tiistai 30. toukokuuta 2017

Mannaa ja hunajaa

Maija Nymanin Mannaa ja hunajaa kertoo lyhyin tarinoin tapahtumista hänen elämässään – hassuistakin sattumuksista koskettaviin kohtaamisiin.  Muutaman sivun tekstit ovat sopivaa luettavaa muiden kirjojen lomassa. Jokaisessa tekstissä on ripaus Jumalan sanaa – armoa ja johdatusta.

Pienillä tarinoilla oli väliotsikoita ja näiden otsikoiden alle kirjoitettu ajatelma.  Tämä ajatelma sopii minulle juuri nyt:

Minullakin on aikani –
riisua ja pukea
kokea vilua ja lämpöä
avautua ulospäin ja vetäytyä itseeni
masentua ja herätä eloon jälleen
vihata ja rakastaa
uskoa ja olla epäuskoinen
elää ja kuolla

Maija Nyman: Manna ja hunajaa, Kirjapaja, 1996
Graafinen asu: Liisa Heikkilä-Palo
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

maanantai 29. toukokuuta 2017

Sielun muotokuvia

Kun etsit jotain muuta kirjaa kirjaston hyllystä ja katseesi pysähtyy aivan toisenlaisen kirjan äärelle romaanihyllyssä. Otat kirjan käteesi ja tunnet, että tämä kirja on juuri minulle juuri tähän hetkeen.

Löysin Kaija Juurikkalan Sielun muotokuvia -teoksen viime viikon kirjastokäynnilläni Kauhavan kirjastossa. Lumouduin Juurikkalan sielun muotokuvista ja ihmisten tarinoista - heidän eletyistä elämistään. Vaikka en varsinaisesti usko jälleensyntymiseen, on näissä sielutauluissa jotakin minua koskettavaa. Haluaisin itselleni jonkinlaisen sielun kuvan – itsestäni yksin tai ehkä tyttäreni tai tyttäreni ja poikani kanssa, kun täyttänen 50 vuotta.

Kirjaan liittyi myös dvd, jossa oli kuvattu osa taulujen maalaamista ja ihmisten tarinoita kauniiden kuvien luonnosta, tavaroista ja rakennuksista äärellä.

Löysin netistä tietoa Kaija Juurikkalasta ja siitä miten tällaisen sielun muotokuvan on mahdollista saada – toivottavasti se olisi mahdollista vielä neljän vuoden kuluttua.

Varasin kirjastosta Juurikkalan Sielun muotokuva II : Hengen soturi (My Film, 2012) ja Kuka olen (My Film, 2017).

Kaija Juurikkala: Sielun muotokuvia, My Film, 2011
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Hyvän kosketus

Mariitta Hämäläinen on toimittanut Hyvän kosketus -teoksen, jossa on 13 henkilön tarinat odottamisesta, saavuttamisesta, toivosta, epätoivosta, uskosta ja luottamuksesta.

Ensimmäinen tarina on vimpeliläisen 1980- ja 1990-luvun pesäpalloilijan Vesa Liikalan Kalle -pojan syntymästä – pienen pojan alkuelämän vaikeuksista. Koskettava tarina isyydestä, lapsen sairauden äärellä.

Seuraava tarina kuvaa lapsen kuolemaa, vanhempien surua. Kaija ja Markku menettivät äkilliseen sairaskohtaukseen 13-vuotiaan poikansa.

Kolmas tarina on pastori Risto Seppälän – mies sairastui 44-vuotiaana syöpään.  Hänen runonsa ovat kuvausta sairauden kanssa elämisestä, luonnosta voimaa ja tukea hakemisesta.

Neljäs tarina on nuorisotyöntekijä Caitzu Rantasen selviytymistarina.

Viides tarina on valokuvaaja Mona Mannerheimon, jossa kuvataan miten valokuvaaminen tuo elämään voimaa ja apua.

Kuudes tarina on Hilkka Ahteen, jolloin hän Lastenklinikoiden Kummien toiminnanjohtajana.

Seitsemäs tarina on minulle rakkain, taiteilija Raija Maulasta.

Kahdeksas tarina on näyttelijä, lauluntekijä Katriina Honkasesta. En muistanutkaan, että hän myös lauluntekijä, vaikka tekstissä mainitut laulut ovat osaksi tuttuja.

Yhdeksäs tarina kertoo puutarhuri Aini Tähtisestä, joka toimi Talvipuutarhan puutarhurina.

Kymmenes tarina on parturi Vuokko Mattilan, joka on tunnettu ns. julkkis-parturi-kampaajana.

Yhdestoista tarina kuvaa lähetystyöntekijä Anna-Maija Vanhasen työtä.

Kahdestoista tarina on hieroja, terapeutti Pauli Hirvosen työstä.

Viimeinen tarina on toimittaja, teologi Sirkku Nyströmin – elämän kivuista, Jumalan rakkaudesta.

Lohduttavia, koskettavia ja mieleenpainuvia tarinoita erilaisten ihmisten elämästä - hyvän kosketuksen kaiken keskellä.

Hyvän kosketus, toim. Mariitta Hämäläinen, SLEY-kirjat, 1995
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjastosta

Kultainen varis

Heidi Liehun Kultainen varis: pienoisesseitä -teoksen valitsin kirjastoluokkaa 17 (Etiikka. Elämänfilosofia. Estetiikka) katsellessani Kauhavan kirjastossa. Tämä kirjastoluokka on ollut aina yksi suosikkikirjastoluokista.

Heidi Liehu toi mieleeni Rakel Liehun, ja wikipediahan selvensi, että Heidi on Rakelin tytär. En ole aikaisemmin lukenut Heidi Liehun, saati Raakel Liehun teoksia – heidän kummankin runoja voisinkin lainata huomenna, kun käyn kirjastossa.

Pienoisesseet on jaettu kolmen otsikon alle: Onnen etsijöitä, Tuntematonta vetovoimaa, Hengenvaarassa hengen vaarassa.

Poimin otteita Heidi Liehun tekstistä ja kirjoitan omia ajatuksiani, mitä nämä pienoisesseet herättivät minussa.

Onnen etsijöitä
Mistä onni löytyy – terveys, taloudellinen vakaus, läheiset ihmissuhteet?  Saammeko mielenrauhan, kun kaikki näyttää olevan hyvin – terveelliset elämäntavat, työpaikka ja elanto, rakas ihminen lähellä? Vai tarvitsemmeko mielenrauhan yksinäisyyteemme, sydämeemme, sieluumme?

