tiistai 27. helmikuuta 2018

Laulaen työtä, leväten elämää: kirja jaksamisesta ja voimavaroista

Jorma Sutisen Laulaen työtä, leväten elämää: kirja jaksamisesta ja voimavaroista -teoksessa heijastuu vahva ihmisen ja elämän kunnioitus. Hän on hakenut kirjaansa aineksia kokemuksistaan sielunhoitajana ja retriitinohjaajana. Kehitysvammaistyön pappina hän käsittelee aihetta ainutlaatuisella tavalla myös kehitysvammaisilta oppimansa elämänviisauden kautta. Kirja ei ohjaa vain jaksamaan, vaan haastaa rivien välistä nykymaailmaa kulttuurimurrokseen ja uudenlaisen ihmisihanteen etsimiseen. (takakannesta)

Jorma Sutisen tekstit saavat miettimään nykyajan hektisyyttä, ehdimmekö pysähtyä elämysten äärelle vai viekö sirpaleisuus meitä turhankin nopeasti elämyksestä toiseen? Uuvutammeko itsemme liiallisella touhuamisella, emmekö osaa levätä? Pelkäämmekö hiljaisuutta?

Olemmeko monen roolin uuvuttamia vai osaammeko olla aito oma itsemme niin töissä kuin vapaa-aikana?

Sutinen kirjoittaa:
Kaikkien tuntemia aitoja ihmisiä ovat ennen muuta kehitysvammaiset, jotka saavat ihanalla tavalla aikaan vapautunutta ilmapiiriä kaikkialla siellä, missä he ovat” (s. 31)

Kirjan loppuosassa Jorma Sutinen kuvaa hiljaisuuden retriittiä, onhan hän itsekin toiminut retriitinohjaajana.

Jorma Sutinen on kirjoittanut myös elämäkerran Yksinkertaisesti kaunis : kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä, Myllylahti, 2006

Jorma Sutinen: Laulaen työtä, leväten elämää: kirja jaksamisesta ja voimavaroista, Myllylahti, 2002
Kannen kuva: Kristiina Juvas
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


Elävä hiljaisuus

Uuden vuoden alussa etsin kirjaston Finnasta kirjoja sanahaulla ”hiljaisuus”. Yksi löytämistäni kirjoista oli Seppo Häyrysen ja Paavo Rissasen kirjoittama teos Elävä hiljaisuus – johdatus sanattoman rukouksen tielle. Kirjan takakannessa sanotaan: ” Elävä hiljaisuus on kokonaisesitys hiljaisuuden viljelystä kristikunnassa, samalla kun se antaa monipuolisen kuvan Suomen luterilaisen kirkon piirissä elpyneestä hiljaisuuden etsinnästä.”

Seppo Häyrynen on kirjoittanut Hiljaisuudelle avautuminen-osion ja Paavo Rissanen kirjan toisen osion, Hiljaisuus, uskon syvyys

HILJAISUUDELLE AVAUTUMINEN

Hiljaisuus ja elämän puhuttelu

Hiljaisuus on minulle varhainen aamu metsässä, yksinäinen hetki saunassa, kynttilän liekin katselu hämärässä. Se voi olla myös hetki, kun olen yksin kotona, eikä mikään laite ole päällä – kuuluu vain seinäkellon raksutus, lintujen liverrys ulkona tai tuulen tuiverrus talon nurkissa.  Saan vain istua ja olla hiljaa ajatuksineni – hiljaa rukoillen.

Hiljaisuuden tietoisuus, että se ei ole kuitenkaan pysyvää. Voin palata arjen elämän äänien pariin, perheeni tulee jossain vaiheessa kotiin. Mutta entä jos asuisin yksin, eikä minulla olisi yhtään ystävää? Jos en rohkenisi mennä kohtaamaan toista ihmistä? Tai läheiseni olisi ikuisesti poissa…. Kestäisinkö hiljaisuutta?

