maanantai 31. joulukuuta 2018

Ihmisen raja

Kaksi vuotta sitten lainasin Risto Kormilaisen Poissaolo -romaanin, jonka on kustantanut Herättäjä-Yhdistys. Minullahan on ollut parisen vuotta projektilukuna lukea Herättäjä-Yhdistyksen julkaisemia teoksia, joten myös Kormilaisen runoteokset tulivat lukulistalleni.  Näistä runoteoksista on tullut lempirunoja. Alkusyksystä luin Kormilaisen hartauskirjatkin. Tämä Ihmisen raja -romaani on ollut minulla varmaa parisen vuotta lainassa – kymmenen lainakerran jälleen tullessa täyteen, päätin, että nyt sen luen.

Yleensä minun on vaikea samaistua miespäähenkilön elämänkuvaukseen, mutta Jeremiaksen tarina sisälsi sen verran mysteerisiä asioita ja ihmisten kohtaamisia, että luin kirjan parissa päivässä. Kormilaisen tekstissä viehättää luonto- ja ihmiskuvaus.

Jeremias on noin kuusikymppinen mies, joka lähtee työstään kouluvirastossa ennen eläkeikään, ilman mitään ennakkoilmoitusta. Jeremias käy läpi elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen, avioliittoaan, poikansa kohtaloa ja suhdettaan Eino-veljeensä.

Jeremiaksen yksinäiseen elämään kietoutuu kouluvirastosta opettajan viransijaisuuden tehnyt Erkki, jolla on teologian opiskelut kesken.  Erkin elämän kuviot avautuvat kertomuksen edetessä hyvin traagisesti – en osannut odottaa sellaista käännettä.

Jeremias tapaa puiston penkillä Pauluksen, joka opiskelee filosofiaa.  Heidät yhdistää keskustelut Sartresta. Paulus tekee oman elämänsä ratkaisun muuttaessaan Ranskaan.

Jeremias käy hyvästelemässä Eino-veljensä, vaikka he eivät ole koskaan olleet niin läheisiä. Heillä on sisko, mutta hänestä ei kerrota myöhemmin mitään.

Jeremias myy omaisuutensa ja lahjoittaa osan Pelastusarmeijalle ja osan hän laittaa poikansa nimellä avatulle pankkitilille – jos hän sittenkin palaisi…

Romaanin loppukertomus pysäyttää ja saa minut miettimään, miten moni ihminen on oikeasti päätynyt tietoisesti tuollaiseen ratkaisuun erämaille matkatessaan…

Romaanin teksti on hyvin pohdiskelevaa. Jeremiaksen vuoropuhelut Erkin, Pauluksen ja mökkinaapurin kanssa tuovat omanlaista syvyyttä tarinaan. Jonkinlainen rauhaa huokuu Kormilaisen tekstistä, vaikka tapahtumat ja asiat ovat surullisiakin. Tämä tarina jätti jälkensä mieleeni.

Risto Kormilainen: Ihmisen raja, FinnEpos, 1995
Kannen kuva: Raimo Bärman
Mista hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto

Yksinkertaisesti kaunis: kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä

Luin helmikuussa Jorma Sutisen kirjan Laulaen työtä, leväten elämää: kirja jaksamisesta voimavaroista.  Lainasi myös hänen elämäkerrallisen teoksen, Yksinkertaisesti kaunis: kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä.

Kirjan takakannessa sanotaan:

Yksinkertaisesti kaunis on lämmin ja innostava kirja kehitysvammaisista. Se sisältää anekdootteja, jotka erityisvirassa toimiva pappi on koonnut tavoittelemisen arvoisiksi elämänviisauksiksi. Kirja ottaa monin paikoin kantaa sosiaalisiin, eettisiin ja hengellisiin kysymyksiin. Se pitää lukijan mielenkiinnon tiukassa otteessa värikkäiden esimerkkiensä kautta.”

Jorma Sutinen kirjoittaa Saatteeksi -tekstissä:

Olen kirjoittanut tämän kirjan kiitollisuudesta. Vuosikymmenten ajan minua on elämässäni vetänyt puoleensa yksi asia enemmän kuin mikään muu. Se on yksinkertaisuus.”

