maanantai 31. joulukuuta 2018

Ihmisen raja

Kaksi vuotta sitten lainasin Risto Kormilaisen Poissaolo -romaanin, jonka on kustantanut Herättäjä-Yhdistys. Minullahan on ollut parisen vuotta projektilukuna lukea Herättäjä-Yhdistyksen julkaisemia teoksia, joten myös Kormilaisen runoteokset tulivat lukulistalleni.  Näistä runoteoksista on tullut lempirunoja. Alkusyksystä luin Kormilaisen hartauskirjatkin. Tämä Ihmisen raja -romaani on ollut minulla varmaa parisen vuotta lainassa – kymmenen lainakerran jälleen tullessa täyteen, päätin, että nyt sen luen.

Yleensä minun on vaikea samaistua miespäähenkilön elämänkuvaukseen, mutta Jeremiaksen tarina sisälsi sen verran mysteerisiä asioita ja ihmisten kohtaamisia, että luin kirjan parissa päivässä. Kormilaisen tekstissä viehättää luonto- ja ihmiskuvaus.

Jeremias on noin kuusikymppinen mies, joka lähtee työstään kouluvirastossa ennen eläkeikään, ilman mitään ennakkoilmoitusta. Jeremias käy läpi elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen, avioliittoaan, poikansa kohtaloa ja suhdettaan Eino-veljeensä.

Jeremiaksen yksinäiseen elämään kietoutuu kouluvirastosta opettajan viransijaisuuden tehnyt Erkki, jolla on teologian opiskelut kesken.  Erkin elämän kuviot avautuvat kertomuksen edetessä hyvin traagisesti – en osannut odottaa sellaista käännettä.

Jeremias tapaa puiston penkillä Pauluksen, joka opiskelee filosofiaa.  Heidät yhdistää keskustelut Sartresta. Paulus tekee oman elämänsä ratkaisun muuttaessaan Ranskaan.

Jeremias käy hyvästelemässä Eino-veljensä, vaikka he eivät ole koskaan olleet niin läheisiä. Heillä on sisko, mutta hänestä ei kerrota myöhemmin mitään.

Jeremias myy omaisuutensa ja lahjoittaa osan Pelastusarmeijalle ja osan hän laittaa poikansa nimellä avatulle pankkitilille – jos hän sittenkin palaisi…

Romaanin loppukertomus pysäyttää ja saa minut miettimään, miten moni ihminen on oikeasti päätynyt tietoisesti tuollaiseen ratkaisuun erämaille matkatessaan…

Romaanin teksti on hyvin pohdiskelevaa. Jeremiaksen vuoropuhelut Erkin, Pauluksen ja mökkinaapurin kanssa tuovat omanlaista syvyyttä tarinaan. Jonkinlainen rauhaa huokuu Kormilaisen tekstistä, vaikka tapahtumat ja asiat ovat surullisiakin. Tämä tarina jätti jälkensä mieleeni.

Risto Kormilainen: Ihmisen raja, FinnEpos, 1995
Kannen kuva: Raimo Bärman
Mista hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto

Yksinkertaisesti kaunis: kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä

Luin helmikuussa Jorma Sutisen kirjan Laulaen työtä, leväten elämää: kirja jaksamisesta voimavaroista.  Lainasi myös hänen elämäkerrallisen teoksen, Yksinkertaisesti kaunis: kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä.

Kirjan takakannessa sanotaan:

Yksinkertaisesti kaunis on lämmin ja innostava kirja kehitysvammaisista. Se sisältää anekdootteja, jotka erityisvirassa toimiva pappi on koonnut tavoittelemisen arvoisiksi elämänviisauksiksi. Kirja ottaa monin paikoin kantaa sosiaalisiin, eettisiin ja hengellisiin kysymyksiin. Se pitää lukijan mielenkiinnon tiukassa otteessa värikkäiden esimerkkiensä kautta.”

Jorma Sutinen kirjoittaa Saatteeksi -tekstissä:

Olen kirjoittanut tämän kirjan kiitollisuudesta. Vuosikymmenten ajan minua on elämässäni vetänyt puoleensa yksi asia enemmän kuin mikään muu. Se on yksinkertaisuus.”

Jaan kirjassani niitä kokemuksia, joita minulle on kertynyt kehitysvammaisten pappina 20 vuoden ajalta. Olen muistellut kehitysvammaisten kanssa kohtaamiani tapahtumia ja tilanteita, joissa olen joutunut pohtimaan työtapojani heidän kanssaan, tai joissa he ovat panneet minut ajattelemaan elämää heidän todellisuudesta käsin.

Olen kirjassani ottanut tietoisesti vapauden kertoa kehitysvammaisista kategorisesti. Puhun heistä hyvin yleisellä ja myönteisellä tasolla, vaikka monta esittämääni ruusunpunaista asiaa voisi kumota lukuisilla toisenlaisilla esimerkeillä, jotka liittyvät kehitysvammaisuuden kohtaamisen vaativuuteen ja rasittavuuteen.”

Kerron ystävistäni etunimillä suurempaa julkisuutta esiin tuomatta. Kunnioitan heitä kaikkia aidosti. Heidän olemustaan, elämäänsä tai sanojaan on mahdotonta saattaa kyseenalaiseksi. Se todellisuus, joka heistä heijastuu, on lähes samaa kuin Jumalan olemus. He ovat niitä, joita he ovat.  Tähän perusaitoon ja yksinkertaiseen ihmisyyteen ei voi olla muuta kuin toteamatta, että se on sellaisena meille myös ilmoitusta ylhäältä. Se on tähän päivään ja tämän hetken elämänmenoon sopivaa sanomaa taivaasta, joka nousee rationaalista ajattelua verrattomasti korkeammalle.”

Luin tämän kirjan viime sunnuntaina, kun tunsin tarvitsevani jonkinlaista avartavaa näkökulmaa oman elämäni keskelle. Jollakin tavoin tämä kirja lohdutti omaa epätoivon tunnettani ja laittoi miettimään mitä omassa elämässä tarvitsen ja mitä sitten, jos en jotain kovasti haluamaani olen saanutkaan juuri nyt…

Jorma Sutinen laittoi heti ensimmäisessä kertomuksessa minun sovinnaisuuteni koetukselle – pappi painimassa kirkonmenojen jälkeen kirkon pihalla! Papinpuku päällä…. Vaan Sutinen jatkaa miten, hän löytää siitä Jaakobin painin aineksia, jossa Jaakob paini enkelin kanssa Jabbok-virralla.

Sain näkyvän merkin pappeuteni ulkoisen symboliin eli papinpukuun, kuten Jaakob sai enkeliltä iskun lonkkaansa” (s. 21)

Jokin kohta minussa on repeytynyt kuin railo ja vienyt minua omalaatuisiin elämänvesiin.” (s. 21-22)

Hermanni itki joskus kipuaan siitä, että hän tajusi erilaisuutensa ja sai osakseen siitä johtuvaa pilkkaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä. Mutta hän osasi hakeutua hyvän elämän lähteille ja etsiä ympärilleen niitä ihmisiä, jotka hänestä välittivät.” (s. 22)

Mitenkähän minä olisin Väinön suoriin kysymyksiin suhtautunut, perhesuhteistani tai siihen, että miten lauhkeasti olisin ollut, kun Väinö olisi ottanut polvilumpioista kiinni ja kysynyt ”Oletko lauhkea”.  Ehkä olisin hätkähtänyt ja naurahtanutkin, ja saattanut perääntyäkin lähestymistä….  Onko meidän lähialueemme niin suljettu ja suojattu, että emme uskalla ketään ulkopuolista koskaan päästää lähellemme? Onko tämä aika tuonut liikaa mielikuvia siitä, että kaikki lähikosketus on pahaa ja epämiellyttävää?