Hiljaisuuden olemuksesta

Hiljentymään ja odottamaan opetettu ihminen on ottanut pitkän askelen eteenpäin itsetuntemuksen tiellä. Hän on alkanut ymmärtää käsillä olevan hetken arvon, sen lukemattomat mahdollisuudet ja läsnä olevaan kätkeytyvän elämän rikkauden.” (s. 23)

Hiljaisuuden elävä perinne

Rukoilijan hiljaisuus on tarkkaavaista valppautta ja kuuntelemista. Hän pyrkii tulemaan niin vapaaksi itsestään ja omastaan, että voi kuulla Jumalan puheen.” (s. 32)

Korven isien ja äitien hengelliselle kilvoittelulle on ollut tunnusomaista yksityinen ja yhteinen – seuratilaisuuksissa tapahtuva sanantutkistelu.  Liikkeen oman veisuu- ja lauluperinteen vaaliminen – sisimmän tuntoja kuunteleva sisäistynyt veisuu ja laulu on ollut herätysliikkeittemme huolella vaalima rikkaus.” (s.  36)

Hiljaisuuden vaaliminen tänään

Hiljaisuus voi paljastaa hiljentyjälle sellaista, mitä hän toimeliaisuuden keskellä on onnistunut torjumaan tietoisuudestaan. Kristinuskon jumalakuvalle on ominaista syvyyteen katsominen – enemmänkin: syvyyteen, kärsimiseen ja kuolemaan laskeutuminen. Tästä syystä kristityn kilvoittelu hiljaisuudessa oman elämänsä syvyyden kohtaamisessa tapahtuu turvallisessa yhteydessä.” (s. 41)

1. Raamatuntutkistelu tai muu hiljentävä lukeminen
2. Raamatun jatkuva, luku luvulta ja kirja kirjalta edistyvä lukeminen
3. Mietiskelevä lukeminen – muutaman Raamatun jakeen lukeminen
4. Hiljaisen rukouksen ja mietiskelyn tie
5. Mietiskely – raamattumeditaatio: Muistaminen – Ymmärtäminen – Tahtominen
6. Hiljaisuuden vaaliminen

Neljä tapaa hiljentyä rukoukseen
Sanallinen rukous
Sanaton rukous
Jumalan teot ihmisessä
Kaste

Rukous ei ole suoritus eikä ansio. Säännöllinen hiljentyminen rukoukseen ja hiljaiseen tutkisteluun.  Huokaileva rukous.  Rukouksen yhteisyys ja yhteys avaa ihmisenä olemiseen myönteisen näkökulman. 

Hiljaisuuden retriitti

Tässä osiossa kerrotaan, millaista on hiljaisuuden retriitissä – kunpa minäkin jonain päivän voisin sellaiseen osallistua….

HILJAISUUS, USKON SYVYYS

Usko on yhteyttä

Kun ihminen kokee Jumalan puhuttelevan häntä, hänessä syntyy uusi tietoisuus. Hän saa kysymyksiinsä vastauksia, jotka muovaavat hänen kuvansa itsestään ja maailmastaan, jossa hän elää.” (s. 87)

Paavo Rissanen käsittelee uskon yhteyttä teologisesti, joka minulle maallikkona on hiukan vaikeata ymmärtää. 
Hartauselämän historia Euroopassa on mielenkiintoista luettavaa.  Millaista on ollut keskiajan usko ja tieto. Miten reformaatio vaikutti. 