Jaan kirjassani niitä kokemuksia, joita minulle on kertynyt kehitysvammaisten pappina 20 vuoden ajalta. Olen muistellut kehitysvammaisten kanssa kohtaamiani tapahtumia ja tilanteita, joissa olen joutunut pohtimaan työtapojani heidän kanssaan, tai joissa he ovat panneet minut ajattelemaan elämää heidän todellisuudesta käsin.

Olen kirjassani ottanut tietoisesti vapauden kertoa kehitysvammaisista kategorisesti. Puhun heistä hyvin yleisellä ja myönteisellä tasolla, vaikka monta esittämääni ruusunpunaista asiaa voisi kumota lukuisilla toisenlaisilla esimerkeillä, jotka liittyvät kehitysvammaisuuden kohtaamisen vaativuuteen ja rasittavuuteen.”

Kerron ystävistäni etunimillä suurempaa julkisuutta esiin tuomatta. Kunnioitan heitä kaikkia aidosti. Heidän olemustaan, elämäänsä tai sanojaan on mahdotonta saattaa kyseenalaiseksi. Se todellisuus, joka heistä heijastuu, on lähes samaa kuin Jumalan olemus. He ovat niitä, joita he ovat.  Tähän perusaitoon ja yksinkertaiseen ihmisyyteen ei voi olla muuta kuin toteamatta, että se on sellaisena meille myös ilmoitusta ylhäältä. Se on tähän päivään ja tämän hetken elämänmenoon sopivaa sanomaa taivaasta, joka nousee rationaalista ajattelua verrattomasti korkeammalle.”

Luin tämän kirjan viime sunnuntaina, kun tunsin tarvitsevani jonkinlaista avartavaa näkökulmaa oman elämäni keskelle. Jollakin tavoin tämä kirja lohdutti omaa epätoivon tunnettani ja laittoi miettimään mitä omassa elämässä tarvitsen ja mitä sitten, jos en jotain kovasti haluamaani olen saanutkaan juuri nyt…

Jorma Sutinen laittoi heti ensimmäisessä kertomuksessa minun sovinnaisuuteni koetukselle – pappi painimassa kirkonmenojen jälkeen kirkon pihalla! Papinpuku päällä…. Vaan Sutinen jatkaa miten, hän löytää siitä Jaakobin painin aineksia, jossa Jaakob paini enkelin kanssa Jabbok-virralla.

Sain näkyvän merkin pappeuteni ulkoisen symboliin eli papinpukuun, kuten Jaakob sai enkeliltä iskun lonkkaansa” (s. 21)

Jokin kohta minussa on repeytynyt kuin railo ja vienyt minua omalaatuisiin elämänvesiin.” (s. 21-22)

Hermanni itki joskus kipuaan siitä, että hän tajusi erilaisuutensa ja sai osakseen siitä johtuvaa pilkkaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä. Mutta hän osasi hakeutua hyvän elämän lähteille ja etsiä ympärilleen niitä ihmisiä, jotka hänestä välittivät.” (s. 22)

Mitenkähän minä olisin Väinön suoriin kysymyksiin suhtautunut, perhesuhteistani tai siihen, että miten lauhkeasti olisin ollut, kun Väinö olisi ottanut polvilumpioista kiinni ja kysynyt ”Oletko lauhkea”.  Ehkä olisin hätkähtänyt ja naurahtanutkin, ja saattanut perääntyäkin lähestymistä….  Onko meidän lähialueemme niin suljettu ja suojattu, että emme uskalla ketään ulkopuolista koskaan päästää lähellemme? Onko tämä aika tuonut liikaa mielikuvia siitä, että kaikki lähikosketus on pahaa ja epämiellyttävää?

Vaikka Väinö on enimmäkseen hyväntuulinen ja veijarimainen kaveri, häneen iskostettu helvetinpelko purkautuu usein esille.” (s. 40)

Olen yrittänyt lieventää Väinön pelkoja välittämällä hänelle läheisyyttä, lämpöä ja turvallisuutta. Kehitysvammainen imee itseensä ympäristön tunneilmastoa, ja jos se huokuu hyvää oloa, silloin tuo hyvä kokemus kasvaa hänessä vielä suuremmaksi kuin mihin sen välittäjät ympärillä pyrkivät.” (s.
41)

Me kaikki tarvitsemme Väinön tavoin kannetuksi tulemisen kokemusta vielä silloinkin, kun terapia on antanut meille kaiken mahdollisen apunsa. Turvalliset lähimmäiset sekä hyvä ja lämmin tunneilmasto ehkäisevät meihin kertymästä niitä raskaita ja pelottavia tunnemöykkyjä, joiden poisottaminen itsessään on jo paljon suurempi tehtävä.” (s. 42)

Jorma Sutinen kertoo myös tässä kirjassa kehitysvammaisten rippikoulutyöstä. Miten heille kuvata draaman avulla Raamatun kertomuksia.

