekonstruktio Vanhan testamentin luomiskäsitysten kehityksestä.

Maria Suutala käsittelee ekoteologiaa aatehistorian valossa.

Termi aatehistoria täytynee itselleni selventää:
Aatehistoria tutkii menneisyyden ihmisten uskomuksia, toiveita ja pelkoja – sitä, millaiseksi he ovat mieltäneet yhteiskuntansa, luonnon ja ihmisluonnon. Aatehistorian tutkimuskenttään kuuluvat myös erilaiset ideologiat, käsitteet ja ”-ismit”, kuten liberalismi, sosialismi ja nationalismi. (lähde Oulun yliopisto)

Ekoteologian tehtävänä on paitsi katsoa menneisyyteen ja tiedostaa ajattelun historia, myös suuntautua tulevaisuuteen.”  (s. 113)

Länsimaisen luontosuhteen historia on pohjimmiltaan käsitteiden ”hyvä” ja ”paha” historiaa, jossa suhde luontoon ja eläimellisyyteen on edustanut suhdetta pahaan. Tässä perinteessä korostetaan ihmisen hyvyyttä: paha ei kuulu ihmisyyteen.” (s. 115)

Naista on kuitenkin pidetty eläimellisempänä kuin miestä ja 1600-luvulla jopa kaikista pahimpana eläimenä, kirjoittaa Maria Suutala. 

Aatehistorian jälkeen, Jeesuksen hallitsema uusi kausi, jolloin myös ihmisen suhde luontoon vapautuu ja eheytyy.

Tämän päivän kirkkoa haastavat amerikkalaisvaikuitteinen menestysteologia ja kulutusyhteiskunta. Toisaalta New Age-liike etsii uutta hengellisyyttä ja henkisyyttä kirkon ja kristinuskon ulkopuolelta” (s. 123)

II Henki, maan hengitys

Eero Ojanen kirjoitus Henki, luonto ja ylitajunta on mielenkiintoista pohdintaa, jota minäkin ymmärrän paremmin kuin tämän kirjan aikaisempia teologisempia kirjoituksia.

Ylitajunta ovat siis Ojasen mukaan hyvyys, totuus ja kauneus. Ylitajunta on yhtä aikaa ihmisen mielessä ja sen ulkopuolella oleva rakenne, siis se mikä yhdistää meidät ulkopuoliseen maailmaan.  (s. 136)

Heikki Kotala käsittelee Hiljainen vapautus -kirjoituksessaan Hiljaisuuden liikkeen ekologisia ulottuvuuksia. 

Hiljaisuuden liikkeen vaikutus voidaan tavoittaa ennen muuta uusien hengellisyyden ilmausten sisällöistä: lauluista, virsistä, rukouksista, hartauskirjoista, julistuksen painotuksista ja seurakuntatyön muodoista.” (s. 145)

Suomalainen hiljaisuuden liike elää läheisessä suhteessa luontoon. – Hiljaisuuden retriitit” (s. 161)

Pauliina Kainulainen käsittelee suomalaista ekofeminismiä Maan pyhyys ja metsämystiikka -kirjoituksessaan.

Mitä voisi olla suomalainen ekofeministinen teologia, kysyy Pauliina Kainulainen.

Suomalaisessa kulttuurissa on säilynyt piirteitä, jotka edelleen – kännyköiden aikaudellakin – ylläpitävät kiinteää luontoyhteyttä. Metsä on monille paikka, jossa levoton mieli rauhoittuu.  Metsään liittyy paitsi suuria taloudellisia arvoja myös merkittäviä henkisiä ja hengellisiä arvoja. Monelle metsä on ensisijainen hiljentymisen ja pyhän kokemisen paikka.”  (s. 175)

Suomalainen runoilijateologi Anna-Maija Raittila on luonut rikkaan kuvaston jumalametaforia, jotka nousevat syvästä rakkaudesta puihin, lintuihin, varpuihin ja kukkiin” (s. 179)

Teuvo Laitila kirjoittaa eläinteologiasta – kohti rakastamisen viisautta ihmisen ja eläimen suhteessa.