Yhteys toteutuu rukouksessa

Sanallinen rukous, oratio
- Rukous Jumalalle tuotuna pyyntönä
- Liturginen rukous
- Rukoushuokaukset ja Jeesus-rukous

Mietiskelevä rukous, meditaatio
Mietiskelevän rukouksen lähtökohtana on yleensä hengellinen lukeminen, lectio divina jossa ihminen pyrkii sisäistämään koko olemuksellaan lukemansa tekstin ja antaa sen vaikuttaa itseensä.” (s. 138)

Sanattoman rukouksen tie
”…ettei, rukous ole jotakin, mitä aktiivisesti tuotetaan, vaan jotakin, mikä on jokaisessa ihmisessä syvimmillään. Isä, Poika ja Henki asuvat meissä.  Heidän vastavuoroinen rakkautensa on alkurukous.” (s. 162)

Hiljaisuuden näköaloja
Kun hiljaisuus alkaa elää ihmisessä, hänessä syntyy uusi tapa hahmottaa todellisuuttaan. Erityisesti hänen kuvansa omasta itsestään voi muuttua ratkaisevasti.” (s. 172)

Seppo Häyrynen - Paavo Rissanen: Elävä hiljaisuus, Kirjapaja, 1990
Kansi: Maija Sohlman
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto



maanantai 26. helmikuuta 2018

Vuorimiehen poika: romaani Martti Lutherista

Johan oli urakka lukea Jakob Knudsenin romaani Vuorimiehen poika: Romaani Martti Lutherista.  Vuosi siinä meni, kun tätä noin 400-sivun tiiliskiviromaania lueskelin kaiken muun kirjallisuuden ohella.  

Jakob Christian Lindberg Knudsen (1858-1917) oli tanskalainen pappi ja kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Opettaja Urup on myös suomennettu vuonna 1917.

Alkuperäinen teos on ollut tanskalainen kaksiosainen elämäkertaromaani (Angst ja Mod).  Ja suomeksikin ne ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran erikseen vuonna 1917 nimillä Ahdistusta ja Uskallusta. Teokset suomensivat Tyyni ja Esteri Haapanen.  Vuonna 1967 julkaistu yhteisnide Vuorimiehen poika on siis toinen kieliasultaan tarkistettu painos.

Olihan teksti kuitenkin aika vanhahtavaa, mutta kiehtovaa luettavaa.  Ankeata ja ahdistavaa oli Martti-pojan lapsuus ja nuoruus 1400- luvun loppupuolella eikä se elämä näin nykyajasta katsoen kovin hohtoiselta näyttänyt 1500 -luvullakaan.

Eikä se elämä helpottanut aikuisiälläkään.  Jonkinlaista rohkeutta ja luottamusta Jumalaan Martti Luhterilla oli uskaltaessaan käydä katolilaista kirkkoa vastaan.  Mikä olisikaan meidän tai minun uskontoni, jos ei Lutheria olisi ollut… olisinko katolainen vaiko ortodoksi…

Kuvaukset Martin kävelymatkoista läpi saksalaisten metsien toivat väistämättä mieleen Robin Hood-elokuvien munkin Veli Tuckin. 

Vaikka ajan kuvaukset olivat enimmäkseen ankeata, on joukossa herkkiä ja koskettaviakin kohtauksia – Martin ja Ursula-neidin kohtaamiset.  Luonnollisesti romaanin sävy on voimakkaan uskonnon symboloima – osa teksteistä jää minulle maallikkona ymmärtämättä…

Silti mielenkiintoni Martti Lutheriin pysyy ja seuraava hänestä kirjoitettu onkin Eino Sormusen kirjoittama elämäkerta Uskon mies: Martti Luhterin elämä (WSOY, 1937) ja toinen voisi olla Asta Scheibin  romaani Katharina - karannut nunna: Katharina von Boran ja Martti Lutherin rakkaustarina (Perussanoma, 1996).