Omalaatuista suuruutta on erityisesti kehitysvammaisissa ja psyykkisesti särkyneissä. Heidän sielussaan on palanen sellaista todellisuutta, josta muu maailma on joko vieraantunut tai ei ole ollenkaan tietoinen.”  (s. 61)

…meidän maailmamme pitäisi yhä enemmän pysähtyä, eikä katsella sitä jostakin korkeammalta ai tarkastelle sitä asiana, joka pitäisi saada pois häiritsemästä. Jäämme köyhiksi ja vajaiksi, jos emme opi erilaisuuden siunausta.” (s. 62)

Mielestäni on väärin, jos kehitysvammaisten spontaanit tavat nähdään negatiivisina ja niitä vaaditaan poistettavaksi.”

Kuuluuhan spontaanius elämään meillä muillakin, eikö vain?

Olemme luterilaisessa kirkossamme viime aikoina alkaneet kasvaa ulos rajatun ihmiskuvan maailmasta. Takanamme on kuitenkin pitkä perinne, jossa kehitysvammaisuus ja moni muu persoonallisuuteen liittyvä poikkeavuus on nähty Jumalan rangaistuksena tai paholaisen tekona.” (s. 109)

Kehitysvammaiset elävät keskuudessamme. Heidän yksi suuri tehtävänsä on Jumalan kuvan ja ajatuksen ilmi tuominen. Jos tahdomme oppia yksikertaisuuden viisautta, voimme jättää monia luentoja kuulematta ja hyviä kirjoja lukematta. Jos haluamme päästä yksinkertaisuuden eläville lähteille, meidän on kohdattava kehitysvammaisten maailma ja valittava ystävämme sieltä. He ovat korvaamattomassa tehtävässään.” (s. 160)

Jorma Sutinen: Yksinkertaisesti kaunis: kertomuksia ja kokemuksia kehitysvammapapin työstä, Myllylahti, 2006
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Niemi


Viime vuoden Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan, Juha Hurmeen Niemi -romaaniin luimme Lapuan kirjaston ja kansalaisopiston kirjaklubissa.  Tämä on myös harvoja Finlandia-voittaja-teoksia, joita olen lukenut ja jopa ostanut omaan kirjahyllyyni.  Valitettavasti en päässytkään keskustelemaan keväällä kirjaklubiin tästä kirjasta – ja nyt vasta ehdin kirjoittamaan romaanista tänne kirjablogiinikin.

Tykästyi kirjan tyyliin heti alkusivuilta, vaikka monta historiallista asiaa tuli vastaan, joista halusin tietää enemmän.  Juha Hurmeen oivallinen ja laaja tietämys Suomen esihistoriasta 1800-luvun alkuun ripoteltu kiehtovaan, humoristiseenkin tarinaan.
Poimin tähän muutamia post-it-lappukohtia, jotka ovat jääneet mieleeni keväällä.

Theia-planeetta (s. 12)
Theian ja Maan välinen törmäys oli niin voimakas, että Theia höyrystyi kokonaan ja avaruuteen sinkoutunut ainepilvi sekoittui läpikotaisin ennen kuin siitä alkoi muotoutua Maan kiertolainen.”  (lähde: KuinkaKuu syntyi? - Törmäyksestä, varmisti volframilöytö, Yle Tiede 10.4.2015)

Heikki Oja: Maailmankaikkeuden synty, Tähtitieteellinen yhdistys URSA, 2018

Big Bang (s. 14)
Alkuräjähdys on kosmologiassa maailmankaikkeuden syntymää ja kehittymistä käsittelevä vallitseva teoria (Wikipedia)

Kari Enqvistiä Juha Hurme tarkoittaneen tekstissään: ”Ja vuonna 2014 eräs asialle vihkiytynyt suomalainen Kari, kosmoksen alun korkeat koulut käynyt ammattilainen julkaisi 220-sivuisen kirjan maailmankaikkeuden ensimmäisestä sekunnista” (s. 14)

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti: silminnäkijän kertomus, WSOY, 2014

Hurmeen lauserakenteessa on hauskaa sananokkeluutta, suomalainen Kari (Kari Enqvist, Kari Suomalainen).