Demokraattisen maan lapsi oppii löysemmän lain. Vallan haltijan on oltava valmiiksi nöyrä, sillä hänen valtansa on varsin katoavaa ja aina myös muiden kuin hänen omissa käsissään. Hänen on kyettävä ennen kaikkea yhteistyöhön – eikä vain muiden kansalaisten vaan myös muun maailman, metsin ja merien hiljaisen auktoriteetin kanssa.” (s. 22)

Älypuhelimien myötä sen käyttö – sosiaalisessa mediassa selaaminen voi tapahtua missä tahansa, jos vain sallit sen itsellesi. Omassanikin ”hipsuttelussa” on tilanteita, jolloin voisin jättää puhelimen laukkuun tai taskuun… voisin jättää ottamatta sen Instagram-kuvan…. Voisin yrittää olla läsnä, vaikka tilanne tuntuisi ikävältä, tylsältä, turhautuneelta, äänettömältä.

Viihde on tullut sellaisiin tilanteisiin, joissa sitä ei tainnut kovin paljon olla minun lapsuudessasi tai nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla). Tuntuu, että televisiosta tulee viihdettä samalla konseptilla, joissa vierailevat osa samoista julkisuuden henkilöistä sekä vierailijoina muita julkisuuden henkilöitä eri aloilta. Näiden lisäksi melkein samalla konseptilla pääsevät ns. tavalliset ihmiset kilpailemaan/esiintymään monenkirjaviin formaatteihin – no, olihan ennenkin Tupla ja Kuitti, Niilo Tarvajärven Laatikkoleikki :)

Näiden viihdeohjelmien esiintymisten ja puheitten (sukkeluuksien) myötä teenkö tietynlaisia päätelmiä esiintyjän moraalista ja ajatusmaailmasta? Entäs jos se julkisuuskuva/tilanne onkin näytelty profiili – on vain halu saada ihmiset miettimään erilaisia asioita, provosoitumaan, hämmästymään, että ihan tosissaanko olet tuota mieltä? Mikä on oma huumorintajun sietokykyni – olenko liian tosikko vai omaanko jollakin tapaa kieroutuneet mielikuvituksen?

Valitsemmeko näiden ohjelmien päätöksellä henkilöitä päättäviin virkoihin? Voiko jonkun henkilön ”epäonnistunut” esiintyminen jossakin viihdeohjelmassa muuttaa päätökseni ketä äänestän?  Millä päätöksillä minä äänestän? Poliittisilla vai tunteella?

Seuraan uutisia vaihtelevasti – ei ole siis rutiinia katsoa tietyn ajan uutiset niin kuin lapsuudessa oli puoli yhdeksän uutiset. Meille ei ole vuosiin tullut maakunnan sanomalehteä eikä enää paikallislehteäkään – näiden tilaushinnassa olemme halunneet säästää. Seuraan YLEä ja sanomalehtiä Facebookissa ja niiden miniuutisten myötä saatan katsoa televisiosta jonkun uutislähetyksen tai etsin tarkempaa tietoa netistä. Toisinaan mietin, että jos jokin alueellinen kriisiuutinen menee ohitseni juuri sillä hetkellä… mutta luotan Facebookiin ja muihin sosiaalisen median välineisiin, että joku aina laittaa jotain viestiä. Joskus käy kuitenkin niin, että ”kahvipöytäkeskusteluissa” olen ihan ulalla, että mistä on kyse, mutta siinäkin usein miten auttaa, kun kaivaa sen puhelimensa ja avaa netin tai somekanavan…. Tai kysyy suoraan, että mistä on kyse.

Saman uutisen katseleminen ja kuunteleminen samoin kuvin ja sanoin saa minut joskus uutisähkyn partaalle – vaihdan television/radion kanavaa tai suljen ne. Tietoa tarvitsemme, mutta tällainen uutistulva saa minut turtumaan…. Parin päivän päästä jo jaksan olla joistakin uutisista uudelleen kiinnostunut – olivat ne sitten paikallisia tai maailmanlaajuisia.  Silti uutistapahtumat ovat vähän väliä ajatuksissani – keskusteluissa toisten ihmisten kanssa.  Toisinaan tunnen syyllisyyttä jatkaessa omaa normaalia elämääni iloineni ja suruineni, vaikka ne tuntuvat niin vähäpätöisiltä verrattuna moneen muuhun. Miten muutenkaan elämää voisi elää eteenpäin, en halua, että pelko tai viha valtaa elämäni….

Samoin voisi ajatella hiljaisuudesta, sisäisestä rauhasta. Sillä ei ole hintaa – mutta kiitollisena olen myös valmis maksamaan portaista sitä kohden, hyvästä kirjasta, levystä” (s. 42)

Kuolemanpelko – en pelkää omaa kuolemaani juuri nyt. Minun aikani lähteä tästä maailmasta tulee sitten, kun on sen aika. Kuolemanpelkoni saattaa muuttua, jos sairastun vakavasti ja minulle arvioidaan, miten kauan saatan elää…. Tai sellainen tilanne tulee jollekin läheiselleni. Eläminen kuolemanvaarassa väkivaltaisen ihmisen/ihmisten lähellä voisi tuoda kuolemapelon elämääni…. Sota, terrorismi, kun ne tulisivat lähes kotiovelleni….

Musiikkia kuunnellessaan ihminen haluaa kytkeytyä luovaan energiakenttään – joka on käsin kosketeltava elävän musiikin yhteydessä” (s. 47)

Rakastan laulamista – virrenveisuuta, yhteislaulua, kotikaraokea, autossa laulamista. Olen soittanut sähköurkuja ja melodicaa, mutta en ole niin musikaalinen, joten urut pölyttyvät vanhempieni kotona ja melodica on tainnut kadota. Tanssia en osaa, vaan heilun ja hypin musiikin tahdissa tai tahdin vierestä – annan sävelten virran viedä.