Aloin etsimään jälleen tietokirjoja keskiajasta ymmärtääkseni paremmin tuon ajan ihmisiä ja tapahtumia. Löysin muutaman (varmaan osa mulle melko haasteellistakin luettavaa) kirjan Eepos-Finnasta:

Johdatus keskiajan teologiaan, Kirjapaja, 2017
Joutsivuo, Timo: Terveys keskiajan lääketieteessä, SKS, 2015
Hyvä elämä keskiajalla, SKS, 2014
Keskiajan avain, SKS, 2009
Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus, Atena, 2008
Keskiajan oikeushistoria, SKS, 2007
Euroopan synty : keskiajan historia, Edita, 2004

Jakob Knudsen: Vuorimiehen poika: romaani Martti Lutherista, WSOY, 2. tark. p. 1967
1. p. ilmestyi 1917 kahtena niteenä: Ahdistus ja Uskallusta
Suomentajat: Tyyni ja Esteri Haapanen
(tansk. alkuteokset: Angs, 1912 ja Mod, 1914)
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto



Miltä musta tuntuu? Masennus ja siitä toipuminen

Miltä musta tuntuu?  Näitä tunteita minäkin selvittelen tyttäreni vaikean masennuksen rinnalla.  Anna-Liisa Lämsän toimittama kirja käsittelee aikuisen masennusta ja siitä toipumista. Hän on myös kirjoittanut aikaisemmissa kirjoissaan nuorten ja lasten masennuksesta.  Saatan lukea nekin kaksi kirjaa myöhemmin – onhan tyttäreni vielä nuori aikuinen. 

Tässä kirjassa kuljetaan matka masennuksen syövereistä toipumiseen. Kirjassa äänen saa niin mielenterveyskuntoutujat kuin terveysalan työntekijät. 

Minulle tämä kirja auttoi ymmärtämään enemmän sitä prosessia, mistä mielenterveyskuntouksessa on kyse. Kirja antaa myös tärkeätä vertaistukea masennuksesta eroon pyrkivän läheisille, mutta myös hänelle itselleen, mikäli on voimavaroja lukea.

Kirjassa on kolme osaa: Kokemuksesta tiedoksi ja Masennus ja masennuksesta kuntoutuminen kokemuksena sekä Kokemustiedon pohjalta syntyneitä käytänteitä ja työvälineitä.

Anna-Liisa Lämsä kirjoittaa kirjan alkusanoissa:

Kirjassa tarkastellaan aikuisten masennusta ja siitä toipumista kokemustiedon ja kokemustarinoiden pohjalta

Kirjan rungon muodostavat Katja Lembergin masennukseen sairastumista ja siitä kuntoutumista käsittelevät tekstit. Kirjan toisena pääkirjoittajana on Katjan monivuotinen työpari, mielenterveyshoitaja Ulla Hietanen. Lisäksi kirjaan sisältyy otteita kahden kokemusasiantuntijan, Kaisu Lempisen ja Leena Kärraksen kokemustarinoista esimerkkeinä siitä, miten eri henkilöt kokevat asiat ja miten he ovat kiteyttäneet kokemansa kokemustiedoksi.”

Kirja on myös kuvaus Portaat-projektista vuosina 2005-2010, jossa haluttiin luoda perinteisen diagnoosilähtöisen näkökulman rinnalle uusi asiakaslähtöinen lähestymistapa, jossa kuntoutujaa kohdellaan omassa kuntoutumisprosessissaan aktiivisena toimijana.

Kokemustarinat auttoivat ymmärtämään, mitä masentuneen ihmisen elämässä tapahtuu ja miksi elämä voi niin totaalisesti lamaantua.  Aloitin lukemaan kirjaa, kun tyttäreni diagnoosista oli kulunut vasta viikon verran.  Ensimmäisten sivujen lukeminen tuotti niin paljon tuskaa, pahaa oloa, syyllisyyttä, epätoivoa, voimattomuutta. Nyt kun on ehtinyt kulua parisen kuukautta, olen asian kanssa seesteisempi enimmäkseen. Ymmärrän, etten jaksa olla tukena ja selvitä omasta arjesta, jos vain murehdin….   Tyttärellä on nyt apuna hyvä terapeutti, jonka kanssa käsitellä asioita sekä lääkkeet alkavat auttaa pikkuhiljaa.  Vielä on kuitenkin pitkä matka toipumiseen ja oikeanlaisen lääkityksen löytämiseen. 