Pangaea
Pangea, myös Pangaia tai Pangaea, ”kaikki maa” oli yhtenäinen jättiläismanner paleotsooisen maailmankauden lopulta mesotsooiselle maailmankaudelle noin 300–180 miljoonaa vuotta sitten. Nimeä käytti ensimmäisenä mannerlaattojen liikuntateoriaa kannattanut Alfred Wegener. (Wikipedia)

Juha Kakkuri: Muuttuva maa, WSOY, 2007

Tuolta jostain kumpujen öistä, miljoonien ja miljoonien vuosien takaa, on Lapissa säilynyt uljas rotko, muinaisen maanjäristyksen tulos, Kevon kanjoni” (s. 17)

Ihmisapinat (s. 19)
Ihmisapinat (Hominoidea) on kädellisten lahkoon ja apinoiden osalahkoon kuuluva nisäkkäiden yläheimo. Siihen kuuluvat nykyiset gibbonien (Hylobatidae) ja isojen ihmisapinoiden (Hominidae) heimot, ja lisäksi joukko esihistoriallisia apinaheimoja. (Wikipedia)

Apinat
Apinat (Simiiformes) ovat kädellisten (Primates) lahkoon kuuluvia nisäkkäitä. Ryhmä jaetaan uuden maailman apinoihin (Platyrrhini) ja vanhan maailman apinoihin (Catarrhini).
Vanhan maailman apinat käytetään myös nimeä kapeanenäapinat. Ryhmään kuuluvat lajit ovat alun perin kotoisin Afrikasta ja Aasiasta.
Yläheimo Cercopithecoidea – vanhan maailman häntäapinat. Ryhmään kuuluu 253 lajia häntäapinoiden heimosta (Cercopithecidae), muun muassa makakit ja paviaanit.

Yläheimo Hominoidea – ihmisapinat. Ryhmään kuuluu 19 lajia gibbonien (Hylobatidae) ja ihmisapinoiden (Hominidae) heimoista muun muassa oranki‚ gorillat, bonobo, simpanssi ja ihminen. (Wikipedia)

Uuden maailman apinat (Platyrrhini) ovat pieniä eteläamerikkalaisia lähisukulaisiamme samasta kädellisten lahkosta (viittaus: Uuden maailman apinoita), kynsiapinat (Callitrichidae) ja kierteishäntäapinat(Cebidae), esim. hyppytamariini, keisaritamariini, kultatamariini ja töyhtötamariini.

David R. Begun: The Real Planet of the Apes, Princeton University Press, 2018

Heidelberginihminen (s. 20) 
  Heidelberginihminen (Homo heidelbergensis) oli varhainen ihmislaji ja nykyihmisen edeltäjä. Heidelberginihmisen uskotaan yleisimmin kehittyneen Afrikassa afrikanihmisestä (Homo ergaster) 700 000–600 000 vuotta sitten ja levinneen sitten Eurooppaan ja Aasiaan. On kuitenkin myös mahdollista, että se kehittyi Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa euroopanihmisestä (Homo antecessor) ja levisi sieltä Afrikkaan ja Aasiaan. Lajin nuorimmat fossiilit ovat 200 000 vuoden ikäisiä, jolloin sen kehitys uusiksi lajeiksi oli jo pitkällä. Heidelberginihmisestä kehittyi Euroopassa neandertalinihminen, Aasiassa denisovanihminen ja Afrikassa nykyihminen. (Wikipedia)
 
Kaikki evoluutiosta, Gaudeamus Helsinki University Press 2009

Veiksel-jääkausi (s. 22)
Veiksel-jääkausi oli viimeisin Pohjois-Euroopan jääkausi. Silloin mannerjäätikkö laajeni Skandinavian tuntureilta jopa Keski-Eurooppaan asti. Muun muassa Suomi peittyi eräässä vaiheessa kokonaan jäähän. (Wikipedia)

Jukka E. Nieminen: Vaiettu muinaisuus, Salakirjat, 2015
Marjatta Koivisto: Jääkaudet, WSOY, 2004

Jeturkastin pirunpelto (s. 30)
Näyttävä ja mukava muisto Ancylusjärvestä löytyy Teijon kansallispuistosta Salon eteläpuolella. Jeturkastin parin hehtaarin pirunpelto on alueen ensimmäisiä vedestä paljastuneita kohtia, muinaisen saaren rantakivikkoa.” (s. 30-31)

Yli-Iin Kierikki on löytöjen perusteella ollut todellinen nappikaupan keskus!” (s. 39)
Tämän lauseen olen viivannut esimerkkinä hauskasta sanankäytöstä, jossa vanhaan aikaan on sisällytetty nykyajan sana.