Tuntematonta vetovoimaa
Jos osaan jättää minuuteni jo tässä elämässä, avautua havupuun tuoksulle ja hiekansirun ihmeelle, jos annan pyhyyden kokemuksen virrata lävitseni se virtaa lävitseni myös kuolemassa, kun lopullisesti jätän itseni, ja annan virran viedä minut tietymättömiin, yhä osana arvoitusta yhtä kaikki, minuuteni kera tai sitä vailla.” (s. 68)

Aina valoa ei näe, silloinkaan kun se on läsnä – näkymättömän valoa, joka vaati sisäisen kanavan virittämistä oikealle taajuudelle, kun taivaallisen musiikin taajuudelle, jonka kohdalla merkityksetön kohina ja meteli vaihtuu selkeydeksi, myös hiljaisuudeksi” (s. 92)

Hengenvaarassa hengen varassa
Ihmisen on ratkaistava suuret kysymykset itse. Usein ne eivät tule ratkaistuksi, vaan elämä kuljettaa ihmistä kuin virta eteenpäin, soutajaa, joka yrittää luovia vastakkaisten pyörteiden lomitse, parhaansa mukaan suurempien voimien armoilla liukuvaa venettään ohjaten.” (s. 108)

Kun tarvitsen kipua muistaakseni elämän arvon, saan seurakseni kivun. Kun tarvitsen lohdutusta, kirjat lennähtävät auki, näen ojentuvat kädet, ymmärrän lohdun merkityksen, tuhansien teiden avautumisen sen äärelle. Ja voin antaa saamaani lohtua takaisin noille kukille, tuolle koiralle, lehmukselle, ihmisille, ja Jumala kiittää.” (s. 134)

Heidi Liehu: Kultainen varis: pienoisesseitä, Kirjapaja, 2008
Kansi: Jari Silvennoinen
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjastosta

tiistai 23. toukokuuta 2017

Ikävä

Petri Järveläinen, Torsti Lehtinen ja Arto Peltola ovat toimittaneet Herättäjä-Yhdistyksen julkaiseman teoksen Ikävä.

Saatteeksi -alkusanoissa kerrotaan:
Kirjan tarkoitus on ollut saada samoihin kansiin mahdollisimman väljä, rikas ja monivivahteinen kuva ikävän ilmiasuista” (s. 7)

16 kirjoittajaa on kirjoittanut oman tarinansa ja ajatuksensa ikävästä. Kirjoittajat ovat tohtoreita, pastoreita, opettajia, opiskelijoita, kirjailijoita, toimittajia sekä yksi pseudonyymi.
Tarinat ovat filosofista pohdiskelua, uskon ikävää, koti-ikävää, oman elämän ikävää – tekstit tuovat ikävä-sanalle uudenlaisen käsitteen perinteisen ihmisen ikävän sijaan.

Tässä lyhyitä poimintoja muutamista teksteistä:

Mä olen niitä, joita vaivaa ikävä. Toisaalla ollessani se näkyy koti-ikävänä, kotona kaukokaipuuna. Alituinen koti-ikävän ja kaukokaipuun rajamaastossa eläminen on leimallista myös uskonnolleni, agnostisesti sävyttyneelle körttiläiselle kristillisyydelle, levottomien sielujen hartaalle toiveelle, että Jumala olisi olemassa” (s. 13)
Jaakko Heinimäki

Useita ikäviä ei ihmiseen mahdu samanaikaisesti. On ikävöitävä yksitellen, tapaus tapaukselta, muuten murenee kokonaan” (s. 50)
Jalo Käpylä

Jumala. Hän on vanginnut ikävällä kaikki itseensä. Jumala ikävöi luotujaan.  Kuovin laulu toistaa hänen ikävöivää huutoaan: Ihminen missä olet? Kun alus saapuu suureen länteen, ikävä haihtuu. Päivännousussa kirkastuvat näkyjen kasvot. Nyt minä olen vanki. Silloin entinen vanki.” (s. 71)
Katri Taanila

Minun toinen ikäväni suuntautuu eteenpäin. Ja silti minusta tuntuu, että tämän ikävän suunta ei ole täsmälleen päinvastainen kuin tuon paluuni lapsuuden sielunmaisemaan. Minun kaikki ikäväni taitavat olla sukua toisilleen, eri kautta ne kaihoilevat samaan päämäärään.” (s. 103-104)
Matti Pajula

Ikävä, toim. Petri Järveläinen, Torsti Lehtinen ja Arto Peltola, Herättäjä-Yhdistys, 1994
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

maanantai 22. toukokuuta 2017

Hajaannus

Markku Rönkön Hajaannus on toinen romaani, jonka lainasin Kirjaklubin vetäjämme suosituksista alkukeväällä.  Oli toisaalta mielenkiintoista lukea Janne Oran Kadotetun lumoa samaan aikaan – molemmat romaanit sai myös luettua loppuun viime viikolla, kun aloitin neljän viikon kesälomani.

En ole kovin hyvä innostumaan mieskirjailijoiden kirjoittamista kirjoista, joissa yhtenä teemana on parisuhde. Monesti ne tuntuvat keski-ikäisten miesten valituksilta - naisten parisuhdevalituksiin on helpompi samaistua :) Silti lainaan välillä tällaisia romaaneja, toivoen löytäväni välillä sellaisia tarinoita, joita jollakin tavalla jaksan ymmärtää. Markku Rönkön Hajaannus on nyt sellainen romaani – no, tässä tarinassa kulkee naisen tarina limittäin, joten ehkä sillä on iso merkitys.  Ja jos olen rehellinen, Kirren tarinahan tässä jää päällimmäisen mieleen –  hän onkin enemmän pääosassa.

Romaanin maailma kuvaa sellaista elämää, johon minulla ei ole henkilökohtaisesti kosketusta, mutta olen joskus miettinyt, tutkijan työtä, yliopisto-opiskeluja.  Jokin siinä maailmassa kiehtoo, vaikka useat kuvaukset tästä maailmasta ovat sisältäneet ihmissuhdesotkuja, vallanhimoa, hyväksikäyttöä ja murhia. En ole siis saanut mitään romanttista kuvausta tästä maailmasta romaanien kautta.
Mutta se mikä tässä tarinassa vei mukanaan, oli Kirren tarina. Ensin olin hyvin ymmärtäväinen Kirren miestä kohtaan, sitten aloin ymmärtää yhä enemmän Kirreä, mitä enemmän hänen menneisyydestään selvisi.

Kirjan loppu oli yllättävä ja viimeiselle riville saakka – olin mykistynyt, enkä voinut heti laskea kirjaa käsistäni.  Tämän kirjan tarina jäi mieleen pyörimään kaikkine ahdistavine ja järkyttävine tapahtumineen. Jäin miettimään, miten selvisivät kirjan henkilöt tästä eteenpäin….