Vaikka Väinö on enimmäkseen hyväntuulinen ja veijarimainen kaveri, häneen iskostettu helvetinpelko purkautuu usein esille.” (s. 40)

Olen yrittänyt lieventää Väinön pelkoja välittämällä hänelle läheisyyttä, lämpöä ja turvallisuutta. Kehitysvammainen imee itseensä ympäristön tunneilmastoa, ja jos se huokuu hyvää oloa, silloin tuo hyvä kokemus kasvaa hänessä vielä suuremmaksi kuin mihin sen välittäjät ympärillä pyrkivät.” (s.
41)

Me kaikki tarvitsemme Väinön tavoin kannetuksi tulemisen kokemusta vielä silloinkin, kun terapia on antanut meille kaiken mahdollisen apunsa. Turvalliset lähimmäiset sekä hyvä ja lämmin tunneilmasto ehkäisevät meihin kertymästä niitä raskaita ja pelottavia tunnemöykkyjä, joiden poisottaminen itsessään on jo paljon suurempi tehtävä.” (s. 42)

Jorma Sutinen kertoo myös tässä kirjassa kehitysvammaisten rippikoulutyöstä. Miten heille kuvata draaman avulla Raamatun kertomuksia.

Omalaatuista suuruutta on erityisesti kehitysvammaisissa ja psyykkisesti särkyneissä. Heidän sielussaan on palanen sellaista todellisuutta, josta muu maailma on joko vieraantunut tai ei ole ollenkaan tietoinen.”  (s. 61)

…meidän maailmamme pitäisi yhä enemmän pysähtyä, eikä katsella sitä jostakin korkeammalta ai tarkastelle sitä asiana, joka pitäisi saada pois häiritsemästä. Jäämme köyhiksi ja vajaiksi, jos emme opi erilaisuuden siunausta.” (s. 62)

Mielestäni on väärin, jos kehitysvammaisten spontaanit tavat nähdään negatiivisina ja niitä vaaditaan poistettavaksi.”

Kuuluuhan spontaanius elämään meillä muillakin, eikö vain?

Olemme luterilaisessa kirkossamme viime aikoina alkaneet kasvaa ulos rajatun ihmiskuvan maailmasta. Takanamme on kuitenkin pitkä perinne, jossa kehitysvammaisuus ja moni muu persoonallisuuteen liittyvä poikkeavuus on nähty Jumalan rangaistuksena tai paholaisen tekona.” (s. 109)

Kehitysvammaiset elävät keskuudessamme. Heidän yksi suuri tehtävänsä on Jumalan kuvan ja ajatuksen ilmi tuominen. Jos tahdomme oppia yksikertaisuuden viisautta, voimme jättää monia luentoja kuulematta ja hyviä kirjoja lukematta. Jos haluamme päästä yksinkertaisuuden eläville lähteille, meidän on kohdattava kehitysvammaisten maailma ja valittava ystävämme sieltä. He ovat korvaamattomassa tehtävässään.” (s. 160)

Jorma Sutinen: Yksinkertaisesti kaunis: kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä, Myllylahti, 2006
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Niemi


Viime vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan, Juha Hurmeen Niemi -romaaniin luimme Lapuan kirjaston ja kansalaisopiston kirjaklubissa.  Tämä on myös harvoja Finlandia-voittaja-teoksia, joita olen lukenut ja jopa ostanut omaan kirjahyllyyni.  Valitettavasti en päässytkään keskustelemaan keväällä kirjaklubiin tästä kirjasta – ja nyt vasta ehdin kirjoittamaan romaanista tänne kirjablogiinikin.

Tykästyi kirjan tyyliin heti alkusivuilta, vaikka monta historiallista asiaa tuli vastaan, joista halusin tietää enemmän.  Juha Hurmeen oivallinen ja laaja tietämys Suomen esihistoriasta 1800-luvun alkuun ripoteltu kiehtovaan, humoristiseenkin tarinaan.
Poimin tähän muutamia post-it-lappukohtia, jotka ovat jääneet mieleeni keväällä.

Theia-planeetta (s. 12)
Theian ja Maan välinen törmäys oli niin voimakas, että Theia höyrystyi kokonaan ja avaruuteen sinkoutunut ainepilvi sekoittui läpikotaisin ennen kuin siitä alkoi muotoutua Maan kiertolainen.”  (lähde: KuinkaKuu syntyi? - Törmäyksestä, varmisti volframilöytö, Yle Tiede 10.4.2015)

Heikki Oja: Maailmankaikkeuden synty, Tähtitieteellinen yhdistys URSA, 2018

Big Bang (s. 14)
Alkuräjähdys on kosmologiassa maailmankaikkeuden syntymää ja kehittymistä käsittelevä vallitseva teoria (Wikipedia)

Kari Enqvistiä Juha Hurme tarkoittaneen tekstissään: ”Ja vuonna 2014 eräs asialle vihkiytynyt suomalainen Kari, kosmoksen alun korkeat koulut käynyt ammattilainen julkaisi 220-sivuisen kirjan maailmankaikkeuden ensimmäisestä sekunnista” (s. 14)

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti: silminnäkijän kertomus, WSOY, 2014

Hurmeen lauserakenteessa on hauskaa sananokkeluutta, suomalainen Kari (Kari Enqvist, Kari Suomalainen).

Pangaea
Pangea, myös Pangaia tai Pangaea, ”kaikki maa” oli yhtenäinen jättiläismanner paleotsooisen maailmankauden lopulta mesotsooiselle maailmankaudelle noin 300–180 miljoonaa vuotta sitten. Nimeä käytti ensimmäisenä mannerlaattojen liikuntateoriaa kannattanut Alfred Wegener. (Wikipedia)

Juha Kakkuri: Muuttuva maa, WSOY, 2007

Tuolta jostain kumpujen öistä, miljoonien ja miljoonien vuosien takaa, on Lapissa säilynyt uljas rotko, muinaisen maanjäristyksen tulos, Kevon kanjoni” (s. 17)

Ihmisapinat (s. 19)
Ihmisapinat (Hominoidea) on kädellisten lahkoon ja apinoiden osalahkoon kuuluva nisäkkäiden yläheimo. Siihen kuuluvat nykyiset gibbonien (Hylobatidae) ja isojen ihmisapinoiden (Hominidae) heimot, ja lisäksi joukko esihistoriallisia apinaheimoja. (Wikipedia)

Apinat
Apinat (Simiiformes) ovat kädellisten (Primates) lahkoon kuuluvia nisäkkäitä. Ryhmä jaetaan uuden maailman apinoihin (Platyrrhini) ja vanhan maailman apinoihin (Catarrhini).
Vanhan maailman apinat käytetään myös nimeä kapeanenäapinat. Ryhmään kuuluvat lajit ovat alun perin kotoisin Afrikasta ja Aasiasta.
Yläheimo Cercopithecoidea – vanhan maailman häntäapinat. Ryhmään kuuluu 253 lajia häntäapinoiden heimosta (Cercopithecidae), muun muassa makakit ja paviaanit.