Jätinkirkko
”Jätinkirkot eli metelinkirkot ovat neoliittisella kivikaudella noin 3000–2000 eaa. Perämeren tuntumaan tehtyjä isoja kivirakennelmia. Muita nimityksiä jätinkirkoille ovat mm. jätinlinna, pirunkirkko ja jatulinkirkko. Jätinkirkkojen tarkoitusta ei varmuudella tunneta, mutta niiden on tulkittu olevan mm. muinaisia linnoituksia, uhripaikkoja, poroaitauksia, hylkeenlihan kylmävarastoja, asuinrakennusten perustuksia tai tähtitieteellisiä observatorioita” (Wikipedia)

Jari Okkonen: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa, Oulun yliopisto 2003



Kun jumalat loivat ihmiskunnan, he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloiksi.” Se on on kuningas Gilgameshin löytämä ajattoman kova, makeilematon totuus. Parantumattomasti syöpään sairastunut Pekka Streng aloitti suomalaisen taiderocklyriikan levytyksellään Magneettimiehen kuolema (1970), jonka avausraita Gilgamesh kiteyttää eepoksen ydinajatuksen.” (s. 42)

Kuuntelin Pekka Strengin Gilgameshin YouTubesta. Videon kuvat on mysteeriset – kuvien ihmisten kasvot on peitettyinä abstraktisilla kuvioilla.

Luonnonfilosofia (s. 56)
Luonnonfilosofia (lat. philosophia naturalis) on filosofian osa, joka pyrkii selittämään luonnon kokonaisuutta. Sen aluetta on todellisuuskäsitys eli maailmankuva. (Wikipedia)

Jukka Mikkonen: Metsäpolun filosofiaa, Niin & näin,  2017
Jussi Kivi: Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas, Taide : Kuvataideakatemia,  2010
Tarja Rannisto: Luonnon estetiikka, Multikustannus, 2007

Ajanlasku (s. 113)
Ajanlasku tai kronologia tarkoittaa menneiden ja tulevien tapahtumien ajallisten suhteiden määrittämistä arjen ja historian näkökulmasta. Ajanlaskentaan käytettävää järjestelmää kutsutaan kalenteriksi. Ajanlaskennalla on ollut suuri merkitys kaikille järjestäytyneille yhteiskunnille. Sitä käytetään ennustamaan jaksoittain toistuvia luonnon tapahtumia ja kiertoja sekä ihmisten välisen yhteistyön suunnitteluun. Ajanlasku toimii myös kulttuurisen identiteetin rakentajana, sillä ajanlasku aloitetaan aina jostakin kulttuurin itseymmärrykselle merkittävästä tapahtumasta. (Wikipedia)

Aurinkokalenteri on kalenteri, jossa perusyksikkönä on Maan Auringon ympäri tekemä kierros. Aurinkovuodessa on neljä vuodenaikaa syksy, talvi, kevät ja kesä, jotka pyritään pitämään paikoillaan aurinkokalenterissa.

Kuukalenteri on Kuun vaiheisiin perustuva kalenteri. Siinä kuukausi alkaa aina uudenkuun aikoihin. Koska synodisen kuukauden pituus on hieman yli 29 vuorokautta, luetaan tällaisessa kalenterissa kuukauteen vaihdellen 29 tai 30 päivää. Kaksitoista tällaista kuukautta on 354,37 vuorokautta, josta käytetään nimitystä kuuvuosi.

Kuu-aurinkokalenteri (lunisolaarinen kalenteri) on kalenteri, joka perustuu sekä Auringon että Kuun liikkeisiin. Tällaisessa kalenterissa kuukausi on sidottu kuun vaiheisiin ja vaihtuu aina uuden kuun aikoihin.

Egyptiläinen kalenteri jakaa vuoden kahteentoista kuukauteen, ja kunkin kuukauden kolmeenkymmeneen päivään.

