tiistai 25. kesäkuuta 2019

Mitta ja määrä

Luin ääneen Anni Sumarin runoteoksen Mitta ja määrä eilen illalla terassillamme.  Rakastan ääneen lukemista, runojen lausuntaa.  Näiden proosallisten runojen tarinat, sanat saivat minut heittäytymään runonlausunnan sykkeeseen koko sydämestäni. Ehkä joku ohikulkijakin tai kenties joku naapureistamme sai tuntea runon sanojen palon.  Tai sitten he vain totesivat, että siellä on yksi niistä muutamista kaupunkimme runotädeistä lausumassa jotain.

Anni Sumari (s. 1965) on minulle uusi runoilija.  YouTubesta löysin yhden videon Annikin runofestivaaleilta, jossa hän lausuu oman runonsa.  Pidin hänen tavastaan lukea runonsa. Runoilijan itsensä lukemana runo, saa aikaan vivahteita, joita ei runojen lukijana havaitse.



Mitta ja määrä -runoteos on palkittu Tanssiva karhu -palkinnolla vuonna 1998.  Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Tämän juhlavuoden kunniaksi, on osa  meistä kirjabloggareista valinnut Tanssiva karhu -voittajateoksen, josta on kirjoittanut blogipostauksen.  Minä siis valitsin Anni Sumarin, koska halusin tutustua uuteen runoilijaan ja uuteen runoteokseen.

Runojen tulkinta on täysin minun tajunnanvirtaa, ensimmäisiä ajatuksia, tunteita, mitä runojen lausunta eilen illalla toi, mitä alitajunta käsitteli yön aikana ja mitä nyt aamulla uudestaan runoteosta selatessa koen.  Tämä on minun tapani kirjoittaa yhdestä elämäni intohimosta, rakkaudesta runouteen.

Runot on jaettu kuuteen osaan: Väsymätön malja keräilee, säilöö; Ihmiset ovat kovia ja hauraita; Mieli ei milloinkaan kosketa kaltaistaan; Sisältö valuu ulos, jos kuori rikkoutuu; Ihmisille, jotka saattavat joutua kidutetuiksi; Jäätynyt puutarha odottaa uutta kukkaa

Jokaisen runokokoelman  alkusivulla on aforisminen alkuruno, jos sitä siksi voisi sanoa.

Väsymätön malja keräilee

Jos kirjoittaisin kirjeen -runon minuus, ihmisyys, maailma ja hengellisyys saavat mieleni kuohumaan. Jotain sisälläni ollutta tahtoo lausua tämän runon hidastellen, voimakkaasti kysellen….

Turvaa meille meidän -runossa jatkuu sisäinen myllerrys, jonka valtaan vaivun runoa lausuessa, sanoja kuunnellessa.  Ehkä oma vakaumukseni löytää tästäkin runosta tietynlaisen hengellisyyden, joka sattuu syvälle sieluuni.

...” Opetat itsesi itsellesi joka aamu.
Annat sille mielipiteet pideltäviksi
ihmetellen, mistä ne sait -
mielipiteet, jotka vaihtuvat kuin olosuhteet,
yhtä ymmärrettävästi.”

Runo Göranista ja Marisasta on suhteiden solmukohtia, elämän makuisia kohtaamisia,  intohimojen virtaa, totuuden ja tarun rajamailla.

Ihmiset on kovia ja hauraita

Ei leikkaa lehti -runon syvät tunteet luovat jotain voimakasta, hohtavaa sisäistä tunnetta.  Näiden sanojen kohdalla olen minäkin alaston.

Mieli ei milloinkaan kosketa kaltaistaan

Noudatan ankaria sääntöjä -runossa on Jolana Jolas. Mikä tai kuka hän on? Mitä ovat ankarat säännöt? Kuka on vanginvartija? Missä vankeudessa olen?

Kristoforos oli nainen -runossa on naiseutta, syntymää ja sen kyseenalaistamista. Onko lisääntyminen se ainut ja oikea? Missä on ihmisten toisista välittäminen? Pienissä lapsissako?

Et ilmeisesti ollut sisar Laupeus -runo on täynnä voimakkaita rakkauden, petetyksi tulemisen kuvauksia, tunteita joista saan oman menneisyyteni kivut pintaan.
Mieli ei koskaan kosketa kaltaistaan

Gottburgerin Alexandra

Runo purjelaivasta, menneisyyden suuruudesta, tuhosta.  Mielikuvia naisesta monimutkaisten tunnevyyhtien sekoittajana, menneitten kipujen, kaipuun tulkintaa.

Tähtitaivas lähellä kuin jonkun toisen vatsa -runossa on myös voimakkaita raamatullisia vertauksia. Ne eivät kuitenkaa tee tästä runosta uskonnollista runoa, eikä sen puute tee tästä runosta outoa.  Miksi tietyt asiat olisivat niin pyhiä, ettei niitä sallita käyttää runoudessa kuvaamaan erilaisia näkemyksiä, tunteita?

Kiteytyminen on vaikeimmista tämän runoteoksen runoista. En saa tästä otetta, jota tarvitsen runoa lukiessa.

Sisältö valuu ulos, jos kuori rikkoutuu

Jokaisella sukupolvella on mestarinsa -runo kuvaa sukupolvien välistä kuilua tai vuorta, kuten tässä runossa- näin minä tämän runon koen.  Häpeän tunteita, pelkoa, ihmisten oikeuksien polkemista.

Ruumis on este -runon Sahriar kuvaa ihmisten erilaisia oikeuksia elää omassa maassaan, vieraassa maassa. Kuka murhaa kenetkin, kuka on teloittaja, kuka armahtaja?

Ihmisille, jotka saattava joutua kidutetuiksi

Kaksi proosarunoa, joiden sanoma, sanat saavat minut ahdistuneeksi, surulliseksi, voimattomamaksi, vihaiseksi, turhautuneeksi.

Jääytynyt puutarha odottaa uutta kukkaa

Viimeiset runot sisältävät joitakin mielleyhtymiä tottuihin sanontoihin, kuten ”Maan korvessa hiljainen / hirnahtamatta hevonen uppoaa jäätien läpi

Anni Sumari: Mitta ja määrä, Like, 1998
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Muiden kirjabloggareiden Tanssiva karhu -voittajarunoteosten blogipostaukset koosteena. 

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Evankelistan testamentti: evankeliumin viestikapulan siirto seuraaville sukupolville

Kalevi Lehtinen (1936-2011) oli yksi tunnetuimmista suomalaisista evankelistoista. En valitettavasti tavannut häntä koskaan, sillä uskon asiat eivät minua vielä tuohon aikaan kiinnostaneet niin paljon.  Riku Rinne (s. 1963) on nuorisoevankelista. Tiedän jotakin hänen tekemästään työstään nuorten parissa. Joitakin hänen laulujaan olen kuunnellut Spotifysta. Riku Rinteen kirjoittamia kirjoja en ole vielä lukenut. Evankelistan testamentti: evankeliumin viestikapulan siirto seuraaville sukupolville kirjan löysin kirjaston kokoelmista etsiessäni kirjoja Kalevi Lehtisestä.

Kalevi Lehtinen ja Riku Rinne käyvät vuoropuhelua omasta matkastaan uskon tiellä, matkasta evankelistaksi.

Alkutekstissä sanotaan:

ME OLEMME vaihtamassa viestikapulaa kädestä käteen. Juuri tällä hetkellä me molemmat pidämme vielä siitä kapulasta kiinni. Edustamme sukupolvia, jotka tekevät työtä samaan aikaan, mutta sekin hetki tulee, jolloin on toisen on hellitettävä otteensa. Silloin on  evankeliumin julistamisen näyn oltava tukevasti kiinni työtä tekevän jatkavan sukupolven kädessä.”  (s. 8)

Toivomme ja rukoilemme sinun ja kaikkien lukijoitten saavan tämän kirjan sivuilta apua siihen kehityksen vaiheeseen, missä itse kukin olette lähtemisessänne Jumalan työhön. Me olemme tehneet tämän kirja teitä varten, mutta se lähteminen on teidän tehtävänne.” (s. 9)

Evankelista on  siis henkilö, jolla katsotaan olevan kristillisen evankeliumin eli ilosanoman julistamisen lahja. Monissa kristillisissä yhteisöissä evankelista-nimitystä käytetään saarnaajista ja kyseisen kirkon tai liikkeen sananjulistajista. (lähde: wikipedia)

Kalevi Lehtinen kertoo omasta matkastaan evankelistaksi. Hänen tarinansa onkin tuttu hänen aikaisemmista kirjoistaan.  Riku Rinteen tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Hänen uskon matkansa henkimaailman syövereistä on yksi matka, minkä moni muukin uskoon tullut on läpikäynyt. Tunnistan itsessäni joitakin piirteitä – minä olisin voinut olla matkalla syvälle pimeyteen parikymppisenä…. 