Tässä kirjassa käsiteltiin hyvinkin sirpaleista mielenterveyssektoria. Huolestuneena pohdin, että minkälainen on tyttäreni kuntoutussuunnitelma tulevaisuudessa… tähän asti asiat ovat sujuneet byrokratiankin suunnalta.

Osa kirjan tekstistä luonnollisesti oli enemmän terveysalan työntekijöille sopivaa ja minulle se oli liian vaikeaselkoista.  Teksti ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa liian teoreettisesta.  Mielenterveyskuntoutujien kokemukset masennuksesta ja toipumisprosessista olivat avartavaa luettavaa.

Anna-Liisa Lämsä (toim.): Miltä musta tuntuu? Masennus ja siitä toipuminen, PS-Kustannus, 2012
Kansi: Marja Junnila
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Kyllikki Markkasen runoteokset



Kyllikki Markkanen (s. 1932) on pieksämäkeläinen kirjailija.  Löysin hänen runoteoksensa kirjastomme runohyllystä, kun etsin hengellisiä runoteoksia.

En enää minä -runokokoelmassa on kolme osaa: Syvyydestä, Ovi avautuu ja Täyteen päivään. Kirjan takakansitekstissä sanotaan: ” Nämä otsikot ilmentävät sisäistä kehitystä tuskasta Jumalan lapseuteen ja vapauteen.”

Syvyydestä -osion runot kuvaavat tunnekipuja – lapsen ja aikuisen. Läheisten ja yhteiskunnan välinpitämättömyyttä. 

Ovi avautuu -osiossa kuvataan ihmisen ikävää ja Jumalan armahtavaisuutta.

Eilen rukoilin:
ota pois minusta tämä ihmisen ikävä
kun kerran sinulla ei ole ketään
minua varten.

Tänään seitsemän ihmistä
ojensi kätensä ja syleili minua
vain Jumalalla on varaa näin
yltäkylläiseen näyttöön.


****

Rukous on hellyyden kokemista
se avaa Isän sylin
rukouksesta elävä ihminen
seisoo pystyssä
vaikka koko maailma kaatuisi
kun pohja putoaa alta
hän heittäytyy tyhjyyteen
ja se kantaa.

****

Tulen sellaisena kuin olen
mahdottomuudestani huolimatta
kurkotan pöytääsi.

Vastaanotto on sama
tulinpa itkien tai ylistäen
tai ilman tunteita.

Armo ei riipu minusta
annat kylmälle ja palavalle
täyden mitan.

Täyteen päivään -osion runot kuvaavat koskettavasti ja sieluunkin sattuvasti uskon janosta ja siitä, miten toiset ihmiset voivat sen janon sammuttaa…

Siivooja saarnastuolissa -runoteos sisältää pitkähköjä runosaarnoja. Runoteoksessa on kaksi osaa: Minä kristitty ja Minun kirkkoni.

Näitä runosaarnoja on hyvä lukea Raamatun tekstien rinnalla. Ne antavat jo tutuksi käyneille Raamatun teksteille uutta näkökulmaa kuten Tuhlaajapoika-kertomukselle.

Osa runoista kuvaa ihmisten sairauksia, kipuja – tahdommeko antaa Jeesuksen auttaa paranemisessa….

Minun kirkkoni -runosaarnat kuvaavat kirkon tilaa 1980-luvulla – naispappeuden vielä ollessa alkutaipaleella.  Hätkähdyttävän paljon tuntemukset yhä 2010-luvulla ovat samanlaisia - jumalanpalvelus, saarnatekstit ja uskallus astua kirkon ovesta sisään.  Rohkeutta ja luottamusta Jumalaan minäkin tarvitsin (ja yhä tarvitsen), että rohkenin astua kirkkoon, rohkenin liittyä seurakuntalaisten seuraan, hengellisiin tapahtumiin… 

Kyllikki Markkanen: En enää minä, Kirjaneliö, 1982
Päällys: Jukka Valtonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Kyllikki Markkanen: Siivooja saarnastuolissa, Kirjaneliö, 1986
Päällys: Jukka Valtonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto







Ukkosenjohdatin

Kauhavan kirjaston lukupiirikirjana helmikuussa oli Jussi Huhtalan Ukkosenjohdatin. En päässyt tällä kertaa lukupiiritapaamiseen, kun oli kirjakauppaväkemme perinteinen tammikuun illallinen – joulukuussa on sen verran hektistä, ettei yhteinen jouluruokailu onnistu.