Koptilainen kalenteri eli aleksandrialainen kalenteri on koptilaisen kirkon käyttämä kalenterijärjestelmä. Se pohjautuu muinaisen Egyptin kalenteriin ja on Egyptissä nykyäänkin käytössä.

Etiopialainen kalenteri tunnettu myös nimellä ge'eziläinen kalenteri, on Etiopian pääasiallinen kalenteri ja sitä käytetään myös liturgisena kirkkokalenterina Etiopian ja Eritrean koptilaisilla kirkoilla.

Vanha kiinalainen kalenteri on tyypillinen kuu-aurinkokalenteri. Siinä vuoden pituus oli 354 päivää eli 12 kuukautta, jotka alkavat aina uudenkuun aikaan. Määrävälein vuoteen lisätään 13. kuukausi, jotta kalenterikuukaudet pysyvät aina suunnilleen samana vuodenaikana.

Juutalainen kalenteri tai heprealainen kalenteri on juutalainen vuosikalenteri. Siinä on määritelty juutalaisten juhlapyhät sekä ajankohtaan sopivat psalmit luettavaksi.

Antiikin Kreikan eri kaupunki­valtioissa oli käytössä useita toisistaan poikkeavia kalentereita. Kiinalaisen ja juutalaisen kalenterin tavoin useimmat niistäkin olivat kuu-aurinko­kalentereita, joissa vuoden pituus oli 354 päivää eli 12 kuukautta, mutta määrä­ajoin vuoteen lisättiin kolmas­toista kuukausi, jotta kuukauden pysyivät suunnilleen samana vuoden­aikana.

Seleukidinen ajanlasku oli Seleukidien valtakunnassa ja laajemminkin hellenistisessä maailmassa käytetty vuosilukujärjestelmä. Ajanlasku alkaa Seleukos I:n paluusta Babyloniin vuonna 311 eaa. hänen oltuaan maanpaossa Ptolemaioksen Egyptissä. Seleukos ja hänen hovinsa pitivät tätä hetkeä Seleukidien valtakunnan perustamisajankohtana. Alun perin ajanlasku perustui Seleukos I:n hallitusvuosiin, mutta hänen poikansa ja kanssahallitsijansa Antiokhos I jatkoi ajanlaskua isänsä kuoleman jälkeen.

Juliaaninen kalenteri: Ajanlaskumme perustuu roomalaiseen ajanlaskuun, jonka pohjana alkuaan oli Kuun kiertoaika maapallon ympäri. Vuoden 700 eaa. paikkeilta alkaen vuosi on laskettu aurinkovuoden mukaan, ja vuoden jako 12 kuukauteen on peräisin tuolta ajalta. Kuukausi oli kuitenkin edelleen likimain Kuun todellisen kiertoajan pituinen, joten vuoden pituudeksi tuli vain 354 vuorokautta. Vuoden pitämiseksi oikeassa paikassa vuodenaikojen suhteen oli joka toiseen vuoteen lisättävä karkauskuukausi.
Roomalainen ajanlasku joutui kuitenkin ajan mittaan sekaisin. Sen selvitti aleksandrialainen tähtitieteilijä Sosigenes Julius Caesarin toimeksiannosta noin vuonna 46 eaa., jolloin luotiin juliaaninen ajanlasku. Sen mukaan vuoden pituus on 365 d, ja joka neljänteen vuoteen lisätään karkauspäivä. Tämä vastasi suunnillen yhtä Egyptissä käytetyistä kalentereista. (lähde: http://www.astro.utu.fi)

Islamilainen kalenteri eli Hidžri-kalenteri (hijra-kalenteri) on käytössä lähinnä islamilaisissa maissa. Sitä käyttävät myös muslimit ympäri maailmaa katsoessaan uskonnollisten juhlien päiviä. Islamilainen kalenteri on puhdas kuukalenteri, jossa vuodessa on 12 kuukautta ja noin 354 päivää.

Kristillinen ajanlasku tarkoittaa ajanlaskua, jossa vuosiluvut lasketaan Kristuksen oletetusta syntymävuodesta. Tätä vuosilukujen järjestelmää on käytetty sekä juliaanisen että nykyisen gregoriaanisen kalenterin yhteydessä.