Evankelistat saavat näkyjä – missioita uskoontulevien joukoista. Minulla on ristiriitaisia tunteita ajatuksesta, missä keskiössä tuntuu olevan uskoontulevien määrä, mitä isompia missioita, sitä enemmän niistä hehkutetaan.  En täysin kuitenkaan tätäkään julistamismuotoa vierasta, vaikka itse en ole koskaan osallistunut varsinaiseen missioon. Kristuspäivää Turussa voi osaltaan verrata tälläiseen kokemukseen.  Siihen tilaisuuten haluan olla osallisena toistekin. Elokuussa olisikin Lempäälän Ideaparkissa KesäSpirit, jonka järjestää Hengen  uudistus kirkossamme r.y.
Silti tiedän, että jokainen yksittäinen kohtaaminen uskoa etsivien tai jo uskossa olevien kanssa on yhtä tärkeä evankelistoille, useimmille uskovaisille – olisiko se minun palvelutehtäväni? Yksittäisen ihmisen kohtaaminen.

Kalevi Lehtisen myötä Suomeen on tullut Campus Crusade for Christ -järjestön toimintaa, mutta ei ei itsenäisenä järjestönä.

Campus Crusade for Christ (CCC) on kansainvälinen tunnustustenvälinen evankelioimis- ja opetuslapseusjärjestö, joka toimii noin 190 maassa.USA Todayn mukaan CCC on Yhdysvaltain suurin evankelioimisjärjestö. Nykyisin sillä on palveluksessaan yli 27 000 kokopäiväistä saarnaajaa ja se on kouluttanut yli 225 000 vapaaehtoista ympäri maailman.

Suomessa CCC ei ole toiminut itsenäisenä järjestönä vaikka toimintaa Suomessa on ollut vuodesta 1967. Läheisintä toimintaa CCC:n kanssa on ollut Kansan Raamattuseuralla, joka on tehnyt yhteistyötä CCC:n eurooppalaisjärjestön Agape Europen kanssa vuodesta 1972. (lähde: wikipedia)

Agape Europe on kansainvälisen Campus Crusade for Christ -järjestön (CCC) länsieurooppalainen haara, joka toimii 21 Euroopan maassa. "Agape" -sana on kreikkaa ja tarkoittaa Jumalan rakkautta. Järjestö tekee yhteistyötä koko Kristuksen kirkon kanssa.  (lähde: Mission Europe-sivusto)

Riku Rinne on ollut perustamassa Come Home -toimintaa, joka on nykyisin Radio Come Home sekä TV7:lla TV Come Home.  Tämän toiminnan kohteena ovat lapset ja nuoret.

Riku ja Kalevi kertovat miten evankelistan työ ja perhe-elämä sopivat yhteen. Tiedän millaista on perhe-elämä, kun toinen vanhemmista on reissutyössä. Oma isäni teki elämäntyönsä rekkakuskina. Hänen työnsä kulki ympäri Suomen, välillä Ruotsissakin. Isäni oli myös 70-luvun lopussa 1 ½ vuotta Saudi-Arabiassa autonosturinkuljettajana. Ehkä olen isältäni tavallaan perinyt kaipuun tien päälle.  Oma työni on toki ollut tähän asti paikkakuntaan sidottua ja se on ollut omien lapsieni onni. Nyt kun he ovat aikuisia ja olen itse jälleen uuden tien edessä, olen miettinyt paljon toisenlaista tapaa työskennellä. Ehkä projekteja, keikkoja ympäri Suomen, ehkä ulkomaillekin….

Riku Rinne ja Kalevi Lehtinen kertovat ensimmäisestä kohtaamisestaan evankelistakokouksessa Nokialla vuonna 2000. Tämän myötä Riku sai kutsun MENET:in Suomen keskuksen alaiseen toimintaan. MENET tarkoittaa Maailman Evankelioimisen Nuori Energia Toimikuntaa.

He pohtivat tässä kirjassa myös evankelioimistyön tulevaisuutta ja sitä mitä varten heidät on lähetetty tähän tehtävään ja mitä varten heille on annettu voima evankelioimiseen.

Tiedottaminen – sanoma Kristuksesta kaikille ihmisille

Uskoon johdattaminen – kaikki eivät pelastu pelkästään tiedon kautta, vaan he tarvitsevat johdatusta

Opetuslapseuteen johdattaminen – evankelioimistyön päämäärä.

Tässä sanotaan, että evankelioimistyön mitta ei ole uskoontulleitten lukumäärä vaan heidän opetuslapseutensa, työn pysyvä hedelmä.

Mikä on sitten ero kristityllä ja opetuslapsella?

Kristitty – korostaa asemaamme Kristuksen omina.
Opetuslapsi – prosessi, jossa muutumme koko ajan. Opimme uutta ja kasvamme kristittyinä.

Kun kristitty kuolee, hän menee taivaaseen Herran luo. Opetuslapsikin menee kuoltuaan taivaaseen, mutta hän ottaa sinne muita mukaansa. Koska hän on Kristuksen seuraaja, jolle Kristus on auktoriteetti, hän on myös Kristuksen työväline, jota Kristus käyttää sanomansa eteenpäin viemiseen. Meidät (evankelistat) lähetetty varustamaan kanssaihmisiämme Kristuksen sanoman moninkertaistajiksi. Opetuslapset ovat osa helluntaina alkaneesta maailmanlaajuisesta ketjureaktiosta.  Me koulutamme kristittyjä ja varustamme tähän tehtävään, jotta prosessi lähtisi alkuun kaikissa kristittyjen yhteisöissä. Ei vain jonkun nuoriso-ohjuksen tai pastorin kautta vaan jokaisen Jeesukseen uskovan ja opetuslapseksi kasvaneen ihmisen kautta.”  (s. 124)

Miksi me tavalliset kristityt emme aktiivisesti todista Jeesuksesta?

Krisittyjen hengellisen elämän hengetön tila

Hengellinen elämä ei ole niin Kristuksen täyttämää, niin ylipursuavaa riemullista, voimakasta ja todellista, että se lähettäisi liikkeelle iloista uutista kertomaan.”  (s. 136)

Kristityt eivät tiedä mitä sanoisivat Kristuksen luokse johdatettavalle

Jotkut ovat omissa kristillisissään sisäpiireissään oppineet puhumaan kaanaankielistä, syvällistä ja salattua Jumalan viisautta niin hyvin, että ovat unohtaneet naapurinsa ja työtoverinsa puhuman ja ymmärtämän kielen.”  (s. 136)

Tunneperäiset syyt

Epäonnistunut evankeliointi. Painostaminen evankeliointityöhön.  Lainomainen evankeliointityö.

Tietoisuus siitä, että negatiivisista kokemuksistamme tai vajavaisuudestamme huolimatta saamme olla Jumalan käytössä yksin armosta Hänen rakkautensa tähden.” (s. 137)

Millaisia koulutustavoitteita voisi olla Jeesuksen todistajana toimimisesta?