Hajaannuksen ovat myös lukeneet:

Anun ihmeelliset matkat
Kirja vieköön!
Kirjahavahduksia
Kulttuuri kukoistaa
Savannilla

Markku Rönkkö: Hajaannus, Like, 2016
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


Kadotetun lumo

Janne Oran Kadotetun lumo -romaanin löysin Lapuan kirjaston ja kansalaisopiston Kirjaklubissa, johon klubin vetäjä tuo aina muutamia kirjoja esille, joista valitsemme seuraavan lukupiirikirjan. Alkukeväästä lainasin pari romaania muutenkin näistä esillä olevista, kun halusin tutustua uusiin kirjailijoihin.

Kadotetun lumo kuvasi suomalaisen Kristianin naissuhteita -  nykyistä ja mennyttä. Kumpaankin naissuhteeseen liittyi afrikkalaiset juuret – Andrean isän suku ja Venlan lapsen suku.  Andrea on kadonnut monta vuotta sitten Kristianin elämästä, kunnes hän yhtäkkiä soittaa Kristianille lyhyen puhelun. Kristian lähtee etsimään Andreaa Ruotsista ja käy samalla läpi heidän parisuhdettaan.

Venlan menneisyys nivoutuu Andrean menneisyyden kanssa afrikkalaiseen elämään ja siihen miten heihin suhtaudutaan länsimaissa – Suomessa ja Ruotsissa.

Andrea kokee myös Estonia -turman ja romaanissa kuvataan sitä tuskaa, kipua ja traumaa, mitä sen jälkeen, kun olet yksi pelastuneista. Andrea hakee tukea kulttiyhteisöstä – aika paljon on laitettu erilaisia teemoja yhteen romaaniin.

Andrean etsintä, Kristianin pohdiskelut menneisyydestä ja tulevaisuudesta tekevät tästä romaanista monivivahteisen – tarinan loppukin jättää auki ajatuksia, miksi?

Kadotetun lumon ovat myös lukeneet:

Kulttuuri kukoistaa
Mari A:n kirjablogi
Opus Eka
Reader, why did I marry him?

Janne Ora: Kadotetun lumo, Tammi, 2014
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tuli ja valo: kertomuksia pyhistä naisista

Tuli ja valo: kertomuksia pyhistä naisista kertoo Magdalan Marian, Maria Egyptiläisen, Elisabet Thüringeniläisestä (Unkarilaisesta), Ksenia Pietarilaisesta, Sarovin Pašasta, Elisabet Feodorovnasta ja Maria Pariisilaisesta. Elina Kahla on kirjoittanut tekstit ja Irina Zatulovskaja on kuvittanut teoksen taideteoksillaan.

Lukijalle -esipuheessa Elina Kahla kirjoittaa
Tämä teos on syntynyt kuvataiteilijan ja kulttuurintutkijan yhteistyönä. Legendat ja kertomukset pyhistä naisista ovat innoittaneet meitä molempia. Ne ovat avanneet meille portteja muinaisuuteen ja ikuisuuteen, herättäneet kysymyksiä. Mikä on pyhyys? Kuka ihminen on meille pyhä?” (s. 5)

Irina Zatulovskajan kuvat pyhistä naisista ovat monivivahteisia taide-elämyksiä – maalauksia, nukkemaista käsityötaidetta.

Magdalan Maria on ainut pyhä nainen, josta olen lukenut aikaisemminkin, Maria Egyptiläisen ja Elisabet Thüringeniläisen tiesin nimeltä, muut pyhät naiset olivat tuntemattomia.
Naisten elämänkohtalot ovat hyvin järkyttävää luettavaa – menetyksiä, kidutusta, vankeutta. Nykynaisena hämmästelen heidän uskonsa voimaa ja luottamusta Jumalaan ja Jeesukseen kaiken kivun ja pahuuden keskellä. Jaksaisinko itse uskoa tuollaisten kärsimysten jälkeen – vai voiko nykyelämän henkiset kärsimykset olla osittain verrattavissa näiden pyhien naisten elämiin? Saammeko heistä vertaistukea ja voivatko he olla meille esikuvina?

Elina Kahla ja Irina Zatulovskaja: Tuli ja valo: kertomuksia pyhistä naisista, Maahenki, 2010
Ulkoasu: Marko Mäkinen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


Tuli ja valo: kertomuksia pyhistä naisista on kirjoittanut myös blogissaan Mataleena


perjantai 19. toukokuuta 2017

Ennen kuulumatonta

Vuokko Vänskä toimi Uusi Tie -lehden päätoimittajana vuoden verran ja sen jälkeen toimituspäällikkönä. Kirjan takakannessa kerrotaan: ”Naisen valinta Uusi Tie -lehden vs. päätoimittajaksi oli ennenkuulumatonta.”  Tästä siis kirjan nimi Ennen kuulumatonta, joka sisältää Vänskän pääkirjoituksia Uusi Tie -lehdessä 1999 – 2000.   Kirjaston hyllystä kirja jäi käteen juuri takakansitekstin vuoksi – kiinnosti lukea, mitä naispäätoimittaja on kirjoittanut lehdessä, jota en ole itse kovin usein lukenut.  Ja miten nämä lähes parinkymmenen vuoden takaiset pääkirjoitukset kuulostavat tänä päivänä.

Luonnollisesti useat pääkirjoitukset käsittelivät lähetystyötä, onhan Uusi Tie -lehti Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ry:n omistaman Kustannus Oy Uusi Tien julkaisema lehti.

Pääkirjoituksien teemoina oli myös kauppojen aukioloajat, jumalanpalvelusuudistus, riemuvuosi, avioliitto, kristilliset juhlapäivät – samoja asioita käsitellään tänäkin päivänä kristillisten lehtien pääkirjoituksissa.  Tämä kirja ei paljon puhutellut minua, ehkä nämä pääkirjoitukset eivät vain koskettaneet minua juuri nyt, vaikka aiheet olivat mielenkiintoisia.

Vuokko Vänskä: Ennen kuulumatonta, Uusi Tie, 2001
Kuvitus: Irmeli Huovinen
Kannen taitto: Terttu Hauhia
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Naisten Raamattu: Tätä kertomusta en unohda

Kirsi Hiilamo on toimittanut kirjan Naisten Raamattu: Tätä kertomusta en unohda. Kirjassa 17 naista on kirjoittanut raamatunkohdasta, joka on jäänyt ikuisesti mieleen.  Kirjoittajanaiset ovat kansanedustajia, professoreita, tohtoreita, maistereita, pappeja, kirjailijoita, toimittajia ja tutkijoita – tunnettuja vaikuttajanaisia 2000-luvulla.