Yläheimo Hominoidea – ihmisapinat. Ryhmään kuuluu 19 lajia gibbonien (Hylobatidae) ja ihmisapinoiden (Hominidae) heimoista muun muassa oranki‚ gorillat, bonobo, simpanssi ja ihminen. (Wikipedia)

Uuden maailman apinat (Platyrrhini) ovat pieniä eteläamerikkalaisia lähisukulaisiamme samasta kädellisten lahkosta (viittaus: Uuden maailman apinoita), kynsiapinat (Callitrichidae) ja kierteishäntäapinat(Cebidae), esim. hyppytamariini, keisaritamariini, kultatamariini ja töyhtötamariini.

David R. Begun: The Real Planet of the Apes, Princeton University Press, 2018

Heidelberginihminen (s. 20) 
  Heidelberginihminen (Homo heidelbergensis) oli varhainen ihmislaji ja nykyihmisen edeltäjä. Heidelberginihmisen uskotaan yleisimmin kehittyneen Afrikassa afrikanihmisestä (Homo ergaster) 700 000–600 000 vuotta sitten ja levinneen sitten Eurooppaan ja Aasiaan. On kuitenkin myös mahdollista, että se kehittyi Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa euroopanihmisestä (Homo antecessor) ja levisi sieltä Afrikkaan ja Aasiaan. Lajin nuorimmat fossiilit ovat 200 000 vuoden ikäisiä, jolloin sen kehitys uusiksi lajeiksi oli jo pitkällä. Heidelberginihmisestä kehittyi Euroopassa neandertalinihminen, Aasiassa denisovanihminen ja Afrikassa nykyihminen. (Wikipedia)
 
Kaikki evoluutiosta, Gaudeamus Helsinki University Press 2009

Veiksel-jääkausi (s. 22)
Veiksel-jääkausi oli viimeisin Pohjois-Euroopan jääkausi. Silloin mannerjäätikkö laajeni Skandinavian tuntureilta jopa Keski-Eurooppaan asti. Muun muassa Suomi peittyi eräässä vaiheessa kokonaan jäähän. (Wikipedia)

Jukka E. Nieminen: Vaiettu muinaisuus, Salakirjat, 2015
Marjatta Koivisto: Jääkaudet, WSOY, 2004

Jeturkastin pirunpelto (s. 30)
Näyttävä ja mukava muisto Ancylusjärvestä löytyy Teijon kansallispuistosta Salon eteläpuolella. Jeturkastin parin hehtaarin pirunpelto on alueen ensimmäisiä vedestä paljastuneita kohtia, muinaisen saaren rantakivikkoa.” (s. 30-31)

Yli-Iin Kierikki on löytöjen perusteella ollut todellinen nappikaupan keskus!” (s. 39)
Tämän lauseen olen viivannut esimerkkinä hauskasta sanankäytöstä, jossa vanhaan aikaan on sisällytetty nykyajan sana.

Jätinkirkko
”Jätinkirkot eli metelinkirkot ovat neoliittisella kivikaudella noin 3000–2000 eaa. Perämeren tuntumaan tehtyjä isoja kivirakennelmia. Muita nimityksiä jätinkirkoille ovat mm. jätinlinna, pirunkirkko ja jatulinkirkko. Jätinkirkkojen tarkoitusta ei varmuudella tunneta, mutta niiden on tulkittu olevan mm. muinaisia linnoituksia, uhripaikkoja, poroaitauksia, hylkeenlihan kylmävarastoja, asuinrakennusten perustuksia tai tähtitieteellisiä observatorioita” (Wikipedia)

Jari Okkonen: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa, Oulun yliopisto 2003



Kun jumalat loivat ihmiskunnan, he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloiksi.” Se on on kuningas Gilgameshin löytämä ajattoman kova, makeilematon totuus. Parantumattomasti syöpään sairastunut Pekka Streng aloitti suomalaisen taiderocklyriikan levytyksellään Magneettimiehen kuolema (1970), jonka avausraita Gilgamesh kiteyttää eepoksen ydinajatuksen.” (s. 42)

Kuuntelin Pekka Strengin Gilgameshin YouTubesta. Videon kuvat on mysteeriset – kuvien ihmisten kasvot on peitettyinä abstraktisilla kuvioilla.

Luonnonfilosofia (s. 56)
Luonnonfilosofia (lat. philosophia naturalis) on filosofian osa, joka pyrkii selittämään luonnon kokonaisuutta. Sen aluetta on todellisuuskäsitys eli maailmankuva. (Wikipedia)

Jukka Mikkonen: Metsäpolun filosofiaa, Niin & näin,  2017
Jussi Kivi: Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas, Taide : Kuvataideakatemia,  2010
Tarja Rannisto: Luonnon estetiikka, Multikustannus, 2007

Ajanlasku (s. 113)
Ajanlasku tai kronologia tarkoittaa menneiden ja tulevien tapahtumien ajallisten suhteiden määrittämistä arjen ja historian näkökulmasta. Ajanlaskentaan käytettävää järjestelmää kutsutaan kalenteriksi. Ajanlaskennalla on ollut suuri merkitys kaikille järjestäytyneille yhteiskunnille. Sitä käytetään ennustamaan jaksoittain toistuvia luonnon tapahtumia ja kiertoja sekä ihmisten välisen yhteistyön suunnitteluun. Ajanlasku toimii myös kulttuurisen identiteetin rakentajana, sillä ajanlasku aloitetaan aina jostakin kulttuurin itseymmärrykselle merkittävästä tapahtumasta. (Wikipedia)

Aurinkokalenteri on kalenteri, jossa perusyksikkönä on Maan Auringon ympäri tekemä kierros. Aurinkovuodessa on neljä vuodenaikaa syksy, talvi, kevät ja kesä, jotka pyritään pitämään paikoillaan aurinkokalenterissa.

Kuukalenteri on Kuun vaiheisiin perustuva kalenteri. Siinä kuukausi alkaa aina uudenkuun aikoihin. Koska synodisen kuukauden pituus on hieman yli 29 vuorokautta, luetaan tällaisessa kalenterissa kuukauteen vaihdellen 29 tai 30 päivää. Kaksitoista tällaista kuukautta on 354,37 vuorokautta, josta käytetään nimitystä kuuvuosi.

Kuu-aurinkokalenteri (lunisolaarinen kalenteri) on kalenteri, joka perustuu sekä Auringon että Kuun liikkeisiin. Tällaisessa kalenterissa kuukausi on sidottu kuun vaiheisiin ja vaihtuu aina uuden kuun aikoihin.

Egyptiläinen kalenteri jakaa vuoden kahteentoista kuukauteen, ja kunkin kuukauden kolmeenkymmeneen päivään.

Koptilainen kalenteri eli aleksandrialainen kalenteri on koptilaisen kirkon käyttämä kalenterijärjestelmä. Se pohjautuu muinaisen Egyptin kalenteriin ja on Egyptissä nykyäänkin käytössä.

Etiopialainen kalenteri tunnettu myös nimellä ge'eziläinen kalenteri, on Etiopian pääasiallinen kalenteri ja sitä käytetään myös liturgisena kirkkokalenterina Etiopian ja Eritrean koptilaisilla kirkoilla.

Vanha kiinalainen kalenteri on tyypillinen kuu-aurinkokalenteri. Siinä vuoden pituus oli 354 päivää eli 12 kuukautta, jotka alkavat aina uudenkuun aikaan. Määrävälein vuoteen lisätään 13. kuukausi, jotta kalenterikuukaudet pysyvät aina suunnilleen samana vuodenaikana.

Juutalainen kalenteri tai heprealainen kalenteri on juutalainen vuosikalenteri. Siinä on määritelty juutalaisten juhlapyhät sekä ajankohtaan sopivat psalmit luettavaksi.

Antiikin Kreikan eri kaupunki­valtioissa oli käytössä useita toisistaan poikkeavia kalentereita. Kiinalaisen ja juutalaisen kalenterin tavoin useimmat niistäkin olivat kuu-aurinko­kalentereita, joissa vuoden pituus oli 354 päivää eli 12 kuukautta, mutta määrä­ajoin vuoteen lisättiin kolmas­toista kuukausi, jotta kuukauden pysyivät suunnilleen samana vuoden­aikana.

Seleukidinen ajanlasku oli Seleukidien valtakunnassa ja laajemminkin hellenistisessä maailmassa käytetty vuosilukujärjestelmä. Ajanlasku alkaa Seleukos I:n paluusta Babyloniin vuonna 311 eaa. hänen oltuaan maanpaossa Ptolemaioksen Egyptissä. Seleukos ja hänen hovinsa pitivät tätä hetkeä Seleukidien valtakunnan perustamisajankohtana. Alun perin ajanlasku perustui Seleukos I:n hallitusvuosiin, mutta hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Antiokhos I jatkoi ajanlaskua isänsä kuoleman jälkeen.

Juliaaninen kalenteri: Ajanlaskumme perustuu roomalaiseen ajanlaskuun, jonka pohjana alkuaan oli Kuun kiertoaika maapallon ympäri. Vuoden 700 eaa. paikkeilta alkaen vuosi on laskettu aurinkovuoden mukaan, ja vuoden jako 12 kuukauteen on peräisin tuolta ajalta. Kuukausi oli kuitenkin edelleen likimain Kuun todellisen kiertoajan pituinen, joten vuoden pituudeksi tuli vain 354 vuorokautta. Vuoden pitämiseksi oikeassa paikassa vuodenaikojen suhteen oli joka toiseen vuoteen lisättävä karkauskuukausi.
Roomalainen ajanlasku joutui kuitenkin ajan mittaan sekaisin. Sen selvitti aleksandrialainen tähtitieteilijä Sosigenes Julius Caesarin toimeksiannosta noin vuonna 46 eaa., jolloin luotiin juliaaninen ajanlasku. Sen mukaan vuoden pituus on 365 d, ja joka neljänteen vuoteen lisätään karkauspäivä. Tämä vastasi suunnillen yhtä Egyptissä käytetyistä kalentereista. (lähde: http://www.astro.utu.fi)

Islamilainen kalenteri eli Hidžri-kalenteri (hijra-kalenteri) on käytössä lähinnä islamilaisissa maissa. Sitä käyttävät myös muslimit ympäri maailmaa katsoessaan uskonnollisten juhlien päiviä. Islamilainen kalenteri on puhdas kuukalenteri, jossa vuodessa on 12 kuukautta ja noin 354 päivää.

Kristillinen ajanlasku tarkoittaa ajanlaskua, jossa vuosiluvut lasketaan Kristuksen oletetusta syntymävuodesta. Tätä vuosilukujen järjestelmää on käytetty sekä juliaanisen että nykyisen gregoriaanisen kalenterin yhteydessä.

Gregoriaaninen kalenteri (eli uusi kalenteri) on yleisimmin esim. Euroopassa käytössä oleva kalenteri. Sen laaditutti roomalaiskatolinen paavi Gregorius XIII ja se otettiin käyttöön ensi kertaa vuonna 1582.  Ortodoksisessa kirkossa ei käytetä Suomen ortodoksista kirkkoa ja osaa Viron kirkkoa lukuunottamatta gregoriaanista kalenteria, vaan niissä käytetään joko juliaanista kalenteria tai ns. korjattua juliaanista kalenteria. Gregoriaaninen kalenteri on nykyään 13 päivää edellä juliaanista kalenteria eli kaikki tapahtuu gregoriaanisessa kalenterissa aikaisemmin. 

Varjagit (s. 219) 
Varjagit eli varangit olivat viikinkejä, jotka tekivät matkoja idäntielle eli lähinnä Venäjälle ja Bysanttiin. Heidän retkensä ulottuivat aina Kaspianmerelle ja Konstantinopoliin saakka. Varjagien uskotaan yleensä olleen lähtöisin nykyisen Ruotsin alueelta. Nykyisessä kielenkäytössä varjageiksi kutsutaan usein kaikkia Venäjän jokireiteillä liikkuneita viikinkejä, joita kutsutaan myös ruseiksi. (Wikipedia)
 
Else Christensen – Henrik Elling: Viikinkien valtakunta,  Bonnier Publications International, 2012

Rauniokirkon pihalla on Daniel Medelplanin muistomerkki: suuri, kivestä hakattu kirja. Daniel Medelplan on isonvihan suurin niemeläinen sankari. Hän ei kuitenkaan heilutellut miekkaa Kostianvirran taistelussa, vaan toimi aivan toisin. Hänen työnsä muistoksi bensa-asema Aapiskukon nimi on Aapiskukko.” (s. 261)

Pälkäneen puuaapinen
Pälkäneen papiston ja Turun tuomiokapitulin kehotuksesta hän kaiversi puusta Johannes Gezelius vanhemman vuonna 1666 painattaman aapisen painolaatat "Yxi paras lasten tawara". Kirjaa painettiin satakunta kappaletta, mutta kaikki painetut kirjat kuten myös painolaatat ovat tuhoutuneet. Viimeinen tunnettu Turun akatemian hallussa ollut kappale tuhoutui Turun palossa 1827. Teoksen koko nimi oli Lasten Paras Tawara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändetty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719. Medelplanin muistoa vaalitaan edelleen Pälkäneellä, jossa on hänen muistomerkkinsä rauniokirkon pihassa ja Kukkolan kylässä. Medelplanin aapinen oli tiettävästi ensimmäinen aapinen, jossa oli kukon kuva. (Wikipedia)

Muutamat sotavankeina olleet, hengellisen herätyksen kokeneet upseerit toivat tuliaisina pietismin siemeniä palatessaan Niemelle. Kartanopietismillä tarkoitetaan Uudellamaalla upseerien kodeissa 1720-luvulta lähtien pidettyjä seuroja. Herätyshommeli paisui kansanliikkeeksi ja paukahti 1750-luvulla Lounais-Niemellä ja Satakunnassa auki kuin auton turvatyyny kolarissa. Vahva hurmoksellisuus näkyi ja kuului loitolle. Se ilmeni liikutuksina, spontaanina mölynä, itkuna, darrana ja kaikenlaisena ekstaattisina värinöinä. Polvirukoukset ja veisuu olivat heränneille kuuminta hottia.”  (s. 366)

Onhan tämä Hurmeen teksti aika jännästi vanhan ja uuden yhdistelyä.  Vanhanajan ihmiset eivät tienneet tulevaisuuden autoista, saati sitten turvatyynyistä ja tuskin he suomenkielessä juopottelun jälkeisestä olotilasta käyttivät sanaa darra. Mitähän sanaa ovatkaan käyttäneet ennen 1800-lukua…. Ovatko vain sanoneet olevansa huonovointisia?

Tämä on yksi niitä harvoja kaunokirjallisia teoksia, joita saatan lukea uudelleenkin. Tämähän voisi olla vaikka minun itsenäisyyspäiväkirjani, kuten Tove Janssonin Kesäkirja on juhannuskirjani.

Juha Hurme: Niemi, Teos, 2017
Ulkoasu: Jenni Saari
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta 

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Lahtarit

Anneli Kannon Lahtarit -romaanin luin alkukeväästä. Tarinan tausta, Kannon ilmajokinen isoisä kuului suojeluskuntalaisiin. Syntymäpitäjääni liittyvät tarinat ovat aina kiinnostaneet. Lahtarit -romaani kuvaa sisällissotaa valkoisten näkökulmasta, sankariviitta on tässä tarinassa riisuttu pois. Laila Hietamiehen kirjoittama Vienan punainen kuu on jäänyt mieleeni järkyttävänä tarinana sisällissodan julmuuksista. Tuon romaanin lukemisesta on kulunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannon ja Hietamiehen romaanien välissä en ole montaa romaania lukenut, jossa aiheena on ollut sisällisota.

Tänä vuonna, kun sodasta on kulunut 100 vuotta, on julkaistu useita romaaneja ja tietokirjoja sisällissodasta tai vapaussodasta – sillä nimellähän tuo sota meille 70-luvun lapsille opetettiin.  Kansalaissodasta ovat puhuneet isovanhempieni ikäiset – jokainen sana kuvannee tätä kipeätä kansoja erottavaa sotaa. Miten minä olisin toiminut 100 vuotta sitten? Olisiko perheeni ollut punaisia vai valkoisia? En tiedä oman sukuni historiasta niin paljon, että ovatko he olleet kummalla puolella.

Tänä vuonna on ollut erilaisia näytelmiä, musiikkiesityksiä ja taidenäyttelyitä sisällissodan tapahtumista – haavoista, kipeistä muistoista ja anteeksiannosta.

Kannon Lahtarit -romaanissa on useita henkilöitä, joiden tarinoita seurataan pala palalta, jopa suomenhevonenkin on saanut oman tarinansa.  Ilmajokea kuvaavat kohdat ovat todenmukaisia – jylhät pohjalaistalot ovat yhä samojen sukujen omistuksessa.  Lahtarit -romaani ei kerro vain miesten tarinaa, vaan äänensä saavat kuuluville myös naiset.  Kanto kuvaa elävästi miten naiset toimivat muonittajina, arkuttajina ja olipa naisia taistelemassakin.

Lahtarit -romaani on raskasta luettavaa ja tapahtumien syyt ja seuraukset jäävät mieleni syövereihin pitkäksi aikaa. Ne palautuvat mieleeni kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta. Tarkoitukseni oli lukea muutama muukin sisällissotaa käsittelevä romaani, mutta jotenkin Lahtarit -romaani vei kaiken voimani. Tässä kävi samoin kuin aikoinaan luin keskitysleiristä kertovia elämäkertoja – muutaman kirjan jälkeen en voinut vuosiin ottaa luettavaksi sellaisia kirjoja. Ehkä nämä sotiin liittyvät asiat ovat minun herkälle puolelleni niin syvästi vaikuttavia, että on pidettävä taukoja riittävästi, ennen kuin voi lukea aiheesta lisää.

Anneli Kanto: Lahtarit, Gummerus, 2017
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta

Lahtarit -romaanin ovat lukeneet:

Annelin kirjoissa
Evarian kirjahylly
Hyllytontun höpinöitä
Kirja hyllyssä
Kirja vieköön!
Kirjakko ruispellossa
Kirsin Book Club
Luettua elämää
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
MRS Karlsson lukee
Opus eka
Sanoissa ja sivuilla
Sanojen keskellä
Tekstiluola
Tuijata. Kultttuuripohdintoja
Tuntematon lukija










Jasu mestarimokaaja

Markus Ikolan Jasu mestarimokaaja oli hauskaa luettavaa keski-ikäisellekin, vaikka omat lapset ovat jo aikuisia. Markus Ikola on Lapualta kotoosin, niinpä hän vieraili Herättäjän Kirjakaupassa alkusyksystä.  Tästä syystä minä sitten lukaasin tämän lastenromaanin, jota suosittelisin yli 9-vuotiaille – kirjassa on yhtenä teemana murrosiän muutokset. Aihetta lähestytään hurtilla huumorilla.

Jasulle ja hänen kavereilleen Peterille, Henkalle ja Laurille sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia, eikä jännityskään tapahtumista puutu. Hihittelin Ikolan keksimille sanoille ja huumorille – tiedä sitten avautuivatko jotkut jutut paremmin 70-luvun nuorelle/lapselle kuin nykylapsille/nuorille. Mutta toki kirjan tarinassa oli teemoja, joita tunnistin omien lasten lapsuudesta/nuoruudesta.  Vaan eipä ne kiinnostuksen kohteet mihinkään ole varsinaisesti muuttuneet - tytöt kiinnostaa poikia pikkuhiljaa, ihastumisia ja kommelluksia ”rakkauden tunnustuksissa”. 

Itse tykkää enemmän lasten- ja nuorten romaaneissakin tarinoista, joissa on rankkojakin aiheita tai historiallisista romaaneista, myös salapoliisiromaanit ovat yhä suosikkejani. Silti on hyvä omalle mielellekin lukea välillä jotakin lempeän humoristista, joka saa minut hihittelemään. 

Markus Ikola: Jasu mestarimokaaja, Karisto, 2018
Kansi: Jii Roikonen
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta

Jasu mestarimokaajasta on myös lukenut:



tiistai 27. marraskuuta 2018

Olemisen onnea ja Tässä on hyvä

Anna-Mari Kaskisen runot ja Minna L. Immosen kuvitus. Heidän yhteistyöstä on syntynyt jo kymmeniä teoksia.  Vihdoinkin olen saanut hankituksi omaan runokokoelmaani kaksi teosta: Olemisen onnea ja Tässä on hyvä.

Olemisen onnea kansikuva on lempeän syksyinen, Tässä on hyvä kansikuva on ihanan pirteä tuulahdus kesästä vihreine perhosineen.  Kannet on suunnitellut Petri Kovács.

Molemmissa runokirjoissa katse hakeutuu ensin Minnan akvarellimaalaukseen, sen jälkeen luen Anna-Marin runon – pysähdyn sanojen äärelle. Mitä ajatuksia juuri tuo runo herättää minussa tässä hetkessä.  Minnan kuvasta etsin yhteyttä luontoon – muistelen mennyttä kesää vehreine koivunlehtineen tai tunnen puutarhassa lukiessani koivulehtien tuoksun, puiden huminan keveässä kesätuulessa.

Toisissa kuvissa tunnen kodin ja läheisten ihmisten lämmön, kuten punasävyisessä maalauksessa kolmesta lapasparista.  Anna-Marin runon tunnelma saa syvyyttä Minnan kuvituksen myötä.

Marraskuun loppu ja lähenevä joulukuu. Minnan lumiset kuuset ja Anna-Marin runo juuri tähän hetkeen, tähän tiistaiaamuuni:

Tänä aamuna
tahtoisin mennä metsään.
Kuusten alle,
pehmeään sammalsyliin
kuulemaan puun puhetta.

Kirjasta: Olemisen onnea

Hentoiset valkoiset kukat keltavihreiden kukkien lomassa, pienet punaiset kukkaset – tämän Minnan maalauksen äärelle pysähdyn ja luen Anna-Marin runon:

Tarvitsen tilaa
kuljeskella vapaasti
edestakaisin,
tulevan kynnykseltä
historian hämärään. 

Kirjasta: Tässä on hyvä

Anna-Mari Kaskisen runojen ja Minna L. Immosen kuvien pariin palaan yhä uudelleen. Näistä runoista ja kuvista saan joka kertaa juuri tähän hetkeen armollista voimaa, toisinaan lohdutusta murheeseen, toisinaan kiitosta onnentunteeseen.

Jokaista Anna-Marin uutta runokirjaa Minnan kuvitukseen odotan innolla, kun ne saapuvat kirjakaupalle. Myös kirjakaupan asiakkaat ostavat ympäri vuoden lahjaksi tai itselleen Anna-Marin ihastuttavia ja puhuttelevia runoteoksia.

Anna-Mari Kaskinen: Olemisen onnea, Kirjapaja, 2013
kuvitus: Minna L. Immonen
kannen suunnittelu: Petri Kovács
Mistä hankittu: ostettu uutena Herättäjän Kirjakaupasta

Anna-Mari Kaskinen: Tässä on hyvä, Kirjapaja, 2015
kuvitus: Minna L. Immonen
kannen suunnittelu: Petri Kovács
Mistä hankittu: ostettu uutena Herättäjn Kirjakaupasta

Olemisen onnea ovat myös lukeneet:

Kirjakaapin avain
Kirjaimia

maanantai 26. marraskuuta 2018

Elämää pihapiirin kätköissä

Petri Jauhiaisen valokuvat ja tekstit kirjassa Elämää pihapiirin kätköissä tuovat lähiluonnon eläimet ja kasvit keväästä talveen.

Petri Jauhiainen kirjoittaa:
Luontoelämyksiä tai uusia jännittäviä havaintoja ei tarvitse etsiä omaa pihaa kauempaa. Kotipihan elämää voi seurata kahvikupin äärellä tuvan ikkunasta, nurmikolla loikoillessa ja lunta työnnellessä, kun vain hoksaa avata silmänsä ja korvansa.”

Jauhiaisen luontokuvat ovat  kiehtovaa luonnontaidetta, pienten hyönteisten suuret kuvat hätkähdyttävät – miten monimuotoisia ja värisiä pikkuötökätkin ovat.

Sivunpituiset tarinat vieressä olevasta kuvasta ovat antoisaa luettavaa – ne saavat miettimään lähiluontoani, mitä eläimiä minä olohuoneen ikkunasta näen, millainen kasvisto meidän puutarhassa onkaan.

Pihapiirin valokuvat ovat myös talon arkielämää, kuten lähikuva viritetystä hiirenloukusta, perhonen rakennustyömaalla tai kellarin sienistöt mehupullojen ympärillä.

Tätä kirjaa on ilo katsella useamminkin, kun tarvitsee voimakuvia ja lyhyttä tekstiä luonnosta ja elämästä.

Petri Jauhiainen: Elämää pihapiirin kätköissä, Valmiixi, 2014
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta

Savon Sanomien juttu kirjasta



Varjonen ja Uusi Lapuan Liike

Löysin keväällä kirjakauppatyöni ohessa Kirjavälityksen Kirjaväylän tietokannasta alekirjoista Veli-Matti Hyttisen romaanin Varjonen ja Uusi Lapuan liike.  Hyttisen tuotanto ei ollut ennestään tuttua.  Romaani on kolmas Varjonen -dekkari.

Savolainen etsivä Varjonen saa toimeksiannon Pohjanmaalta, Lapualta.  Uusi Lapuan Liike Ky:n yrityksen johtajan vaimo haluaa selvittää miehensä menoja. Olihan tarina mielenkiintoista lukea nykylapualaisena.  Hyttinen oli taustatyönsä tehnyt – oikeita rakennuksia ja paikkoja löytyi. Ja olihan tarinaan kirjailija Mäntyläkin laitettu – Pub Väiskin tapahtumiin, tuotakaan pubia eikä rakennustakaan ole enää olemassa.

Muilutettavia etsitään nyt vastaanottokeskuksista ja niitä kerätään Lapualle – päätepaikkana tällä kertaa Ruotsi.

Mikä tarkoitus onkaan Varjosen kalastusjoelta löydetyllä mallinukella?  Etsivätoimisto Pieru & Varjonen saa puhelun naiselta Lapualta.  Mutta ennen kuin hän ehtii lähteäkään Pohjanmaata kohti, saa Varjonen puhelun Lapualta uudestaan. Joku ei pidä siitä, että savolainen etsivä aikoo tutkia heidän asioitaan.

Lapualta johtolangat jatkuvat Ahvenanmaalle, Kosolan piilopirtille – viinaa ja naisia. Vaan mitäpä tapahtuukaan ruotsinlaivalla Kosolan väelle, kun he kohtaavat Varjosen vaimoineen…

Ronski savolainen dekkaritarina ihmissalakuljetuksesta Ruotsiin – politiikkaan viittauksia. Tämä dekkari on aiheen vakavuudesta huolimatta kirjoitettu melko humoristisesti – minäkin pohojalaasena akkana oivalsin savolaiset jujut.

Voisihan näitä Varjonen-dekkareita lukaasta muitakin.

Veli-Matti Hyttinen: Varjonen ja Uusi Lapuan Liike, Veli-Matti Hyttinen, 2015
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta alekirjana

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Kahden maan kansalaiset : Suomi-gospelin historiaa

Vuosi sitten tilasin nettiantikvariaatista tämän ainutlaatuisen gospelhistoria -kirjan, Kahden maan kansalaiset :  Suomi -gospelin historiaa.  Kirja on julkaistu 2005, joten viimeiset kymmenisen vuotta puuttuvat. Ehkä joku innostuisi kirjoittamaan kirjan Suomi -gospelista 2000-luvulla.
Kahden maan kansalaiset – Suomi – gospelin historiaa teoksen ovat kirjoittaneet Janne Könönen ja Tero Huvi.

Johdannossa he kirjoittavat:

Toivomme kirjan nostavan paitsi Suomi -gospelin ja sen parissa työskentelevien arvostusta, myös edesauttavan tulevaa gospeliin liittyvää tutkimusta, jossa on mahdollisuus pureutua pintaa syvemmälle tässä kirjassa heitettyihin yksityiskohtiin

Kirja aloitetaan gospelmusiikin historialla – mistä ovat lähteneet ensimmäiset gospellaulut.  Teksti on mukavan kuvailevaa Yhdysvaltain etelävaltioiden puuvillapelloista ja mustien orjien lauluista. He saavat laulaa työnteon aikana. Pohjois-Amerikassa orjien tilanne muuttui. Heistä tehtiin kristittyjä ja heidän lauluistaan tuli kristillisiä lauluja, joita oli lupa laulaa vain kirkossa.  Nimi gospel ei ollut vielä tullut laulujen nimeksi, vaan niitä kutsuttiin spirituaaleiksi. 1900 -luvun alussa gospel -nimitys yleistyi Thomas Dorseyn myötä.

Kirjoittajat mainitsevat muutamia Isaac Wattsin lauluja, joista tunnistan Amazing Gracen. Spotifysta löydän heidän mainitsemansa muutkin laulut. Kuuntelen parhaillaan Selahin laulamana When I Survey the Wondrous Cross.  Tämä laulu on kaunis ja rauhoittava laulu rauhalliseen aamuuni juuri nyt. Kirjoittajat ovat myös valinneet muutaman laulun sivumerkinnöiksi. Tässä kohtaa se on The Gospel Train (trad.). Spotifysta ei tätä versiota löytynyt, mutta YouTubesta löysin saksalaisen kuoron laulama tämän menevän junalaulun.

Milloin sitten Suomeen on tullut ensimmäiset ns. gospellaulut

Vapaakirkoille ja helluntaiseurakunnille kitarakuorot olivat tyypillisiä jo 1800-luvun lopulla ja etenkin sotien jälkeen, mutta niiden soittama musiikki poikkesi huomattavassa määrin 1960-luvun lopulta lähtien yleistyvästä uudesta suomalaisesta hengellisestä nuorisomusiikista.” (s. 18)

1933 Jean Sibeliuksen vieraana oli yhdysvaltalainen altto Marian Anderson, joka esitti negrospirituaaleja ja gospelia. Löysin hänen laulujaan Spotifysta – hänen alttoäänensä on luonnollisesti erityinen ”mataluudellaan”.  Marian Anderson eli 96-vuotiaaksi, hän kuoli vuonna 1993.  Heräsi mielenkiinto tätä laulajaa kohtaan.  Löysinkin kirjaston kokoelmasta hänen elämäkertansa Marian Anderson: Oi, mikä aamu (Tammi, 1957).  Toinen kirja on Kosti Vehanen: Vuosikymmen Marian Andersonin säestäjänä (WSOY, 1941).

Suomi-gospel on jaettavissa historian valossa ainakin viiteen kategoriaan:

1 Evankelioivat laulut (esim. Pro Fide ja The Road)
2 Yhteiskunnalliset laulut (esim. Jaakko Löytty)
3 Seurakuntalaulut (esim. Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen tuotanto)
4 Henkilökohtaiset laulut (esim. Pekka Ruuska, Jukka Leppilampi ja Juha Tapio)
5 Kristilliseen maailmankatsomukseen liittyvät laulut (esim. Jouko Mäki-Lohiluoma ja Teppo Nuorva)

Uusimpien gospelmuusikoiden tuotanto jakautuu monen eri kategorian kesken ja onhan näiden ”konkareiden” uudessa tuotannossa monesta kategoriasta.

1950-luku

1950-luvun musiikkigenrestä mainitaan rock´n rollin saapuminen Suomeen.
Rockin vallankumouksen aikaan Suomen kristikansa uinui tuntematta omakohtaisesti uutta kulttuuri-ilmiötä. Kristillinen kulttuuri oli omassa periferiassaan, eivätkä Suomeen tulleet varhaisen rock´n rollin aallot (1955-1961) vaikuttaneet kirkkojen musiikkiin mitenkään.” (s. 21)

Hengellisten lauluryhmien esitystyyli oli kaukana siitä kehityksestä, jota popmusiikki 1960-luvulla maailmalla ja Suomessa otti.” (s. 21)

Suomi-gospel syntyikin vasta 1960-luvun lopulla, jolloin rockin pioneerikausi oli jo sammunut.” (s. 22)

1960-luku

KRS:n (Kansan Raamattuseuran) Logos-kvartetti oli nuorten teologianopiskelijapoikien ryhmä, joka avusti laulelman tyyppisellä musiikillaan erilaisia evankeliointitilaisuuksia.  Kirjastosta voisin lainata Hengellisen musiikin toivekonsertti äänilevyjä, joista löytyisi Logos-kvartetin esittämiä lauluja. Äänikasettejakin löytyy vielä Eepos-kirjastojen varastoista, mutta mulla ei ole enää sellaista nauhuria, missä voisi soittaa kasettiakin.

Loppukesästä 1963 Helsingissä järjestettiin Luterilaisen maailmanliiton (LML) yleiskokous. Tästä tuli Suomi-gospelin varhaishistorian merkkitapauksia. Vieraana ollut saksalainen teologi Walten Blankenburg esitteli ääninäytteenä suositun uuden hengellisen laulun, Martin Gotthard Schneiderin Danken” (s. 28)

Laulu kuulosti tutulta niin saksan- kuin suomenkielisenä kuunneltuna YouTubesta ja Spotifysta. Suomeksi laulun on suomentanut Juhani Forsberg nimellä Kiitos, kun tähän aamuun asti.

YKY:n (Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys) vappujuhlissa 1966 kuultiin ensimmäisen kerran (Heikki) Laitisen ja (Mikko) Heikan hengetuotteet Ylösnousemusballadi, Neekerin hammas ja Uuden sanoman satama” (s. 31)

Nämä laulut ovat mulle uusia. Spotifysta löysin NSV revisited:in Muodonmuutos -albumin, josta löytyy Ylösnousemusballadi ja Uuden sanoma satama.  Näissä laulujen sävelissä ja sanoissa on jotakin, mikä kiehtoo minuakin.   YouTubesta löytyy myös Heikki Laitisen laulama Neekerin hammas – tuo mieleen Pekka ja Pätkä neekereinä -elokuvan tyyliltään ja sanoiltaan….

Vuotta 1966 kirjan tekijät pitävät Suomi-gospelin varsinaisena syntyvuotena – viisi vuotta ennen kuin minä synnyin.

Pro Fide oli mulle tuttu gospelbändi mun teini-iässä 80-luvulla.  Mä en ole ihan varma, oonko nähnyt heidät joskus livenä – siis sen porukan, joka tuolloin 80-luvulla soitti. Mä luulin, että Pro Fideä ei enää ole, mutta viimeksi ovat tehneet albumin 2016 nimeltä Tarina.

Vuoden klassikoksi kirjan tekijät ovat valinneet Lasse Mårtensonin messulevyn Voiko sen sanoa toisinkin. Löysin levyn parannetun version vuodelta 1977 Spotifysta. Jumala rakastaa maailmaa on tuttu laulu koulusta ja varmaankin tyttökerhon retkiltä ja tyttöleireiltä.

1970-luku

Syksyllä 1972 tuntematon pitkätukkainen nuorukainen hämmennystä pidetyssä gospelkonsertissa.  17-vuotias trubaduuri nousi yleisön joukosta esiin ja kajautti ensi kertaa ilmoillensa laulunsa Kala-Pekka.” (s. 51) Laulaja ja laulun tekijä oli siis Jaakko Löytty.

Mulla on jotenkin sellainen mielikuva, että laulua olisi laulettu 70-luvun puolivälissä seurakunnan päiväkerhossa… niin tutulta tuo laulu kuulosti, kun sen nyt YouTubesta kuuntelin.

Helluntaiseurakunnissa alkoi pitkin 1970-lukua syntyä yhä enemmän bändejä, jotka uhmasivat seurakuntien vanhoillisia piirejä roudatessaan rumpuja rukoushuoneiden lavoille. ” (s. 56)

Kirjan tekijät mainitsevat alajärveläisen Kristofos-yhteen. Heidän laulujaan löytyy myös YouTubesta.

Ensimmäinen varsinainen vapaiden suuntien gospelbändi oli Boanerges (suom. Ukkosenjylinän pojat). Yhtye syntye Nilsiässä vuonna 1973. Löysin heidän live-esiintymisiä vuonna 2010 Keuruulla. Nuo laulut ovat sellaista haikeata ja lempeätä musiikkia.

Vuoden 1976 klassikkolevyksi kirjan tekijät valitsivat Treklangen: Evankeliumijuna.  Näitä lauluja löytyy myös YouTubesta. Ihanan nostalgista 70-luvun säveltä vaikka nämä laulut eivät muuten ole mulle tuttuja.

Paljon on jo laulajia ja yhtyeitä 70-luvulla gospelin parissa ollut.  Osa niistä on tullut nyt vasta tutuksi mulle kuten The Forerunners.

1980-luku

Uusi vuosikymmen käynnistyi varsin suotuisissa merkeissä ja vauhtiin päästyään osoittautui Suomi-gospelille eräällä tavoin ”kultaiseksi vuosikymmeneksi”. Nimi kertoo paitsi vilkkaasta gospelin harrastuksesta ympäri maan, myös gospelin musiikillisen tason noususta.” (s. 80)

Vuonna 1981 Kankaanpää synnytti silloisen seurakunnan nuorisotyöntekijän Antti Saarenkedon aktiivisen työn kautta yhtyeen, jonka vaikutusta tuskin kukaan osasi arvata. Kolmen hengen triosta (solisti ja kitaristi Raikka Hakamäki, taustalaulu ja basso Timo Vettenranta ja rummut Ari Vettenranta) tuli The Road, joka kasvoi nelihenkiseksi 1985 kosketinsoittaja Jussi Pyysalon mukaantulon jälkeen. (s. 106)

Tänä kesänä The Road esiintyi Sleyn Evankelisilla kesäjuhlilla Kalajoella, mutta en päässyt siellä käymään.  Heidän biisejään kuuntelen Spotifysta useinkin. Yksi lemppareistani on Kasvot.
Maata näkyvissä -festarit tiedän, mutta en ole siellä koskaan käynyt. Tänäkään vuonna en sinne pääsesyt– ehkä ensi vuonna…

Sleyn Evankeliset musiikkimessut ja kirkon nuorisopäivien gospelkonsertit olivat 70-luvun ”festareita”
Tampereella alkoi 1982 Ristirock. Vuonna 2017 oli viimeksi Ristirock. Sielläkään en ole koskaan käynyt.
Kouvolassa alkoi 1985 Vappugospel. Vuonna 2015 järjestettiin viimeinen.

1990-luku

Moni gospelartisti siirtyi isommille areenoille vakaamman leivän tai henkilökohtaisen kunnianhimon toivossa.” (s. 128)

Mä olen vasta nyt 2010-luvulla kuunnellu enemmän näitä 90-luvun gospelbändejä ja artisteja, mun elämä ja musiikkimaku meni ihan toiseen suuntaan parikymppisenä…

Exitiä kävin kuuntelemassa kerran ja nyt viime vuosina oon saanu olla heidän keikoillaan monta kertaa. Kiitos Jumalalle ja bändin pojille, että jaksavat yhä keikkailla.  Myös Nina Åström on aloittanut 90-luvulla ja yhä jatkaa upeita, voimaannuttavia esiintymisiään.

Körttipiireistä on tullut tutuksi Mika Nuorva. Tässä kirjassa on tullut painovirhe tekstiin, kun on mennyt Petri ja Pekka Kosonen sekaisin (no, kuvatekstissä sentään oikein). Herättäjä-Yhdistyksen työkavereitten kautta on tullut tutuksi Jukka Jyrän ja onneksi sitäkin musaa löytyy nyt Spotifystakin.

Nyt on muutamat 90-luvun bändit tehneet muutamia comeback-keikkoja kuten Bass’n Helen. Toki Olli Helenius on tehnyt ja tekee yhä soolokeikkoja.

90-luvulla ilmestyi myös monenlaisia gospellehtiäkin kuten Go-Lehti, Music & Mission ja yhä ilmestyvä nuortenlehti Nuotta, jossa gospelmusiikki on aina ollut osa lehden sisältöä.

2000-luku

Tulevaisuudessa Suomi-gospelkin pyrkinee yhä kansainvälisempiin kontakteihin.” (s. 158-159)

Park7 on ainakin yksi 2010-luvun gospelbändeistä, joka keikkailee myös ulkomailla. Exit on tehnyt keikkoja Venäjälle ja Itä-Eurooppaan jo 1990-luvulta lähtien. Myös The Rain on keikkaillut 80-luvun lopussa Virossa, joka oli silloin vielä osa Neuvostoliittoa.

Egoeimi olikin mulle uusi gospelbändi. Löysin heidän biisejään YouTubesta. Ovat tehneet muutaman albumin vuosina 2000-2009.

Karismaattinen kristillisyys ja sen myötä ylistysmusiikki saivat vuosituhannen lopulla Suomen seurakunnissa lisää kannattajia.” (s. 161)

Petri Kosonen & Undivided Hearts oli jäänyt mulle tuntemattomaksi – sitäkään en löytänyt Spotifysta, mutta YouTubesta kylläkin. Turvakytkin on bändinä mulle tuntematon, mutta Tommi Kaleniusta oon kuunnellu ja nähny esim. Exitin keikalla vieraileva artistina.

Deuteronomiun on jo sen verran raskaampaa kristillistä metallimusaa, joka ei muhun kolahda. Bändin jäsenet ovat soittaneet sittemmin muissakin bändeissä.
Muitakin kristillisiä metallibändejä on ollut, mutta en ole niihin perehtynyt – genre ei vaan mua kiinnosta.

Soul-gospelia soittaa DadsHello. Enpäs ollut tätäkään ennen kuullu, vaikka olikin pohjanmaalainen bändi.

Daikinia oon luonnolisesti kuunnellu, koska Herättäjä-Yhdistys on julkaissut hänen albuminsa.

Tästä kirjasta löydän vielä monia bändejä ja laulajia, joiden musaan vasta nyt tutustun. Onneksi on kirjastot, Spotify ja YouTube, mistä voi kuunnella heidän musaansa.

Janne Könönen ja Tero Huvi: Kahden maan kansalaiset : Suomi-gospelin historiaa, Suomen Lähetysseura, 2005
Mistä hankittu: ostettu käytettynä antikvariaatista