Seurakunnallisuus

Ainoa liikkeille ja järjestöille olemassaolemisen oikeuden antava tehtävä on olla palvelemassa, auttamassa ja tukemassa seurakuntaa, ei korvaamassa sitä eikä edes kilpailemassa sen kanssa.” (s. 138-139)

Ulospäin suuntautuminen

Uusi testamentti ei kerro yhdenkään ihmisen tulleen uskoon kristillisen seurakunnan kokouksessa, joskin sekin mahdollisuus tälläiseenkin myönnetään. Seurakunta oli Jumalan lasten rakentumista varten, seurakunnan ulkopuolinen maailma evankelioimista varten.”  (s. 139)

Raamattulisuus

Tulevaisuudessa evankelioimisen tulee olla rakkaudella hyökkäävää ja ulospäin suuntaunutta, mutta samalla sataprosenttisesti uskollista evankeliumille, joka kertoo ainoasta mahdollisuudesta pelastua.”  (s. 139)

Krisuksen herruus

Meidän on uskallettava realistisesti arvioida, mistä kannattaa taistella evankeliumin tähden ja mistä kiinni pitäminen menneisyydessä elämistä ja ruudin haaskaamista, ellei peräti Jumalan Sanan vastaista vahingollista voimaa.”  (s. 140)

Yhteys

Jos kaikki jäsenet olisivat samanlaisia, kenelläkään ei olisi mitään annettavaa toisille. Ei olisi tarvetta yhteyteen. Mutta Jumala teki jäsenet erilaisiksi, jotta ne tarvitsisivat toisiaan ja voisivat antaa jotakin toisilleen.”  (s. 142)

Kiinnostaako evankeliumi nykyajan ihmisiä, nykynuorisoa?  Tätä kysymystä on varmasti pohdittu vähän väliä. Sitä pohtivat 2000-luvun alussa myös Riku Rinne ja Kalevi Lehtinen.  Riku Rinne voi nuorisotyönsä kautta vilpittömästi sanoa, että kyllä nuorisoa kiinnostaa evankeliumi.

Kirjan lopussa on Kentälle -osio. Ensimmäisessä kappaleessa Kalevi Lehtinen puhuu Pyhän Hengen  voimasta. Molemmat kertovat lopuksi miten päästä alkuun evankeliumin eteenpäin viemisessä.

Varmistu, että olet uskossa
Anna Jeesuksen puhdistaa itsesi
Anna Pyhän Hengen täyttää itsesi
Tee suunnitelma
Rukoile
Lähde liikkeelle
Avaa suusi
Kun puhut, niin puhu Jeesuksesta

Jumala on olemassa.
Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mutta hän lankesi syntiin ja joutui eroon Jumalasta.
Jeesus on Jumalan vastaus, ainoa vastaus, ihmisen syntiin.
Usko.
Rakasta.
Luota siihen, että Jumala käyttää sinua.

Kalevi Lehtinen ja Riku Rinne: Evankelistan testamentti: evankeliumin viestikapulan siirto seuraaville sukupolville, Kuva ja Sana,2006
kansi: Antti Kemppinen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Kedon kukkia

Riikka Juvosen Kedon kukkia on kaunis, Raamatun teksteistä kumpuava juhannuskirjani. 

Kauneudesta

"Toivo on kätkeytynyt kauneuteen: aallon välkkeeseen, linnun lentoon, aamun kajoon, tuulen huokaukseen."  (s. 6)

Tähän kohtaan Riikka Juvonen on valinnut Esterin tarinan - orpotytöstä kuningatar Esteriksi. Rohkea, kaunis nainen, joka pelasti juutalaiskansan.  Juutalaiset viettävät tämän muistoksi purimia, kaksipäiväistä ilojuhlaa.

Riikka Juvonen kirjoittaa kolme mietelmää kauneudesta, joita jään pohtimaan.

Saako ihminen nauttia kauneudesta? Kauniista vaatteista? Saako laittaa hiuksiaan, meikata, lakata kynsiään? Voiko pitää koruja? Mikä on kaunista? Jokainen ihminen on kaunis omalla persoonallisella tavallaan. Toivon, että jokainen voisi arvostaa myös omaa kehoansa niin kuin arvostaa sisäistä kauneuttansa.

Turhamaisuutta vai näennäistä nyöryyttä?  Kumpaako minä edustan?  Toivottavasti, en täysin kumpaakaan...  jätänhän armolle tilaa.

Ilosta

"Jos Jumala ei pitäisi iloa tärkeänä, hän ei olisi luonut linnunlaulua, perhosia, lorisevia puroja ja lasten naurua. Ilo kiitosta. Elämästä kiitosta."  (s. 18)

Samuelin kirjassa kerrotaan, miten Daavid riisui viittansa ja tunikansa tanssi ilosta pelkässä aluspaidassaan Herran arkkua, Liiton arkkua, Pyhä kirstua viedessään riemusaatossa Jerusalemiin.

Juvosen kolme mietelmää ilosta tuovat mieleeni:

Ilo on Jumalan lahja meille, jolla Hän  meitä tervehtii. Ja ilon kautta me saamme ylistää Jumalaa. Siksi rakastan kuunnella ylistyslauluja ja rohkenen niitä laulaakin.  Välillä minäkin nostan käteni ylös helluntaiseurakunnan väen rohkaisema - rakastan heidän iloaan Jumalassa.

Rakkaudesta

"Ehkä rakkauden tunnistaa juuri siitä: se muotoaan, vaihtaa asua, hiipuu tulesta hiillokseksi, mutta ei katoa."  (s. 26)

Tähän kohtaan Riikka Juvonen on valinnut Raamatun kohdan, missä Jeesus on Getsemanessa. Suurimman rakkauden osoituksen, mitä Jumala on meille antanut. Hän antoi ainoan poikansa hengen meidän pelastukseksemme, meidän armahdukseksemme.

Juvosen rakkauden mietelmät saavat minut ajattelemaan:

Miten minä rakastan? Osaanko antaa rakkauttani? Olenko rakkaudessani oma itseni täysin avoimena?  Osaanko vastaanottaa rakkautta?

Intohimosta

"Intohimo on tuli paratiisin liedestä."  (s. 36)

Daavidin ja Batseban tarina on varmasti Raamatun tunnetuin intohimotarina. Se on myös ristiriitaisia tunteita herättävä Raamatun kertomus pettämisestä, mutta myös vastuunkantamisesta, oman syyllisyyden taakan tunnustamisesta Jumalalle.

Intohimon mietelmät vievät minut ajatuksineni sydämeni syvyyksiin:

Elän elämääni intohimoisesti, se vie minut toisinaan kohtaamisiin ja kokemuksiin, joita Jumalan voima, rukousvastaukset tuovat eteeni. Olen hyvin tunteikas ihminen. Asia tai ihminen, josta kiinnostun vie minun tunteeni syville vesille - tunnen iloa, rakkautta, kaipuuta, hämmenystä. Toisinaan järjen ääni yrittää hidastaa intohimoani, ja hetkisen yritän hiljentää tunteitani.... kunnes en voi esittää olevani jotain muuta. Olen avoin kirja, jota ei ole helppo sulkea.


Riikka Juvonen: Kedon kukkia, Kirjapaja, 2009
Mistä hankittu: lainattu Kurikan kaupunginkirjasto








Taivas päivystää

Tanssiva Karhu -runopalkinnon sai vuonna 1997 Mirkka Rekola teoksellaan Taivas päivystää.
Rakastan Mirkka Rekolan lyriikkaa! En ollut kuitenkaan aikaisemmin lukenut tätä kyseistä runoteosta. Jo ensi runorivit veimät minut runouden salaisuuksien puutarhaan, mieleni syövereihin. Mirkka Rekolan lyyriset sanat tuovat sydämeni haavoihin lääkettä.  Rakastan lausua näitä runoja!

Valitsen tähän muutaman runon, jotka juuri nyt, juhannuksen aikaan puhuttelevat minun runosieluani.

Asettua rinteeseen
          nähdä tielle ja joelle
ja aina on puita korkeammalla


*********

Vaikeata on katsoa öisin kun tämä näkyy,
                        yhtä vaikeata
kuin oli mennä ulos, minusta oli
vaikeata, ja minä menin, ja tämä tuli esiin.


*********
Huoneessa missä on sinun hengityksesi
                     veistos
siellä on sinun hengityksesi lakattua
               mustaa puuta,
mustaa puuta on siinä huoneessa
      sinun hengityksesi veistos,
katson kun se hymyile, se on kaunis.

********
Niin kuin tunsin sinut
              puunrungon toisella puolella
tunsin enkä nähnyt,
                ja vielä lähempänä,
kun se kasvoi
toistemme hengittämä puu,
                         puun henkäys
ja minä sinun ja sinä minun.

Mirkka Rekola: Taivas päivystää, WSOY, 1996
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto


torstai 20. kesäkuuta 2019

Valon paletti: Retkiä värien maailmaan


Luin Riikka Juvosen Valon paletti: Retkiä värien maailmaan jo vuosi sitten. Tänään palaan kirjan äärelle uudelleen.