Raamatunkohdat ovat sekä vanhasta testamentista että uudesta testamentista.  Elämänpuusta Baabelin torniin ja Raamatun naisiin ja Jeesuksen elämänvaiheisiin.  Naisten kertomukset antoivat erilaisia tulkintoja ja ajatuksia tutuillekin raamatunkohdille.  He kertovat elämästään asioita, jotka ovat tuottaneet iloa, kipua ja haasteita.  Nämä naisten tarinat antoivat voimaa ja uskoa omaan elämääni – hyväksymään menneisyyteni ja tulevaisuuden unelmiin ja tavoitteisiin.

Naisten Raamattu: Tätä kertomusta en unohda, toim. Kirsi Hiilamo, Kirjapaja, 2004
Kansi: Liisa Holm
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tuoksuva öljy: Kohtaamisia Raamatun naisten kanssa

Pari vuotta sitten luin Ylva Eggehornin kirjan Etsin, kaipaan, kyselen: tiellä aikuiseen uskoon.  Tänä vuonna löysin pääsiäislukemiseksi Eggehornin teoksen Tuoksuva öljy: Kohtaamisia Raamatun naisten kanssa.

Esipuheessa Ylva Eggehorn kirjoittaa:
Onko olemassa naisellinen tapa uskoa ja puhua Jumalasta? Naisellinen tapa lukea Raamattua? En ole asiasta aivan varma. Mutta siitä olen varma, että jos naiset lukevat Raamatun tekstejä omista elämänkokemuksistaan lähtien, käyttäen elämänkokemuksiaan kaikupohjana, silloin he varmaankin voiva nähdä teksteissä yhtä ja toista sellaista, mitä miehen on vaikea nähdä samoin” (s. 8)

Tunnistan omassa Raamatun lukemisessani tällaisia piirteitä – ehkä siksi on välillä vaikeata jaksaa lukea Raamattua.  Tulee mieleen, että löytäisinkö naisen kirjoittaman Raamatun lukuoppaan avuksi…. Ehkä Anita Grönqvistin kirjoittamat kirjat olisivat sellaisia…. tai Mailis Janatuisen teokset…. Myös Liisi Jokirannan kirjat vaikuttavat mielenkiintoisilta.  Ehkä myös Pirkko Valkamankin.  Löytyyhän näitä naisten kirjoittamiakin – lukemalla selvinnee, saanko niistä apua Raamatun lukemiseeni.

Hagar
Ensimmäinen Raamatun nainen, josta Ylva Eggehorn kirjoittaa on Hagar.  En muistanut heti, kuka Hagar oli.  Abrahamin ja Saaran tarina muistin Raamatusta, mutta en muistanut tämän orjanaisen nimeä. Nykyaikana on vaikeaa ymmärtää elämäntapaa Abrahamin ja Saaran aikaan vai onko sittenkään kaikki muuttunut toisin? Mitä tämä Raamatun kohta antaa juuri tälle aikakaudelle? Minun elämälle? Sitä jään pohtimaan….

Saara
Saaran tarina on tuttu jo lapsuudesta – lapsettomuus, toisen naisen lapsi Abrahamin kanssa, äitiyden ihme.  Kipeitä asioita – mikä tarkoitus on sillä, että kenestä tulee äiti…. kenestä ei…. Äitiyden monimuotoisuus, mutta riittääkö se vai onko biologinen äitiys yhä se vallitsevin äitimalli? Millainen äiti minä olen? Millainen elämäni olisi, jos en olisi kahden lapsen äiti? Onko äiti- ja isä-sanoilla millainen merkitys tässä ajassa? Toivon, että jokainen saisi olla lapselle sellainen vanhempi kuin sydämestään osaa parhaiten olla… elämä vain ei ole näin yksinkertaista….  Itsekin tunnen kipua, epäonnistumista, turhautumista kaiken sen ilon ja kiitollisuuden keskellä – äitinä.

Rebekka
Rebekasta muistan, miten hän sai Jaakobin tekeytymään Eesauksi ja siten sai Iisak-isältään esikoissiunauksen.  Tämäkin Raamatun kertomus hämmentää - tekisinkö itse omien lapsien kohdalla näin…  olenko jo tehnyt jotain suosimalla toista lasta enemmän…  

Dina
Jaakobin, Raakelin ja Lean tiedän, mutta Dinan tarina ei ole jäänyt mieleen.  Ehkä elämänvarrella on tullut liian monia Dina-tarinoita fiktiivisinä ja tositarinoina.  Dinan julma tarinaa saa miettimään jokaista nykypäivän Dina…  miksi Jumala yhä sallii tapahtua tällaista….

Hanna
Hannakin kärsii lapsettomuudesta ja tuossa ajassa täysin lapsettomaksi jääminen on ollut pahinta, mitä naiselle voi käydä – lapseton nainen on arvoton.  Hanna saa kuitenkin lapsen, Samuelin. Entä jos Hannasta olisikin tullut jotain ilman lastakin….

Laulujen laulun nainen
Onko tämä naisen ja miehen välistä rakkautta vai jotain muutakin? Tätä olen pohtinut ennenkin ja olen yhä vastauksia vailla…

Eeva ja Maria
Raamatun tunnetuimmat naishahmot – heistä ei paljon tässä kirjassa kirjoiteta, parin sivun verran.

Elisabet ja Maria
Marian tarina kulkee Elisabetin tarinan mukana.

Nainen Sykarin kaivolla
Tämä Raamatun kertomus on tullut minulle läheiseksi ja voimavaraksi uskoni kipuiluissa.
Magdalan Maria
Raamatun naisista mystisin ja kiehtovin – mikä on totuus Magdalan Mariasta?

Kanaanilainen nainen
Älä luovuta uskossasi.  Se on tämän Raamatun kertomuksen voima ja toivo.

Martta ja Maria
Sisarusten uskonelämä ja Jeesuksen kohtaaminen – toiset meistä ovat marttoja ja toisen marioita – en tiedä kumpi minä olen vai olenko sittenkään kumpikaan…

Lyydia
Tämä Raamatun nainen oli täysin tuntematon minulle.  Jotain kiehtovaa tässä naisen tarinassa on – toivottavasti kohtaan Lyydian tarinan jossain muussakin teoksessa.

Raamatun naiset ovat jollakin tavoin minulle tässä hetkessä voimanaisia – siksi etsin yhä enemmän naisten kirjoittamia hengellisiä kirjoja luettavakseni juuri nyt.


Ylva Eggehorn: Tuoksuva öljy: Kohtaamisia Raamatun naisten kanssa, Kirjapaja, 2009
Kansi: Maria Appelberg
Suomentanut: Oili Räsänen
(ruotsl. alkuteos: Kryddad olja. Kvinnor i Bibeln, 2005)
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

tiistai 16. toukokuuta 2017

Hehku ja Sydänomena

Rakastan värikkäitä taideteoksia, kuten Riikka Juvosen kuvittamat teokset. Ostin kirja-alesta Riikka Juvosen kirjoittaman ja kuvittaman teoksen Hehku: Tuokiokuvia naisen elämästä (Kirjapaja, 2005) ja pääsiäisen aikaan lainasin kirjastosta hänen kirjoittamansa teoksen Sydänomena: Eevan jälkikirjoitus (Kirjapaja, 2009).

Hehku: Tuokiokuvia naisen elämästä on kaunis, värikäs ja voimaannuttava kirja. Riikka Juvosen upeat kuvat antavat kirjalle ihanan väri-ilottelun rehevyydellään. Tekstit ovat elämän värikirjoa, historiallisia naishahmoja, vuodenaikojen kuvausta ja naiseuden iloja ja kipuja. Tämä on voimakirja naisille, kaikenikäisille.

Sydänomena: Eeva jälkikirjoituksen esipuheessa Riikka Juvonen kirjoittaa:
Olen kirjoittanut sen (tämän kirjan) nimenomaan meille naisille rohkaisuksi, epäilyksi ja etsimiseksi. Kaikeksi siksi, minkä takia me alun perinkin haukkasimme hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmää. Siitä hedelmästä on tullut osa sydämemme sykettä, sen uskoa, sen toivoa, sen rakkautta. Kaikkea sitä, mitä mikään ei voi meissä lannistaa. Orjien sitkeyttä, niiden voimaa, jotka ovat tottuneet tyytymään vähempään” (s. 9)
Kirjassa pohditaan rakkautta, äitiyttä, eroamisen tuskaa, naisena elämistä eri elämäntilainteissa.
Raamatun tunnettuja tekstejä pohditaan myös niiden naisten näkökulmasta – äidin, sisaren, vaimon, rakastetun, ei vain yksistään miesten, jotka ovat pääosassa. Myös ne muutaman naistentarinat Raamatusta ovat tässä kirjassa – nämä kertomukset saavat uusia näkökulmia omaan Raamatun lukemiseeni.
Kirja on naisnäkökulma Raamattuun – voimakirja uskonsa kanssa kamppaileville naisille

Riikka Juvonen: Hehku: tuokiokuvia naisen elämästä, Kirjapaja, 2005
Kannen kuva: Riikka Juvonen
Kansi: Jenny Haapimaa
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta

Riikka Juvonen: Sydänomena: Eevan jälkikirjoitus, Kirjapaja, 2009
Kansi: Jenny Haapimaa
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Missä sielu lepää

Oikeastaan aloitin pääsiäislukemisen tästä (Instagram-kuvani on hyvä muistuttaja :) ) Pauliina Kainulaisen kirjasta Missä sielu lepää, enkä Anna Kontulan Mistä ei voi puhua: kirja uskosta ja uskonnosta, mutta enpä minä muutenkaan lukemiseni aikajärjestyksessä tänne blogiini kirjoista kirjoittele.
Pauliina Kainulaisen kirja Missä sielu lepää oli ihana kirjastolöytö! Löysin Pauliinan nettisivuilta paljon mielenkiintoista luettavaa ja seuraavaksi lainaan Metsän teologia (Kirjapaja, 2013) sekä Pyhän kosketus luonnossa: johdatus kristilliseen ekoteologiaan (Kirjapaja, 2007), jonka Pauliina Kainulainen on toimittanut.

Kirjan alussa Kainulainen kysyy Miten sielusi voi? Olen kasvanut ympäristössä ja koulumaailmassa, jossa on puhuttu sielusta. Onko sielu uskonnollinen omatunto? Kun kipuilen epätoivon ja epäuskoni kanssa sieluuni sattuu. Sielunhoitoa tarvitsen minäkin – kahden ihmisen välistä kohtaamista armollisuuden äärellä.

Ensimmäinen kappale on nimeltään Pyhän kohtaamisen paikat.

Mikä on pyhää luonnossa tai omassa lähielinympäristössä? Katson olohuoneen ikkunasta ja näen alkukeväisen, vaalearuskeasävyisen puutarhan. Aurinko paistaa, mutta tuulinen sää saa minut istumaan sisällä. Asumme melko rauhallisella asuntoalueella. Millainen on tämä lähiympäristöni pyhyys – onko se roskista vapaa, liikenteen äänistä vapaa? Minun ei tarvitse kävellä kuin kilometrin verran päästäkseni yhteen luonnon pyhimmistä paikoista, lähimetsään. Syksyn jälkeen en ole siellä jaksanut kovin montaa kertaa käydä – talvi ja kevät ovat olleet sielulleni raskasta aikaa, olen niin väsynyt kaikkeen materiaan ja suorittamiseen. Olen nyt kesälomalla, niin toivottavasti saan sielulleni voimaa lähimetsästä neljän viikon lomallani. Ensi syksyni aikataulutan huomattavasti väljemmin – on tärkeätä jaksaa kirjakauppatöissä, elämän leivän äärellä.  Sieluni tarvitsee luonnonläheisyyttä ympäri vuoden – rukoilen Jumalalta voimaa tulevien väsymyksien kohtaamisiin.
Pauliina Kainulainen päättää tämän kappaleen tekstit juuri sellaisen maiseman kuvaukseen, jonka minäkin näen, kun kävelen Simpsiön metsissä Rytilammen äärelle.  Talletan puhelimeeni lopussa olevan rukouksen, johon voin yhtyä, kun seuraavan kerran istun Rytilammen äärellä.

Luonto on pyhä
Pyhiinvaellusreitit ja retriitit ovat sellaisia kokemuksia, jotka ovat tällä hetkellä TOP 5 unelmissani. Rohkeutta lähteä yksin tuntemattomien matkaan ei ole vielä ollut, toisaalta ei ole ollut aikaa, rahaa, saati tarvittavaa peruskuntoakaan.
Luonnon pyhyyttä on minulle myös haltijat, keijukaiset, metsän jumalat sekä pyhät paikat luonnossa.

Eläinten lohduttava läsnäolo on tullut jälleen osaksi elämääni, kun tyttären Iris-kissa oli meillä hoidossa kolmisen viikkoa. Vaikka kissa on ollut välillä varsin riiviömäinen ja olen uhannut tehdä kinnasvärkit, on Iriksen makoilu vatsani päällä kehräten ja nukkuen ollut lohdullista.  Iriksen kotiinlhdön jälkeen kotimme tuntui hetken tyhjältä. Olen kuitenkin koiraihminen enemmän kuin kissaihminen. Kolmisen vuotta olemme olleet ilman koiraa, eikä juuri tähän elämäntilanteeseen ole mahdollista ottaa vastuuta ja huolenpitoa uudesta koirasta. En ole ihan varma haluanko enää sitoa itseäni mihinkään eläimeen pysyvästi….

Saunan pyhyys ja hitauden arvo
Minulle sauna on hiljaisuuden paikka, vaikka toisinaan mieheni kanssa siellä erinäisistä asioista keskustelemmekin. Niinä kertoina, kun jään yksin saunaan, laitan silmäni kiinni ja tunnen saunan lämmön ja hiljaisen rentoutumisen. Kaipaan kesämökin puusaunan tunnetta – sitä ei voi kodin sähkökiuassauna korvata. Voinko kohdata Jumalan alastomana, haavoitettuna tässä paikassa, tässä tilanteessa? Mieleeni tulee Sanan ja rukouksen ilta Nurmon kirkossa.  Kirkon alttaritaulu Jeesuksesta ja naisesta kaivolla pysähdytti. En ole käynyt Nurmon kirkossa kuin kerran, jolloin jonku äitini puolen sukulaisen hautajaisissa lapsena. En muista mitään kirkosta, vain haudalle kulkemisen.

Eroottisuus pyhän kohtaamisen paikkana
Tästä tekstistä kirjoittaminen on vaikeata. Tulee mieleen toisen ihmisen seksuaalisuuden kunnioittaminen, hyväksyminen – ei hyväksikäyttöä, ei toisen tunteiden polkemista. Eroottisuus on muutakin kuin kahden ihmisen välinen yhteys.
Kainulainen kirjoittaa:
Seksuaalisuus ja hengellisyys? Moni nykyihminen ei kykene liittämään näitä kahta sanaa yhteen. Mutta edellä esitetyn valokeilassa nämä kaksi ilmiötä ovat toisilleen läheisiä. Yksi hehkeä perustelu tälle väitteelle on Laulujen laulun olemassaolo Vanhan testamentin kirjakokoelmassa. Laulujen laulun eroottiset runot ilmentävät luonnollista, tasaveroista, nautinnollista seksuaalisuutta” (s. 67).
Ehkä luen jossain vaiheessa kirjan Taivaallista seksiä: kristinusko ja seksuaalisuus (Tammi, 2006)

Jeesuksen vapautusliike
Toisille Jeesus on suuri viisauden opettaja, toisille poliittinen vallankumouksellinen. Joku ymmärtää Jeesuksen ikiaikaisena Jumalana, joka oli läsnä jo luomisessa.” (s. 86-87)

Magdalan Marian aistillinen viisaus
Kuka ja millainen oli Magdalan Maria – mikä hänestä kirjoitettu on totta ja mikä tarua? Minulle hän on yksi tärkeimmistä Raamatun henkilöistä.
Kristillisen mystiikan arvokkaisiin piirteisiin on aina kuulunut pyrkimys yksikertaiseen elämään, askeesiin. Askeesin voi ymmärtää myös väärin, ruumiin- ja maailmankielteisesti” (s. 107)

Raikasta tunturipuron vettä
Jeesuksen elämä kokonaisuudessaan on se perustarina, joka puhuttelee ihmissielun syvyyksiä. Jeesuksen meille seuraajilleen lahjoittamat sakramentit ovat myytin ja riitin kieltä, jolle koko identiteettimme rakentuu. Vesi on elämälle välttämätöntä, ruokapöytä on kohtaamisen pyhä paikka.” (s. 119)

Pauliina Kainulainen: Missä sielu lepää, Kirjapaja, 2010
Kansi: Maria Appelberg
Mistä hankittu lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

maanantai 1. toukokuuta 2017

Mistä ei voi puhua: kirja uskosta ja uskonnosta

Pääsiäiseksi lainasin kirjastosta naisten kirjoittamia teoksia uskontoluokista, jotka käsittelivät jollakin tavoin Raamatun naisia tai naisten uskonelämää.

Aloitin lukemisen Anna Kontulan teoksesta Mistä ei voi puhua: kirja uskosta ja uskonnosta.
Minulle Anna Kontula ei ole tuttu ennestään – en oikeastaan seuraa politiikkaa tai poliittisia henkilöitä. Mistä ei voi puhua: kirja uskosta ja uskonnosta oli juuri minun pääsiäiseen sopivaa kirja – epäuskoni ja epätoivoni äärellä. Tykästyin ensilehdiltä tähän siskontyttären ja tädin vuoropuheluun.  Luterilaisena olen ollut Laila Hirvisaaren romaaneista kimmonneen ortodoksisuuden ihailija – joskus harkitsin jopa kirkon vaihtamistakin, mutta nyt olen oppinut ottamaan palasia toisista kirkoista omaan uskon kipuiluuni.

Voi kunpa minäkin olisin tavannut elämässäni tädin, jonka kanssa käydä vuoropuhelua uskosta ja uskonnosta – ehkä sellainen tilaisuus vielä tulee, onhan lähelläni aina ollut hengellisiä naisia, en ole niitä vain halunnut huomata.

Mystiikka kiehtoo, erityisesti kristillinen mystiikka, mutta vierastan hurmoshenkisyyttä. Minulle mystiikka on hiljaisuutta, luonto, äänet, tuoksut, Jumalan läsnäolon tunteminen sanoinkuvaamattomalla tavalla. Jos elämäni olisi toisin juuri nyt, voisin olla kuin tämän tarinan täti, lähtisin maailmalle etsimään jotakin, mitä kaipaan ja uskon elämääni… toivon silti, että löydän etsimääni edes pisaran verran juuri tässä hetkessä, tässä ympäristössä.

Kirjan tarinan sisarentyttären ja tädin välinen suhde on niitä tarinoita, missä toinen lähtee vuosikausiksi, etkä ehkä koskaan saa tietää miksi – olet kuin kadonneen jäljillä.  En osaa ajatella, miltä tuntuisi, jos joku läheinen katoaisi vuosiksi ja palaisi jälleen elämääni… ehkä tuntisin samanlaisia tunteita kuin sisarentytär, ehkä keski-ikäisenä ymmärtäisin tai yrittäisin ymmärtää…

Mistä ei voi puhua: kirja uskosta ja uskonnosta on kirja, jonka voisin lukea yhä uudelleen, taitaa mennä toukokuun kirjaostoksiini, kun näyttää olevan vielä uutenakin ostettavissa. Yhden lukukerran jälkeen en osaa kaikkia ajatuksiani kirjoittaa kirjan sisällöstä – moni asia jäi vielä avoimeksi ja viitekirjallisuus kiehtoo tutustumaan tarkemmin.

Yllätyin, miten moni oli tämän kirjan lukenut ja siitä blogissaan kirjoittanut mielenkiintoisia tulkintoja:

Kaiken voi lukea!
Kirjabrunssi
Luetut, lukemattomat


Anna Kontula: Mistä ei voi puhua: kirja uskosta ja uskonnosta, Into, 2012
Kansi: Elina Salonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Minulla on elämä suojeltavana

Minulla on elämä suojeltavana -runokirjan liepeessä kerrotaan Irja Haapiaisesta (s. 1932):
”…. on 18-vuotiaasta asti elänyt polioinvalidina. Hänen runojaan on aikaisemmin julkaistu kahdessa Helsingin suomenkielisen työväenopiston antologiassa. Irja Haapiaista ja hänen lyriikkaansa on myös esitetty televisiossa.”
Runot on jaettu viiteen ryhmään. Nämä runot on julkaistu vuonna 1986, jolloin Irja Haapiainen on ollut viisikymppinen. Runojen teema kulkee vammaisuuden ja uskonnollisuuden kipupisteissä – onko vieläkin jossain seurakunnassa näin, että et ole hyväksytty sellaisena kuin olet… tai ylipäätänsä yhteiskunnassa.

Ajatuksiani runojen äärellä sekä minua koskettavia runovalintoja:

I
Riipaisevia runoja ihmisarvosta, kuolemasta ja tälläkin hetkellä ajankohtaisesta asiasta: eutanasiasta.

II
Halusin vain tulitikkulaatikon
pannakseni tikkua ristiin ja
Sytytelläkseni elämänliekkiä.

Ne koettivat saada minut ottamaan
Jalallista topattua laatikkoa,
miehenmittaista.

Pysäyttäviä runoja vammaisuudesta, heidän tarpeiden huomioonottamisesta tai huomiotta jättämisestä.

III
Me vammaiset olimme kirkossa,
ja pappi siunasi meitä.
Kädet koholla, tosissaan
siellä pappi siunasi meitä.

Kirkon edessä ulkona
oli kansa siunaillut meitä. 

Näiden runojen äärellä tunnen pistoksen omassakin sydämessäni… huomaanko, jaksanko aina kohdata jokaisen läheisen, jokaisen omana itsenään vai olenko minä tunnevammainen omien kipujeni keskellä?

IV
Pukeudun, lähden
ihmisten joukkoon:
    rannetuki
    lannetuki,
    jalkoihin tukisidokset.

Sieluani en sitonut.
iltasella itkin. 

Runoja lukiessa tulee välillä paha mieli ja surullinenkin – ja väkisinkin runoista huokuu katkeruuskin. Epätoivon huuto, joka ei saa vastakaikua – tämä tunne toisaalta tekee runojen lukemisesta voimakkaan kokemuksen, joka jää mieleni sopukoihin.

V
Viimeisissä runoissa on pilkahdus toivoa – onko se toivoa tässä elämässä vai sitten kun saa kohdata Jumalan ja Jeesuksen taivaassa ilman kipuja ja hylkäämistä.


Irja Haapiainen: Minulla on elämä suojeltavana, Kirjaneliö, 1986
Päällys: Terttu Hauhia
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto

Runoteoksesta on kirjoitettu Blogitaivaassa

Rannat etäällä toisistaan

Lainasin Kauhavan pääkirjastosta hengellisiä runoteoksia, yksi niistä oli Maire Hakalan esikoisteos Rannat etäällä toisistaan.
Runot on jaoteltu kahdeksaan osaan: Kansalaisopistossa, Läheisen vieraudesta, Kiirastorstaina, Kevään lasiurut, Matkapäiväkirja, Näissä vaatteissa, Perhepiirissä ja Minä olen omenapuu.

Ajatuksiani näiden runojen äärellä pääsiäisen aikaan ja juuri nyt.

Kansalaisopistossa
Meistä jokainen kulkee omaa opintopolkuaan elämän kansalaisopistossa. Tämän osion runoista kumpuaa elämän monikirjavuus iloineen ja suruineen, syyttelyineen ja anteeksiantamisineen

Läheisen vieraudesta

On kanssavaeltajia,
jotka päästävät meidät
vain vierashuoneeseen.
Koskaan ei käsketä
peremmälle,
keittiön pöydän 
ääreen.

Kiirastorstaina
Pääsiäisen kärsimyksen äärellä  - tänä vuonna minäkin olin liian väsynyt valvomaan…. Kirkkoon kulkemaan… Viivyin näiden runojen äärellä, etsin televisiosta hengen ravintoa….

Kevään lasiurut

Koteloituneelle talvi-ihmiselle
Herra valmistaa heräämisen aamun.

Matkapäiväkirja
Jeesuksen matkassa Jumalan armeliaisuuden kautta, silti epäilen ja sorrun vääryyteen – pääsiäinenkö pelastaa….

Näissä vaatteissa
Lohdutuksen runoja kärsivälle, masentuneelle, elämän ruhjomalle, uskon epäilijälle – sieluni syvyyteen sattuvia sanoja.

Perhepiirissä

Neuvoja jakeleva kristillisyys
on kylmää ja asettuu toisen yläpuolelle.
Rakkaus alentuu keskeneräisten paikalle
ja löytää sillan lähimmäisen luo.

***
Rukous
on täysi siinä,
missä olemme vajaat.

Minä olen omenapuu
Uskonelämä ei ole ylöspäin pyrkimistä, se ei ole täydellisyyden tavoittelemista. Yhä uudelleen palaan alkuun ja saan Jumalan armosta syntini anteeksi….  Miksi on uskoni niin heikko…

Maire Hakala: Rannat etäällä toisistaan, Karas-Sana, 1980
Mistä hankittu: lainattu Kauhavan kaupunginkirjasto