Ei ollut mun suosikkikirja, mutta jaksoin sen lukea loppuun. Elokuviin liittyvät jutut olivat hauskoja - kirjailijallahan on elokuva-ala hallussa elokuvakriitikkona ja Episodi-lehden toimituspäällikkönä. 

Nuoruusmuistot liittyivät ehkä 70- tai 80-lukuun, sillä kuvaukset olivat minulle tuttua omasta lapsuudestani ja nuoruudestani. Bändien nimet olivat tuttuja, vaikka olin osan ehtinyt jo unohtaakin. 

Ihmissuhde- ja ns. parisuhdeasiat olivat aika perus-keski-ikäisen miesnäkökulmaa, joka ei oikein innosta.  Loppupäätelmä ei mulle tullut mieleen, kuin vasta viime sivuilla - Suski ja Eero / Anni ja Risto ja Tansaniaan lähtijät sitten loppujen lopuksi.  

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin, Atena, 2017
Kansikuva: Elina Warsta
Mistä hankittu: lukupiirikirja Vimpelin kirjasto

Ukkosenjohdatin -romaanin ovat lukeneet myös:







Kolme syytä elää

Helmikuun kirjaklubin lukupiirikirjana Lapualla oli Tiina Lifländerin Kolme syytä elää. Tykästyin kirjailijan kauniiseen, kuvailevaan kieleen, vaikka muutoin kirjan tarina ei tällä kertaa sykähdyttänyt mieltäni.  Silti lukupiirikeskustelumme oli antoisa ja vivahteikas – kolme syytäkin elää löytyivät monella tavoin.

Helmin ja Kertun tarinat olivat kiinnostavampaa luettavaa kuin Tomin tarina. Aluksi ihmettelin, että miksi hänen tarinansa piti olla mukana.  Romaanin loppu – Helmin ja Tomin automatka Tomin Volvolla oli symbolinen. Olihan Helmille hänen oma Volvonsa ollut jotain sellaista, mikä oli hänen omaansa ja minkä hän hallitsi – missä hän saattoi antaa tunteidensakin tulla pintaan…

Koskettavimpana kuvauksina jäi mieleeni Laurin kuolema ja Helmin ikävä – sellaistako se olisi, kun puoliso olisi poissa ennen minua… 

Parisuhteen kipeitä asioita - pettämistä, lapsettomuutta käsiteltiin tukahdutetuin tuntein – miten Helmi jaksoi sellaisen taakan kantaa yksin…

Kertun tarinan kipeät kohdat –  Ruotsiin muutto, avioliitto ja lapset perheineen kaukana toisessa maassa.

Helmin ja Kertun kohtaaminen ja samaan asuntoon muuttaminen Laurin kuoleman jälkeen kuvattiin herkästi, mutta myös ripauksella huumoria.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää, Atena, 2016
Kirjan kansi: Anna Makkonen
Mistä hankittu: lukupiirikirja Ylihärmän kirjasto

Kolme syytä elää ovat myös lukeneet:














sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Agnes kotiopettajatar

Klassikkohaasteessahan on puoli vuotta aikaa lukea kirja, joten lukeminen kannattaisi varmuuden vuoksi jaotella kuudelle kuukaudelle, että varmasti ehtii kirjasta myös kirjoittaa blogiin ajoissa.  Kirjan sain juuri luetuksi tammikuun viimeisenä päivänä, mutta en ehtinyt illalla blogipostausta kirjoittaa. Mutta tässä on nyt minun kirjani kuudenteen klassikkohaasteeseen: Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar. 

Brontën sisarusten kirjat ovat kaikki olleet lukemattomien kirjojen listallani.  Valitsin tietoisesti Anne Brontën, joka ainakin minulle on se tuntemattomin kolmesta sisaruksesta.  Anne Brontë (1820-1849) kuoli 29-vuotiaana tuberkuloosiin.

Agnes kotiopettajatar on suomentanut Kaarina Ruohtula 1971.  Minun lainaamani painos on vuodelta 1988, johon on tehty uusi kansikuva.   Alkuperäinen teos Agnes Grey ilmestyi vuonna 1847 – 171 vuotta sitten.

Suomentaja Kaarina Ruohtula on kirjoittanut Lukijalle -esipuheen.  Hän kirjoittaa, että Agnes kotiopettajatar on suomennettu runsaat sataviisikymmentä vuotta Anne Brontën syntymän jälkeen (vertaa Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, joka on suomennettu ensimmäisen kerran 1915 ja Emily Brontën Humiseva harju suomennettiin ensimmäisen kerran 1927).

Ruohtula kirjoittaa myös, että Agnes Grey on tyypillinen esikoisteos, että se pitäytyy kirjailijan omiin elämyksiin.  Anne Brontë kuvaili tässä romaanissa kokemuksiaan kotiopettajattarena.  Romaanin rakkaustarina sen sijaan on kuvitelmaa. Anne Brontën ja hänen isänsä apulaispapin orastava romanssi päättyi nuoren miehen kuolemaan.

Agnes kotiopettajatar kuvaa viktoriaanisen ajan olosuhteita. Kotiopettajattaren arvostus oli mitätöntä, ja silti häneltä odotettiin taitoa ja vastuuta kasvattaa hyvinkin ongelmallisista lapsista viisaita ja hyviä käytökseltään. Jopa niin, että lasten vastentahtoisuus ja ilkikurisuus osallistua opetukseen ja käytöstapojen opetteluun oli vain kotiopettajattaren syy. Vanhemmat ruokkivat lasten huonoa käytöstä ja jopa nauroivat lasten kaltoinkohdellessa eläimiä – eläimillä ei ollut mitään inhimillistä arvostusta.

Mietin, miten itse olisin tuossa ajassa selvinnyt….  Minusta ei todennäköisesti olisi tullutkaan kotiopettajatarta, ehkä olisin ollut joku piika….

Vaikka ajankuvaus onkin raastavaa ja välillä ärsyttävääkin luettavaa, jokin tuossa ajassa kiehtoo. Ne pienet hyväntahdon pilkahdukset Agnesin elämässä luovat uskoa, että tällä tarinalla voisi olla aika onnellinen loppu.

Rosalie Murrayn avioituu Sir Thomas Ashbyn kanssa. Myöhemmin hän kutsuu Agnesin luokseen.  Heidän kohtaamisessaan on jonkinlaista inhimillisyyttäkin – Rosalie toivoo, että olisi uskonut kotiopettajattaren varoituksia avioliitosta, eikä olisi ollut niin varallisuuden lumoissa. Toisaalta olisiko tuona aikana Rosaliella ollut mahdollista vastustaa äitinsä päätöksiä avioliiton suhteen.

Tämän ajan romaaneissa ei välttämättä päähenkilön tarinalla ole onnellista loppua, mutta Agnes saa rakastamansa miehen ja he saavat lapsiakin – ja elänevät melko hyvän elämän, mikäli pysyvät terveinä.

Klassikkohaaste 6. emännöi Kirjapöllön huhuiluja -kirjablogi


Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar, Karisto, 5.p., 1988
suomentanut Kaarina Ruohtula
(engl. alkuteos  Agnes Grey, 1847)
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Agnes kotiopettajatar -romaanin ovat myös lukeneet:

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Hurja Hassu Lukija
Illuusioita
Kirjavaras Rere
Kirjojen matkassa
Maailman ääreen