Gregoriaaninen kalenteri (eli uusi kalenteri) on yleisimmin esim. Euroopassa käytössä oleva kalenteri. Sen laaditutti roomalaiskatolinen paavi Gregorius XIII ja se otettiin käyttöön ensi kertaa vuonna 1582.  Ortodoksisessa kirkossa ei käytetä Suomen ortodoksista kirkkoa ja osaa Viron kirkkoa lukuunottamatta gregoriaanista kalenteria, vaan niissä käytetään joko juliaanista kalenteria tai ns. korjattua juliaanista kalenteria. Gregoriaaninen kalenteri on nykyään 13 päivää edellä juliaanista kalenteria eli kaikki tapahtuu gregoriaanisessa kalenterissa aikaisemmin. 

Varjagit (s. 219) 
Varjagit eli varangit olivat viikinkejä, jotka tekivät matkoja idäntielle eli lähinnä Venäjälle ja Bysanttiin. Heidän retkensä ulottuivat aina Kaspianmerelle ja Konstantinopoliin saakka. Varjagien uskotaan yleensä olleen lähtöisin nykyisen Ruotsin alueelta. Nykyisessä kielenkäytössä varjageiksi kutsutaan usein kaikkia Venäjän jokireiteillä liikkuneita viikinkejä, joita kutsutaan myös ruseiksi. (Wikipedia)
 
Else Christensen – Henrik Elling: Viikinkien valtakunta,  Bonnier Publications International, 2012

Rauniokirkon pihalla on Daniel Medelplanin muistomerkki: suuri, kivestä hakattu kirja. Daniel Medelplan on isonvihan suurin niemeläinen sankari. Hän ei kuitenkaan heilutellut miekkaa Kostianvirran taistelussa, vaan toimi aivan toisin. Hänen työnsä muistoksi bensa-asema Aapiskukon nimi on Aapiskukko.” (s. 261)

Pälkäneen puuaapinen
Pälkäneen papiston ja Turun tuomiokapitulin kehotuksesta hän kaiversi puusta Johannes Gezelius vanhemman vuonna 1666 painattaman aapisen painolaatat "Yxi paras lasten tawara". Kirjaa painettiin satakunta kappaletta, mutta kaikki painetut kirjat kuten myös painolaatat ovat tuhoutuneet. Viimeinen tunnettu Turun akatemian hallussa ollut kappale tuhoutui Turun palossa 1827. Teoksen koko nimi oli Lasten Paras Tawara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändetty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719. Medelplanin muistoa vaalitaan edelleen Pälkäneellä, jossa on hänen muistomerkkinsä rauniokirkon pihassa ja Kukkolan kylässä. Medelplanin aapinen oli tiettävästi ensimmäinen aapinen, jossa oli kukon kuva. (Wikipedia)

Muutamat sotavankeina olleet, hengellisen herätyksen kokeneet upseerit toivat tuliaisina pietismin siemeniä palatessaan Niemelle. Kartanopietismillä tarkoitetaan Uudellamaalla upseerien kodeissa 1720-luvulta lähtien pidettyjä seuroja. Herätyshommeli paisui kansanliikkeeksi ja paukahti 1750-luvulla Lounais-Niemellä ja Satakunnassa auki kuin auton turvatyyny kolarissa. Vahva hurmoksellisuus näkyi ja kuului loitolle. Se ilmeni liikutuksina, spontaanina mölynä, itkuna, darrana ja kaikenlaisena ekstaattisina värinöinä. Polvirukoukset ja veisuu olivat heränneille kuuminta hottia.”  (s. 366)

Onhan tämä Hurmeen teksti aika jännästi vanhan ja uuden yhdistelyä.  Vanhanajan ihmiset eivät tienneet tulevaisuuden autoista, saati sitten turvatyynyistä ja tuskin he suomenkielessä juopottelun jälkeisestä olotilasta käyttivät sanaa darra. Mitähän sanaa ovatkaan käyttäneet ennen 1800-lukua…. Ovatko vain sanoneet olevansa huonovointisia?

Tämä on yksi niitä harvoja kaunokirjallisia teoksia, joita saatan lukea uudelleenkin. Tämähän voisi olla vaikka minun itsenäisyyspäiväkirjani, kuten Tove Janssonin Kesäkirja on juhannuskirjani.

Juha Hurme: Niemi, Teos, 2017
Ulkoasu: Jenni Saari
Mistä hankittu: ostettu Herättäjän Kirjakaupasta