Kirjan takakansitekstissä sanotaan:

Mitä olisi maailma ilman värejä? Ainakin monin verroin yksitoikkoisempi, vailla vivahteita ja sävyjä.
Kirjailija ja kuvataiteilija Riikka Juvonen jäljittä teoksessaan värien kulttuurihistoriaa, tarinoita ja moniulotteisia merkityksiä. Astu värien matkassa mausteentuoksuisille basaarikujille, kirsikankukkapuistoihin ja bysanttilaisten kirkkojen hämärään, kurkista taiteilijoiden työhuoneisiin ja kulje kotoisissa metsissä, joissa ilmakin on vihreää.

Värit ovat mukana elämämme jokaisessa hetkessä. Ne kuuluvat meille kaikille.”

Mustat ääriviivat – MUSTA

Musta ei taita yhtään valoa. Päinvastoin, se imee sitä itseensä kuin pesusieni. Oikeastaan musta ei ole edes väri vaan niin kutsuttu akromaattinen sävy, joka ei kuulu spektriin.” (s. 10)

Elämässäni on ollut neljä mustaa labradorinnoutajaa - rakkauteni tähän koirarotuun ei sammu koskaan.  Eniten rakastankin mustia labbiksia. 💕



 Harmaa viisaus – HARMAA


Harmaa itsenään ei ole spektrin väri vaan niin kuin musta ja valkoinen, akromaattinen sävy. Mutta siinä missä musta ja valkoinen ovat kovia kontrasteja, harmaa myötäilee.” (s. 13)


Suru, haikeus, kaipaus - harmaansävyiset tunteeni. Arjen harmaus, kun tuntuu, ettei elämässä ole mitään, mikä sykähdyttää.

Riikka Juvonen kertoon kirjassaan Paynen harmaasta. Värisävyn loi englantilainen taiteilija William Payne (1760-1830).  Toinen harmaan värisävy, mistä hän kirjoittaa, on neutral tint. Se on violettiin taipuva mustanharmaa vesiväripigmentti, jonka tummuus muistuttaa syyskesän iltana metsän takaa esiin vyöryvän ukkospilven reunaa.


Valkoinen, niin valkoinen – VALKOINEN

Valkoinen, vitivalkoinen, puhdas, neitseellinen, viaton. Sellaisina me sen näemme. Valkoinen on kuin vilvoittava käsi kuumeisella otsalla”  (s. 21)

Ennen inhosin valkoisia ruusuja, ja olin pettynyt mieheeni, kun toi niitä mulle. Nyt rakastan myös valkoisia ruusuja, niiden puhdasta kauneutta, Neitsyt Marian salaisuutta.


 Se on keltainen – KELTAINEN


Keltainen on ilon väri. Joskus se yhdistetään myös hulluuteen. Käsite ”hullunkeltainen” kiertyy ennen kaikkea traagisen taiteilijahahmon Vicent van Goghin ympärille.” (s. 24)

Auringonkukkapellot ovat ilon ja onnen peltoja. Keltainen on ollut yksi lempiväreistäni jo lapsuudesta saakka. Uudessa talossamme huoneeni seinät maalaattiin toivomukseni mukaisesti kirkkaankeltaisiksi.

Riikka Juvonen kirjoittaa kolmesta keltaisesta sävystä: kadmiuminkeltaisesta, napolinkeltaisesta ja sahramista.

Kulta d’oro – KULTA

Ihan kimmeltävä kulta, tuonpuoleisen jumalallinen pilkahdus ja auringonvalon symboli.”  (s. 36)

Kultainen sormus sormessani - lupaus ikuisesta rakkaudesta......


Paul Cézannen appelsiinit – ORANSSI

Keskiajan ja renesanssin taiteessa pomeranssi yhtä kuin appelsiinikin liittyivät paratiisisymboliikkaan.”  (s. 42)

Rakastan kasvisten värikkyyttä, ne ovat välttämätön osa ruuan nautinnosta.


Punainen ei kysy lupaa – PUNAINEN

Punainen ei ole pelkkä väri. Se on myös tunne. Sellainen, joka saa mielen kuohumaan. Punainen ilmentää niin rakkautta kuin vihaakin. Se on veren väri, uudelleen syntymän ja kuoleman.” (s. 44)

Palava, intohimoinen rakkaus - hehkua ja huumaa.

Riikka Juvonen käsittelle neljä punaista sävyä: punamulta, purppuranpunainen, vaaleanpunainen ja sinooperi. Punamulta tuo mieleeni isovanhempieni rintamiestalon ja kaikki komiat pohjalaistalot. Purppuranpunainen tuo mieleen loistokkuudeen, kun taas vaalenapunainen tuo mieleen hempeyden, ehkä hiukan hattaramaisen makeudenkin. Sinooperi tuo mielleyhtymän askartelemiseen.

Sinipunainen lootus

Värien psykologisessa tulkinnassa sinipunaisen sanotaan rohkaisevan muutokseen. Se lisää luovuutta ja kannustaa kohti korkeampia henkisiä tavoitteita.” (s. 62)

Keski-ikäisen, kypsän naisen lempiväri - toiset sanovat tätä mummoväriksi, mitä sitten :)


Sinitaivas – SININEN

Sinisen voima huikaisee, se luo tilan tuntua ja avaruutta.” (s. 64)

Kohti unelmia 

Riikka Juvonen käsittelee viisi sinisen sävyä: ultramariini, koboltinsininen, kuninkaallinen sininen, indigo ja turkoosi. 

Turkoosi merkitsee minulle mosaiikkia, Välimerta ja toivoa, siksi sekin on lempivärejäni. 

Paratiisin väri – VIHREÄ

Vihreä, vehreä, viheriä. Se oli ihmiskunnan alkukodin katto, lehtiverho, jonka suojassa me tunsimme olevamme turvassa.”  (s. 81)

Kesän vehreys ja valoisuus - elämän energisyys


Kädenlämpöinen ruskea – RUSKEA

Vaikka ruskealla ei värisymboliikassa olekaan monia merkityksiä eikä siihen liity suurta glamouria, se ei ole silti yhdentekevä väri. Päinvastoin. Ruskean lukuisat sävyt muistuttavat meitä äitimaan sylistä.” (s. 87)

Puiset rakennukset, puusauna, terassi, lauturit


Veli hopea – HOPEA

Meille suomalaisille hopea hohtaa talviöisin hangen pinnalla ja aamuisin kuuranapuiden oksilla. Hopeanharmaa on sielun väri ja hyvä ystävämme veli hopea.”  (s. 101)

Sieluni helmet - rukousnauha



Riikka Juvonen: Valon paletti: retkiä värien maailmaan, Kirjapaja, 2014
Kansi: Petri Kovács
Kuvitus: Riikka Juvonen
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto


Tämän kirjan on myös lukenut:


Pieni perinnekirja

Riikka Juvosen Pieni perinnekirja kuvaa hänen lapsuusmuistojaan vanhojen suomalaisten perinteiden kautta.  Nämä Juvosen kuvaamat lapsuusmuistot ovat samanlaisia kuin minunkin lapsuusmuistoni 1970-luvulla.  Tämän ihastuttavan kirjan kuvituksen ja tekstien myötä saan palata omaankin lapsuuteeni maaseudulla.

Koti
"Lapsena koti oli maailman tärkein paikka. Me, perheeni ja minä, asuimme samalla seudulla missä äitini oli syntynyt, näköetäisyyden päässä mummolasta. Kaikki ympärillä oli tuttua ja hyvin turvallista." (s. 9)


Minä 6-vuotiaana (1977)  ja taustalla lapsuudenkotini vuosina 1971-1978

Minun ensimmäinen lapsuudenkotini oli myös äitini nuoruuden koti. Äitini ja isäni ostivat äidin veljen osuuden, kun isoisäni kuoli vuonna 1968. Isoäitini asui hetkisen meidän kanssamme, mutta hänen terveytensä huonontuessa muutti mumma vanhainkotiin.  Äidinäidistä minulla ei ole kovin paljon muistoja, hän oli halvaantunut ennen minun syntymääni. Sairaus siis varjosti hänen elämäänsä eikä hän jaksanut vilkasta tyttärentytärtään kuunnella. 
Tämän talon oli ostanut äitini vanhemmat 1950-luvun lopulla. Äidilläni on vanhoja valokuvia talosta ennen minun syntymääni.  Minun omat muistoni liittyvät keittiöön jossa oli kirkkaankeltaiset keittiökaapit, joissa oli muistaakseni omenatarrat ovissa koristeena. Talveksi äiti laittoi ikkunoiden väliin koristeeksi jäkälää ja puolukanvarpuja, ikkunat tilkittiin ikkunapaperilla. Tuohon ikkunapaperiin ei olisi saanut koskea, mutta toisinaan en malttanut  olla tökkimättä valkoista paperia sormella, vaikka tiesin, että paperiin saattaisi tulla reikä…. Ja taisin minä niihin joitain omia piirroksianikin tehdä. 
Kesästä muistan äidin värikkään kukkatarhan perunamaan vieressä ja nappikukat (pietaryrtit) jotka kasvoivat niin isoiksi, että ne olivat kuin taikametsä kulkea.
1978 valmistui samalla tontille uusi talomme, jossa yhä vanhempani asuvat. Tuosta talosta on tullut rakas omille lapsilleni – se on heidän mummulansa, kuten minulle oli isäni vanhempien koti Opistonmäellä.

Kasvatus
Kun olin pieni tyttö, kotonani oven päällä vitsa.” (s. 10)


Minä 5-vuotiaana (1976)

Tuossa kuvassa jossa taiteilen voimistelurenkailla, on takana keittiön ovi, joka johtaa eteiseen Tuon keittiön oven yläpuolella oli meilläkin vitsa, koivuniemen herra, kuten sitä tavattiin sanoa. En muista, että olisin koskaan vitsasta saanut – pelottelu sillä riitti. Samoin rauhoituin aika äkkiä, jos uhattiin laittaa peräpuikko, jos en olisi nätisti.  Tuon särkylääkkeen laittaminenhan ei ollut lapsesta kovin miellyttävää. Jäikö minulle traumoja näistä pelotteluista? Ei varsinaisesti, vaikka toki muistan itkuisen oloni, kun isäni vihoissaan uhkasi koivuniemen herralla. Enemmän silti olen saanut rakkautta ja hoivaa – voin sanoa, että lapsuuteni on ollut turvallinen, rakkautta ja rajoja. Miten sitten itse toimin omille lapsilleni?  Koivuniemen herraa ei tullut, enkä peräpuikoilla uhkaillut, mutta toisinaan lasten kiukuttelu sai minut kiukuttelemaan takaisin.  Kunpa olisikin ollut enemmän kärsivällisyyttä ja taitoa käydä tilanteet toisella tavoin. Osasin silti antaa sitä rakkautta ja hoivaa omille lapsilleni, mitä olin saanut vanhemmiltani.

Lauantaiehtoo
Sauna ja tanssit.  Riikka Juvosen lapsuuteen kuului radio-ohjelma Lauantain toivotut, minun lapsuuteni kuului tv-ohjelma Lauantaitanssit.  Tätä ohjelmaa katsoin vanhempieni kanssa ja välillä isäni kanssa tanssittiinkin olohuoneen lattialla. Olihan meillä ihana uusi talo parkettilattioineen!


Saunavihta
Mummo teki vihtoja tulevan talven varalle. Työ vei koko päivän. Minulle tärkeintä oli eväiden syöminen ja mustaherukkamehu, jota mummolla oli mukana korissaan.” (s. 15)

Muistan parhaiten juhannusvihdat, joita tehtiin mummulassa (isäni vanhempieni kotona), jonne isäni sisarukset perheineen kokoontuivat juhannuksen viettoon. Taisivat sedät ja paappa niitä vihtoja tehdä. Hämärä muistikuva on kyllä, että meilläkin vihtoja jätettiin mummulan saunakamarin seinälle kuivumaan. Siitä niitä sai ottaa joulusaunaankin.

Koira
"Maalla lähes jokaisessa talossa oli koira" (s 20)

Minä 5-vuotiaana ja saksanpaimenkoira Söpömme 7-vuotiaana (1977)

Vanhemmilla oli 1-vuotias saksanpaimenkoira Söpö, kun minä synnyin. Söpöstä tuli minulle turva. Se ei koskaan päästänyt minua menemään tuolle kylätielle, vaan se piti huolen että, leikin pihassa tai ojassa. Söpö eli 13-vuotiaaksi. Sen jälkeen meillä on ollut kuusi labradorinnoutajaa.  Nyt olemme olleet muutaman vuoden ilman koiraa. Ehkä vielä jonain päivänä meille tulee koira – nyt saamme välillä hoitaa tyttären Iris-kissaa.

Kissat
"Kissoja pidettiin hiirien ja rottien takia." (s. 23)

Naapureissamme oli maataloja ja heillä oli navettakissoja. Naapurin mummalla ja vaarilla oli myös kissa. Tuosta kissasta on mulla muistona kissan hampaan jäljet vasemmassa käsivarressani. Mummulassa oli Vanha Kissa ja sen pentu Ville. Jossain vaiheessa kissat katosivat, sitä en tiedä mitä niille tapahtui.

Lehmät
"Lapsuudessani lehmät kuuluivat olennaisena osana maaseudun maisemaan" (s. 25)

Näin oli myös minun kodin ympärillä. Naapurimaatalon pellot ympäröivät taloamme. Kesäisin lehmät tulivat märehtimään meidän tontin rajalle, kun niitä menin katsomaan. Joskus mullikat karkasivat ja kävivät meidänkin puutarhassa. Muistan myös varhaislapsuudesta toisen naapurin kaksi lehmää, joita naapurin Tyyne-mummo lypsi pellolla istuen puisella lypsyjakkarallaan.

Hevoset
Tyyne-mummolla ja Eino-paapalla oli myös hevonen, ruuna. En vain enää muista, mikä hevosen nimi oli....  Hevonen oli usein jokirannan pelloilla ja sitä käytiin siellä katsomassa.

Kuolema ja hautajaiset

"Maalla kuolema oli luonnollinen asia. Se kuului elämän kiertokulkuun. Vanhat hevoset lepäsivät kumpujensa alla läheisessä metsässä ja koirat oli haudattu pihakuusen alle. Sairaat lehmät talutettiin teurasautoon ja herttaiset karitsat päätyivät syksyn tullen palvaamoon." (s. 32)

"Muistan hiljaiset kuolinkellojen kumahdukset viljavainioiden takaa kirkonkylästä ja äidin huokauksen: "Ketähän siellä nyt haudataan" (s. 32)

Parhaan ystäväni kotona oli joulupossu, joka sitten teurastettiin heidän kotonaan. Jos oikein muistan, niin kummisetäni oli ystäväni isän apuna - olivathan molemmat Atrialla lihanleikkaajina. Meidät lapset lähetettiin pois, kun sikaa teurastettiin. Naapurimaatalon lehmiä haettiin välillä teurasautolla ja hiukan kauempana olevissa maataloissa kävi teurasauto useammin, heillä kun oli sikoja lehmien sijaan. Muistan Tyyne-mummon kertoneen, että heidän edesmennyt koiransa oli haudattu puutarhaan. Siihen paikkaan oli laitettu myllykivi ja kukkia ympärille. Meidän Söpö-koiramme haudattiin elokuussa 1983 meidän puutarhaan koivujen alle - sinne on myös haudattuna kaikki muutkin edesmenneet koiramme.
Lapsuuden hautajaisista muistan äidinäidin hautajaiset 1978 ja pikkuserkkuni hautajaiset myöhemmin.  Kotikylältäni naapureita on lähtenyt taivaan kotiin, kun olen ollut jo parikymppinen.

Metsän asukit
"Lasten piti pysytellä erityisen kaukana lähteistä, koska niissä asui näkki."  (s. 35)

Keväisin kun rajaojat ja tien toisella puolella oleva ns. valtaoja täyttyivät tulvavesistä, peloteltiin, että näkki vie, jos mene liian lähelle ojaa.  Kyllähän sitä näkkiä piti olla ojan reunalla kurkistelemassa, vaan koskaan en siitä nähny vilaustakaan...

Heinäpellolla
"Heinää tehtiin talkoovoimin. Väki kokoontui hankoineen pellolle jo varhain aamulla ja tähyili taivaalle toivoen poutaa. Leppeä kesätuuli oli myös omiaan auttamaan heinän kuivumista." (s. 36)

Naapurin Tyyne-mummon ja Eino-paapan pelloilla laitettiin heinää vielä 1980-luvun alussa heinäseipäille. Ruotsissa asuvat lapset perheineen olivat apuna kesälomallaan.