Eläintä ei kristillisessä ajattelussa ole yleensä pidetty Jumalan kuvana, vaikka se tavallisesti onkin tunnustettu osaksi Jumalan luomistyötä, luomakuntaa.” (s. 191)

Kirjoituksessa puhutaan ihmisen ja eläinten suhteesta, joka on valta-vihasuhde.  Ovatko kaikki eläimet meille ihmisille vain omaisuutta? Villit eläimetkin? Minua tämän hämmentää, vaikka ymmärrän, että erityisesti lemmikkieläimet saavat/joutuvat elämään ihmisten elämän mukaan - toisille eläimille se tarkoittaa välinpitämättömyyttä, toisille eläimille se on mahdollisimman hyvää ja virikkeellistä elämää.

Pauliina Kainulainen ja Yrjö Sepänmaa ovat kirjoittaneet teoksen Ihmisten eläinkirja:  muuttuva eläinkulttuuri (Gaudeamus, 2009)
Elisa Aalto ja Sami Keto ovat toimittaneet teoksen Eläimet yhteiskunnassa (Into, 2015)

III Konkreettisia askelia

Seppo Kjellberg kirjoittaa Toivonvihreästä kaupungista artikkelissaan Ympäristöteologian merkitys kaupunkiekologialle.

Kaupunkisuunnitteluun vaikuttavista ihmisistä monilla on uskonnollinen vakaumus. Uskonnollisen kokemuksen ja vakaumuksen kautta ihminen hahmottaa elämälleen merkityksen ja sitä kautta rohkeuden elää – siis toivon.” (s. 209)

Tavoittelemisen arvoinen kaupunki on keskeisesti vuorovaikutukseen perustuva, tilanteen mukaan rakenteitaan korjaava, luontoa rakastava, armosta elävä ihmisten ja muiden eliöiden symbioottinen, kaikkia osapuolia hyödyttävä yhteisö.” (s. 215)

Timo Heleniuksen artikkelissa puhutaan luterilaisen kirkon ympäristötyöstä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristötyö pyrkii luterilaisen näyn mukaisesti elämässä toteutuvaan rukoukseen. Ekologiseen työhön tarttuminen silloittaa uskon ja elämän yhteyttä ohjaamalla Luojaan ja luomakuntaan kohdistuvaan rakkauteen.” (s. 220)

Luomakunnan sunnuntai korostaa Jumalan sanallaan luoneen kaiken olevan ja ylläpitävän sitä. Sunnuntain toinen eettisesti velvoittava sanoma on, että ihmisellä on luomisesta johtuva kahtalainen tehtävä: viljellä ja varjella luomakuntaa sekä toimia tuhon voimia vastaan.” (s. 225)

Luomakunnan sunnuntaita vietetään jonakin touko-lokakuun sunnuntaina. (lähde: Evankeliumikirja ja Kirkkovuosi)

Ville Kiiveri kirjoittaa vihreästä patriarkasta ja ortodoksisesta ympäristötyöstä.  Hän käsittelee artikkelia RSE (Religion, Science and Enviroment) -symposiumeiden kautta.

Reijo E. Heinonen käsittelee komplementaarista uskonteologiaa eli miten uskojen erilaiset luontokäsitykset voisivat täydentää toisiaan.

Luontokäsitystä tarkastellaan juutalaisuuden, islamin, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden luontosuhteen kautta.

Kiinnostus kristilliseen ekoteologiaan lisääntyi Pyhän kosketus luonnossa -teoksen myötä. Paljon jäi vielä asioita, joita en ymmärrä, ehkä minun tietotaidollani ei kaikki selvinnekään - teologia minusta koskaan tuskin tulee...

Luettavaksi lainaan myöhemmin myös:

Pauliina Kainulainen: Metsän teologia (Kirjapaja, 2013)
Topi Linjama - Pauliina Kainulainen: Kohtuus vaarassa: onnen aikoja rajallisella planeetalla? (Kirjokansi, 2015)


Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan kirjasta on blogissaan kirjoittanut myös Uskoa etsimässä

Pauliina Kainulainen (toim.): Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan, Kirjapaja, 2007
Kansi: Petri Kovács
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti