Kaikkea kirjasta

Larin Parasken (1834-1904) kuolemasta tuli 3.1.2014 110 vuotta. Lainasin tammikuussa kirjastosta uudelleen Anu Kaipaisen Poimisin heliät hiekat: Tarvittavin paikoin kirjallisen vapauden kuvittama kertomus Larin Parasken uskomattomasta elämästä . Kirja oli kirjaston lukupiirissä luettavana jo reilu vuosi sitten, mutta silloin en jaksanut lukea kirjaa loppuun. Nytkin kirjan lukemisessa vierähti lähes pari kuukautta. Liekö syynä osittain se että olen lukenut myös ensimmäistä Päätalon kirjaa samaan aikaan. Välillä halusin pitää taukoakin Päätalosta ja tästä Kaipaisen kirjasta – kumpikaan kirjoista ei ollut sellainen, että olisin halunnut ne lukea muutamassa päivässä. Larin Parasken elämä oli hyvin raskasta ja ankeata kuten varmaankin monen muunkin sen ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa. Jos nykyaikana kirjojen maailmaan uppoutuminen auttaa monin tavoin, on varmasti runonlaulanta ollut niin Larin Paraskelle kuin muillekin voima, jolla jaksaa päivästä toiseen. Toki nuo runot ov

”Olen vihannut sanoja ja rakastanut niitä ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein” (s. 543) Tarinan kertoja on ainakin minulle sellainen, jota en ole aikaisemmin tavannut. Matkan varrella raotetaan pieniä hippusia tulevasta - se saa minut sydän pamppaillen odottamaan milloin se tapahtuu. Tarina tempaa mukaansa tai oikeastaaan tässä romaanissa on useampi tarina toisen tarinan sisällä tai rinnalla. Saksalaistyttö Lieselin viha-rakkaussuhde sanoihin ja kirjoihin. Ystävyys juutalaismies Maxiin ja saksalaispoika Rudyyn. Pormestarin rouvan kirjasto ja papan harmonikka – toivoa Natsi-Saksan keskellä. ”Sanojen. Miksi niiden täytyi olla olemassa? Ilman niitä ei olisi mitään tällaista. Ilman sanoja Führer ei olisi mitään. Ei olisi ontuvia vankeja ei lohdutuksen tarvetta eikä maailmallisia temppuja, jotka parantavat oloamme.” (s. 527) Jäin pohtimaan, miten vahva onkaan sanan voima – voimakkaampi kuin fyysinen voima. Kirjavaras ”varastaa” kirjoja – millaista

”Haluanhan minä, että minusta välitetään. Sitä minä olen aina halunnut. Siinä on vain se, että kaikki, jokaikinen ihminen, joka on ollut minua lähellä, on halunnut aina muuttaa minua joksikin muuksi kuin mikä minä olen. Ne ovat kyllä kaikki olleet viisaita ihmisiä, mutta ulkopuolisia kumminkin. Ne ovat neuvoneet ja opastaneet ja minä olen totellut ja iskenyt kerta kerran jälkeen pääni seinään. Viisaat ihmiset, se tässä nytkin on kamalaa, ei mikään muu” (s. 226) Tuo kirjan tekstin kappale auttoi minua ymmärtämään Marjukan tapaa elää toisten ihmisten ohjattavina, toisen ihmisarvon mitätöitynä. Kirjan teksti tuntui hyvin ahdistavalta. Olin jopa vihainen Marjukan äidille, hänen sisarelleen Ankille ja hänen miehelleen Sepolle. Tunsin pahaa oloa Marjukan puolesta ja odotin sivu sivulta milloin hänelle riittää ja milloin hän pääsee näistä negatiivisista ihmisistä eroon. Toisaalta ymmärsin että on vaikea jättää oma äitinsä. Eikö sitä jokainen lapsi yritä tulla hyväksytyksi omien

Murrerikasta, pikkutarkkaa kerrontaa selkosen elämästä Kalle Päätalon silmin. Huonemiehen pojan tapahtumat sijoittuvat vuosille 1919-1928 – Kalle Päätalon syntymästä hänen koulun aloittamiseen 9-vuotiaana. Olin kuullut Päätalon kirjoja sanottavan pitkäveteisiksikin – pikkutarkkaa kuvausta samasta tapahtumasta sivukaupalla. Yllätyksekseni en tuntenut kyllästymistä, lukiessani noin sadan sivun päivävauhdilla (vapaapäiviä pitäen) puolitoista kuukautta tätä teosta. Tarkka kuvaus talon rakentamisesta, savotoista, Kallen retkistä (karkailuista) ja kylän ihmisistä hauskoine murresanoineen vei mukanaan. Välillä naureskelin mielessäni ja välillä tunsin empatiaa Kallen tuntemuksia kohtaan. Ronskeja murresanoja käyttivät kylän ihmiset – en muista, että omassa lapsuudessani 1970-luvulla olisi käytetty noin monihyväistä kieltä vaikka jotakin murrejuttuja täällä Pohjanmaallakin vanhemmat ihmiset käyttivät ja me lapset perässä. Nykyään taitaa englannin kieli viedä lasten ja nuorten k