Mansikat
"Mansikoita kerättiin timotein varteen, niitä laitettiin harakankellon sisään ja syötiin kun mehiläiset surisivat ympärillä."  (s. 38)

Ahomansikoita kasvoi kylätien varrella olevan talon perunakuopan edustalla. Siitä me parhaan ystäväni kanssa niitä poimittiin timotein varteen. Voin vieläkin maistaa mielessäni pienten mansikoiden makea maun.

Pihlajanmarjat
"Pihlaja ei kanna kahtaa taakkaa", mummo tiesi, tarkoittaen, että jos marjoja oli paljon talvesta tulisi vähäluminen."  (s. 48)

Meillä ei tehty pihlajanmarjoista mitään ruokaa. Me lapset toki leikimme pihlajanmarjasotaa. Hyvä ammuspilli tuli esimerkiksi vanhasta muovisesta henkarin välipuusta, joka oli sopivan ontto. Voi sitä sotkua, mikä pitkin kyläteitä oli meidän lasten viskellessä marjoja...


Riikka Juvonen: Pieni perinnekirja, Kirjapaja, 2004
Kansi Petri Kovács
Kuvitus  Riikka Juvonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto










keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Kätköpaikka - Jumalan kulkuri - Viisi hiljaista vuotta

Lähes kaksi vuotta meni tämän kirjan lukemiseen ja kirjablogiin kirjoittamiseen.  Välillä aihe oli liian raskas luettavaksi, välillä muut kirjat kiinnostivat enemmän.  Corrie ten Boom on todennäköisesti tuttu nimi lähes kaikille.  Hänen ensimmäinen elämäkertansa Kätköpaikka on varmasti tuttu elokuvana, minä en ole ihan varma, olenko Kätköpaikka -elokuvan nähnyt.  Corrie ten Boomin kirjat eivät olleet ensimmäisiä teoksia, mitä olen lukenut keskitysleireistä ja juutalaisvainoista. Parikymppisenä luin useammankin, jonka jälkeen meni toiset kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin aiheesta käsittelevän kirjan lukemaan. Tuo kirja oli Poika raidallisessa pyjamassa, katsoin myös tähän kirjaan perustuvan elokuvan.

Miksi Corrie ten Boomin kirjan sitten nyt luin?  Kätköpaikka oli myös Alfa-kurssin kirjalistalla. Lainasin kirjastosta painoksen, missä oli kolme Corrien elämäkertaa samassa niteessä.  655 sivua oli melkoinen urakka, en ole kovin nopea lukea ns. tiiliskivikirjoja.

Kätköpaikka

Corrie ten Boom oli hollantilaisen kellosepän tytär.  Kirjan alussa kuvataan heidän elämäänsä talossa missä sijaitsi isän kelloliike.  Boomin perheen koti oli avoin jo silloinkin ihmisille. Heidän kotonaan asui sukulaisia.  Corrie kuvaa nuoren tytön ja nuoren naisen elämää rakastumisin, äidin sairauden huolineen, sisarusten elämiä kautta ja koko yhteisön tapahtumien kautta.  Juutalaisvainoaika ja se miten, Corrien perhe piilotti kotiinsa juutalaisia on jännittävä tarina.  Pelko paljastumisesta oli joka päiväistä, ei voinut olla varma kehen voi luottaa tai kuka lähtee ja katoaa seuraavaksi.  Keskitysleirikuvaukset järkyttivät, vaikka niitä olenkin aikaisemmin lukenut, katsonut elokuvia ja dokumentteja.  Corrien ja erityisesti hänen Betsie-sisaren vahva usko Jumalaan teki minuun vaikutuksen. Olisinko minä uskaltanut piilottaa Raamatun, olisinko uskaltanut kertoa Jumalasta lukemalla Raamattua ihmisille keskitysleirillä? Corrie menetti lähes kaiken, usko Jumalaan silti pysyi vahvana.  Vuonna 1946 Corrie ten Boom avasi Darmstadtin leirin toipilaskodiksi.  Lähes kaksikymmentä vuotta pidettiin toipilaskotia. Miten olisikaan keskitysleiriltä elävinä päässeet selvinneet ilman Corrieta?

Jumalan kulkuri

”Vaikka elämäni langat ovat usein näyttäneet solmuisilta, tiedän uskon kautta, että kirjonnan toisella puolella on kruunu. Kulkiessani ympäri maailmaa Jumalan kulkurina olen oppinut muutaman läksyn Jumalan suuressa koulussa.”

Jumalan kulkuri kirjassa kerrotaan Corrie ten Boomin ihmeellisestä ja rikkaasta elämäntyöstä Jumalan sanansaattajana ympäri maailman. Kirjassa mainittiin, että hän olisi käynyt myös Suomessa ilmeisesti 1970-luvulla.

Viisi hiljaista vuotta

Viimeinen kirja kertoo Tante Corrien sairastumisesta, jolloin hän menetti puhekykynsä ja kommunikointi viimeisinä viitenä vuotena oli hyvin haasteellista.  Jumala piti huolen Tante Corriesta ja antoi näiden vuosien aikana useita ihmeellisiä kohtaamisia Corrien lähiympäristössä.  Hänen elämänuskonsa loi valoa jokaisen ihmisen elämään ja se välittyi myös minullekin näiden viimeisten sivujen äärellä. 

Löysin tiedon, että Leo Meller sai Corrie ten Boomilta materiaalia ennen hänen kuolemaansa, joka on tehty kirjaksi nimellä Huomispäivän kätköpaikka. Miksi aineisto annettiin suomalaiselle Leo Mellerille? Ja miksi kirja on kirjoitettu vain suomeksi? Tai näin ainakin kustantajan sivulla sanotaan. Jossain vaiheessa aion tämänkin kirjan lukea.

Corrie ten Boom: Kätköpaikka - Jumalan kulkuri - Viisi hiljaista vuotta, Päivä, 1999
(engl. alkuteokset: The Hiding Place, 1971 ; Tramp for the Lord, 1976; the Five Silent Years of Corrie ten Boom, 1986)
Suomentajat: Rauno Luoto, Katriina Kuokkanen, Ulla Tervo
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Corrie ten Boomin kirjoja ovat lukeneet myös:

Lukujonossa
Maailman ääreen

Toivoton tapaus


Luin Jennifer Rees Larcombe kirjan Minä en parantunut (Kirjaneliö, 1988) parikymppisenä. Tässä kirjassahan hän kirjoitti parantumattomasta sairaudestaan.  Rees Larcomben toisen elämäkerran löysin Alfa-kurssin kirjalistoilta.  Toivoton tapaus on kertomus Jenniferin kamppailusta monien sairauksien kanssa. Millaisia vaikeuksia hänen sairautensa aiheutti jokapäiväisessä elämässä, miten kaikki vaikutti hänen perheeseensä. Miten Jenniferin usko Jumalaan epätoivonkin hetkellä toi uskomattoman ihmeparantumisen.  

Jennifer Rees Larcombe sai enkefaliitin eli aivotulehduksen vuonna 1982. Hän oli silloin 40-vuotias. Sairaus vei Jenniferin terveyden pysyvästi. Lääkärit totesivat Jennifer parantumattomasti sairastuneeksi. Hänen loppuelämänsä oli riippuvaista läheisistä, apulaisista eikä hän pääsisi liikkumaan kipujensa, tasapainon puuttumisen, huonontuneen näön ja kuulon vuoksi pois kotoaan. 

Jennifer Rees Larcombe kuvaa kahdeksan vuoden kamppailujaan niin fyysisen kuin psyykkisen terveytensä kanssa. Kamppailua uskossaan, matkaa ihmeparantumisen polulla, rukouksen voimalla.

Miten tälläisiin kirjan tarinoihin suhtautuisi?  Olen iloinen Jennifer Rees Larcomben puolesta, että hän parantui ja voi yhä 74-vuotiaana toimia Beuaty from Ashes – rukouskodissaan.  Hänen ensimmäinen kirja on saattanut olla lohtuna ja voimana ihmisille, jotka ovat parantumattomasti sairaita.  Antaako tämä Toivoton tapaus kirja sitten toivoa muillekin ihmisille? Jospa minäkin parantuisin? Jospa ystäväni parantuisi? Jospa äitini parantuisi? En välttämättä uskaltaisi suositella kirjaa ihmisille, joka on vakavasti sairas.  Mutta toisaalta, kirjassa saattaisi olla vertaistukea kaikesta siitä mitä vaikeuksia Jennifer kohtasi ja miten hänen miehensä ja lapsen kokivat Jenniferin sairauden, miten lähiympäristö suhtautui Jenniferiin.  Ja minkälaisissa hoitolaitoksissa hän oli ja minkälaista hoitohenkilöstöä hän kohtasi. Minulle kirjan lukeminen avasi yhä enemmän ymmärrystä, miten kaikki sairaudet eivät välttämättä näy ulospäin, eikä kukaan toinen voi tietää täysin, mitä kipuja (fyysisiä tai psyykkisiä) kukin läpi käy.  Jumala hyväksyy meidät kaikki kipuinemme ja häneen voin minäkin turvautua, omien voimien ei tarvitse riittää. 

Jennifer Rees Larcombe: Toivoton tapaus, Päivä, 1992
(engl. alkuteos Unexpected Healing, 1991)
suomentanut Ulla Tervo
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto



Musta oli valkoinen

Tanssiva Karhu -runopalkinnon vuonna 1996 sai Lauri Otonkoski (s. 1959) teoksellaan Musta oli valkoinen

Sauli Nilsson on kirjoittanut Electric Verses – verkkoantologiassa seuraavasti:

Tähänastisista seitsemästä runokokoelmasta Otonkosken tärkeimpänä voitaneen pitää Yleisradion Tanssiva Karhu -palkittua, Toscanassa syntynyttä Musta oli valkoinen -teosta (1995). Siinä loppuosan ”Mun lapsille”-runosarja kertoo kaipauksesta ja poissaolosta, joihin sisältyy kuitenkin lohtua ja lämmintä odotusta. Freskojen, katedraalien ja piazzan maisemissa kuin huomaamattomasti liikkuvien runojen teemat eivät sitä vastoin ole yksiselitteisiä, eivätkä ne anna tyhjentää itseään kertalukemalla. Runoista jää tunne, että on kokenut (tai peräti oppinut) jotain suurta, jolle ei kuitenkaan osaa antaa nimeä. Ihmisenä olemisen kipeys näyttäytyy kirpeässä ja humoristisessakin valossa. Eräässä runossa Otonkoski hyvin vastaansanomattomasti kertoo oman poetiikkansa peruskivistä jättäen mahdollisen arvostelijan hieman naurunalaiseksi. Ikkunasta katsominen on maailman ihmettelemistä, mutta runoilija tutkailee sitä pikemminkin sanojen lävitse ja lauseilla ratsastaen. ”

Ymmärtääkseni näitä runoja, jotka syntyvät jossain muualla päin maailmaa, tarvitsisin oman ulkomaan kokemukseni. Ihan viikko Puerto Ricossa Kanarian saarilla 30 vuotta sitten ei riitä luomaan niitä mielikuvia. Toki jonkinlaisen tunteen saan mieleeni vuosikymmenien takaa.

Etsin siis näistä runoista, jotain filosofista, kenties hengellistäkin sanomaa, joka koskettaisin minun runomieltäni – siksihän runoja luen ja lausun. 

Runot Tuokiontäysi ja Yrttiviisautta sisältävät kuvailua ja tunnelmaa, joka saa minut pysähtymään näiden runosäkeiden äärelle.  ...jalkoihin sopiva jäljet / eilistä tähän ympärillä kulkevaan hetkeen…
...aamun äärettömyyden alta aamun äärettömyyden alle…

Uudet kirkot,    vanhat
                         soinnutetut urut ja toistot
kuin rukous tai seitsenääninen psalmi….”

Runo Viisi tuo mielikuvia ihmisen elämän arvosta, elämän arvoista, hyljätyistä, satutuista, loppuun palaneista…

Mutta -runon loppu sävähdyttää:

…ajattele rohkeammin
    ja nuku sylikkäin

sillä silloin rohkeutta  kysytään

    kun sataa sirpaleita

Joku on löytänyt – runossa yön kuulakkuus, hiljaisuus, salaisuudet, jumalat – huomisen syvää hedelmää.  Olenko minä löytänyt tästä runosta jotain mikä satuttaa, mikä saa pimeimmän sisimpäni auki…

LORU

Jokainen sävellys on ihminen.
Jokainen ihminen on kukka,

joka syntyi saappaat jalassa.

Tallatuksi, tallaamaan, tallatuksi, tallaamaan.

Mun lapsille -runokooste on filosofista proosarunoutta, joka ei tällä kertaa puhuttele minua, väsähdän kesken runojen lukemisen.

Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen, WSOY, 1995
Kannen kuva: Laura Beloff
Päällys: Martti Ruokonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Ankkuripaikka


Vuoden 1995 Tanssiva Karhu -palkinnon sai Pentti Holappa (1927-2017) runoteoksestaan Ankkuripaikka. Pentti Holapan runoteoksia en ole aikaisemmin lukenutkaan.  Hänen esikoisteoksensa, runokokoelma Narri peilisalissa julkaistiin 1950. Hän on myös kirjoittanut romaaneja, novellikokoelmia sekä muita teoksia kuten esseitä ja näytelmiä.

Ankkuripaikka on Holapan 14. runokokoelma. Takakansitekstissä sanotaan:
Tässä tumma sävyisessä yön ja kuoleman runoteoksessa maailma näyttäytyy kylmänä, sattumanvaraisena paikkana, jossa lohtua on niukalti. Tähän maailmaan runoilija kirjoittaa rakkauden ja ystävyyden mahdollisuuksista.

Pilvi ja meri
Miksi sanat ovat pilviä? Vahvaa symboliikka meren ja taivaan symbioosista, mutta silti niiden välimatkasta. Vahvojen tunteiden runo, joka saa minut vakavoitumaan, ajattelemaan vaikeita elämän asioita.

Opettelen puhumaan vaikenemalla
Elämän rosoisuutta, rakkauden kipuja kuvattuna meren äärellä, rantakallioiden kovuudessa.

Hengittäisinpä
Luonto, kaupunki, ihmiset, elämä – syy elää, aika kuolla, lakata hengittämästä.

Missä ovat linnut
Tässäkin runossa ollaan meren ja rantakallioiden äärellä, kaupungin sykkeen läheisyydessä.

Ranskassa
Tunnelmia Ranskasta, tähän runoon voi päästä sisälle, vain jos on itse käynyt Pariisissa.

Keskeneräinen runo
Itsensä pohdiskelua, yhteiskunnan ajattelua.

Kiinan naapuri
Neuvostoliittoon/Venäjään liittyvä runo.

Maantiedettä
Tässä runossa ehkä ollaan vielä Neuvostoliitossa/Venäjällä tai ehkä jo Kiinassa.

Kaapelointialus
Tämä runo on hiukan vaikeaselkoinen ihmisen tunteista ja ympäristössä tapahtuneesta.

25. lokakuuta
On jokin tietty merkitys tällä päivällä, kuka olikaan Descartes…

Lumikide
Filosofinen runo ihmisen ajattelusta, ajatuksista.

Liputuspäivä
Erilainen runo Suomen itsenäisyydestä, nykyisyyden ja menneisyyden kivuista.

Taistelulaulu
Sodan arvista, sankaruutta vailla.

Kaksi poikaa
Erilaisuutta, tunteita – pelkoa, epävarmuutta.


Koskettava runo yön hiljaisuudesta rakkauden äärellä.

Kesäilta
Kauneuden ja kovuuden kohtaaminen. Rakkauden ja kivun vastakohdat.

Vallankumous
Erilaisuuden hyväksymistä, tahdon vapautta.

*********************
Arielin ilmestys
Tämä runo on monivivahteinen – surrealismia?

Enkelin käsi
Elämän hetkien kuvausta, jossa on luopumisen vivahde.

Eläintieteellisessä museossa
Tämäkin runo on hiukan vaikea avata ja tulkita.

Ravintola puutalossa
Kaupunkielämää, taiteilijaelämää puutalossa ja sen ympäristössä.

Sairas ja parantaja
Haavoittuvuutta ja paranemista.

Merimies ja vanki
Rakkautta, mielen vankeutta.

Vieras
Kaunis rakkausruno.

Kajastusta
Kuvailua mitä tapahtuu kirjoituspöydän ympärillä, luonnossa, meren äärellä.

Haaksirikkolaivoja
Merielämää, vahvoja tunteita.