Raastavaa naiseutta sisältäviä runoja.  Luin runoteoksen ensimmäisen kerran pari päivää sitten - annoin runojen ensitunnelman viipyä mielessäni.  Tänä aamuna lausuin runoja ääneen - niiden voimakkuus tuntui sielussani. Ajatuksiani ja tunteitani runoista: 1. ENSIMMÄISENÄ AAMUNA PITKÄ AAMIAINEN Naisten ystävyyttä, riisuttuina toistensa edessä ilman meikkejä ja jatkuvaa kontrollia, ilman ulkomuodon maskia Pysähtynyt hetki aamussa, sen rauha ja hiljaisuus ennnen päivän, illan tapahtumia, elämän ääniä. Kaipaus naisten yhteiseen kesään talven tyhjän arjen keskellä. Naisten kesken voi puhua kaikesta, kertoa oman mielipiteensä, ei tarvitse tukahduttaa tunteita, salata niitä. Kesän yhteisöllisyys antaa voimaa ja voi unohtaa hetkeksi omat ongelmansa, saa elää omana itsenään. 2. KUN PÄIVÄT KULUU JA VUODETKIN VAIHTUU Nainen naisena toistensa lähellä, riisuttuina, alastomina ajatuksineen, tunteineen. Oikeus tuntea eripuraa, oikeus olla eri mieltä, oikeus olla oma yksilö - ei kenen

Runebergin päivän aamun aloitin lukemalla Lauri Viljasen kirjoittamaa Runeberg ja hänen runoutensa 180-1837 .  Ehdin tänään lukea Johan Ludvig Runebergin lapsuudesta Pohjanmaalla, opiskeluelämästä Turussa ja kotiopettajan elämästä Saarijärvellä.   Tämä kirja on kirjoitettu 1949.  Vanhoissa kirjoissa (siksi minusta jo tätä lähes 70 vuotta vanhaa teosta voi jo sanoa) on jotakin joka on alkanut näin keski-iällä viehättämään.  Kirjasto kiittää varmasti kun lainailen näitä wanhoja teoksia.  Niin paljon tästä kirjasta innoistuin, että aion hankkia tämän ja toisen osankin antikvariaatista omakseni. Löysin kirjastosta myös ihastuttavan pienen Runebergin runokirjan Idyllejä ja epigrammeja , Risto Ahdin suomentamana kokoelmasta Dikter I (1830). Tämä on ulkoasultaan jo niin hellyttävä runokirja, että en voi olla hankimatta tätäkin omaan hyllyyn. Tämä runo sai hymyn huulilleni: KUKKIEN MYYJÄ Nelivuotias poika istui rannalla vanhimman sisarensa seurassa vuoli laivan kaarnasta, laitto

Luin ensimmäistä kertaa kirjan ihastuttavalta Alice Munrolta. Olen katsonut youtubesta hänen muutamia haastatteluita ja hänen persoonansa on yhtä kiehtova kuin Märta Tikkasen tai Tove Janssonin. Sanansaattajassa on tarinoita Alice Munron isänpuoleisesta suvusta. Ensimmäinen tarina alkaa Skotlannista.  Alice Munro käy Ettrick Vallyessa mistä hän löytää William Laidlawin hautakiven. William Laidlaw tunnettiin nimellä Will O´Phaup ja hän oli Alice Munron 1600-luvun lopussa syntynyt esi-isä. Robert Laidlawin hauta löytyi myös. Hän kuoli 29.1.1800. Robert Laidlaw oli Will O¨Phaupin (William Laidlaw) poika eli hän oli siis Alice Munron iso-iso-iso-iso-isoisä. (s. 19) Sitten puhutaankin toisesta Williamista joka on James Laidlawin poika. Kirjassa sanotaan että William Laidlaw on Alice Munron iso-iso-isoisä. (s. 39). Samat etunimet toistuvat mikä on ollut Suomessakin entisaikoina tapana. Minua vaivaa tämä sukutaulu että miten se nyt menee... ja näin minä sen ymmärsin: W