Soitin lakanoilla
Vahva, eroottinen runo.

Koirani on vanha
Koskettava runo koirasta, vanhenevasta miehestä ja vanhenevasta koirasta.

Sinun maisemassasi
Tässäkin runossa näen rakkautta, joka on kuvattu kauniisti, mutta samalla hyvin hauraasti, ilman mitään turhia sanoja ja tunteita.

Veitsenterällä
Symboliikka, joka ei ihan avaudu mulle.

Ahne kansallisrunoilija
Runouden raadollisuutta.

Koira nukkuu
Vanhan koiran luopumista.

Maailmanloppu huomenna
Espanjan elämää.

Aamu kukkii
Ihmissuhdeasioita.

Ensilumi
Tämä runo ei aukea mulle.

Talvipromenadi
Hautojen muistot.

Ankkuripaikka
Osa runokokoelman runoista on mulle liian monimutkaisia, kuten tämä runo.

Nyt olen
Pelon tunteen väistymisestä.

Ullakkohuoneessa
Elämää toisen ihmisen lähellä.

***************
Oraakkelin puolella
Mitähän tästä runosta nyt sanoisin… ei vaan säväytä millään lailla.

Valokeila
Rakkauden vankina.

Uhkaus
Tämän osion runot eivät vaan on mun juttu.

Takaisin kotiin
Mitä on oleminen, eläminen?

Enemmän valoa
Valon kaipuuta.

Vain siru
Voi, apua, mä en vaan tajua ja jaksa näitä kaikkia runoja….

Päivällinen
Vanhenevan miehen ajatuksia.

Unilääkettä
Unen ja valveen rajamailla.

Hätävalhe
Uskontoa, universumia, utopiaa.

Ihminen
Niin, mikä on ihminen, mikä tekee meistä ihmisiä.

Kivisilta, itkupaju
Toisen ihmisen läheisyyttä.

Mustasta valkoiseen
Epätoivoa, ahdistusta, kaipuuta.

Pitkä juna

Elämän juna.

Runot on jaettu kolmeen osioon. Ensimmäisessä osiossa oli runoja, jotka koskettivat minua. Toinen ja kolmas osio sisälsvät runoja, joita en oiken ymmärtäny, enkä niitä osannut mitenkään tulkitakaan. 


Pentti Holappa: Ankkuripaikka, WSOY, 1994
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

tiistai 14. toukokuuta 2019

Sielun veli


Tanssiva karhu -runopalkinto on Yleisradion vuodesta 1994 lähtien jakama tunnustus kirjallisesti korkeatasoisesta kotimaisesta runoteoksesta. Yle loi palkinnon kirjallisuustoimittaja Juha Virkkusen ideasta, kun kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon piiristä oli rajattu runous pois.  Sirkka Turkan runoteos Sielun veli sai ensimmäisen Tanssiva karhu – palkinnon.

Sirkka Turkka on syntynyt 2.2.1939 Helsingissä, nykyinen kotipaikka on Lohja. HuK Helsingin yliopisto 1967, tallimestari Ypäjän hevoshoitokoulu 1970. Turkka oli mukana Iowan yliopiston kirjailijaohjelmassa 1991. Hän on työskennellyt Helsingin kaupungin kouluvirastossa 1960-luvulla ja 1971-1972, lomasijaisena Auroran sairaalan kirjastossa 1965, Nikkilän sairaalan kirjastossa 1974-1975, Espoon tallissa tallimestarina 1980-1981 ja hevosten hoitajana Honkolan kartanossa Urjalassa 1984, 1985 ja 1986. Sirkka Turkka on toiminut vapaana kirjailijana vuodesta 1974.  (lähde www.eliaskirjailijat.fi)

Sirkka Turkan esikoisteos oli runokokoelma Huone avaruudessa (Tammi, 1973).
Sieluni veli on ensimmäinen runoteos, jonka olen lukenut Sirkka Turkalta.  Hänen runoistaan on sanottu, että niissä kuvastuu luonto ja uskonnollisuuskin.

Sielun veli -teoksen runot ovat osittain pitkiä (proosa)runoja, joista en ole varma aina montako sivua yksi runo käsittää. Osa runoista on kirjoitettu myös englanniksi.
Kokoelmassa Sielun veli on aineksia eri tahoilta. Israelin matkalta kokoelmaan tuli Turkalle rakas ja kaunis osasto. Hän itse kertoo, ettei matkusta kirjoittaakseen runoja, mutta Israelin matkalta hän sai niitä. Kokoelmassa on myös Iowan vaikutusta. Tekstiin tulee englantia, kunnes runot muuttuvat kokonaan englanniksi. Kokoelma päättyy kuitenkin jälleen suomen kieleen. Sielun veli on, tottakai, koira: "Musta koira nukkuu vieressäni, sielun veli, sen sydän lämmittää pienen huoneen, rannan kivet ja järven jään". (lähde: www.eliaskirjailijat.fi)

Minua kiehtovat luonnonläheiset, uskonnolliset runot, jotka on verhottu mystiseenkin symboliikkaan.  Ensimmäisen runon (suku)historian osat vievät minut menneisyyteen, kuvittelen itseni runotarinan sivustakatsojaksi, kanssakulkijaksi.

Kolmannen osan runoista, minun runosydämeeni iskee tämä runo:

Suuri kivi on kasvanut keskelle metsää,
                  keskelle sydäntäni.
Horsmat ovat nyt lumen alla, siis nämä
   ketunpyllyt eli Jeesuksen käsivarret,
        kesän tuohukset.
     Minun on kylmä tässä maailmassa,
 josta sinä vedit kynäsi ja kamppeesi pois,
     menit itse edelläsi, yöhön,
        kuin palava soihtu.
Sinä toivoit mustaa yötä, ja kokonaan mustaa
   hevosta, kannusta sitä nyt päin pimeää.
Kun metsä on lumesta sekaisin,
     sinun pääsi ihan hyvin sekaisin
            ja niin täynnä kaunista pimeää.


Millaisia tunteita, makuja tai ajatuksia runous herättää? - Osallistu Tanssiva karhu -runopalkinnon lukuhaasteeseen! Katso tiedot linkistä


Sielun veli -runoteoksesta on kirjoittanut blogissaan:



Sirkka Turkka: Sielun veli, Tammi, 1993
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

torstai 9. toukokuuta 2019

Hyvä tyttö

Toukokuun lukupiirikirjana oli Ulla-Maija Paavilaisen Hyvä tyttö. En valitettavasti taaskaan ehtinyt kirjaklubin lukupiiriin keskustelemaan.

Tämä oli ensimmäinen Ulla-Maija Paavilaisen teos, jonka luin. Aihe oli kiinnostava, mutta tyyli ei puhutellut minua tällä kertaa. Päällimmäisenä jäi vain mieleen ihmissuhdeongelmat parisuhteissa. Ehkä vertasin liikaa toimittajan työn kertomista Maarit Tyrkön elämäkertoihin, jotka olen lukenut parisen vuotta sitten.  Jotenkin en vain päässyt sisälle lehtimaailmaan, että tämä tarina olisi vienyt minut mukanaan.

Aura, Erika ja Lisa eivät antaneet tarinoillaan minulle kuin tyhjän olo – minä vain en ole oikea ihminen tälle kirjalle…. 

Ehkä tämä tarinan maailma on minulle liian vieras, liian karu, pinnallinen… ehkä liian kovakin, pelottavakin.  Ehkä tämän tarinan lukemisen tarkoitus oli tällä kertaa tuoda nämä tunteet esiin.


Ulla-Maija Paavilainen: Hyvä tyttö, Otava, 2019
Mistä hankittu: Kauhajoen kaupunginkirjasto


Hyvä tyttö -romaanista on kirjoitettu seuraavissa kirjablogeissa:

Annelin lukuvinkit
Anun ihmeelliset matkat
Bittiparatiisi
Kirjanmerkkinä lentolippu




torstai 4. huhtikuuta 2019

On toinenkin polku taivaaseen

Huhtikuun Kirjaklubin lukupiirikirjana on Markku Mantilan On toinenkin polku taivaaseen. Markku Mantila toimii viestintäkonsulttina perustamassaan viestintätoimisto Commanti Oy:ssä. Aiemmin hän on työskennellyt valtioneuvoston viestintäjohtajana, sanomalehti Kalevan ja sitä ennen sanomalehti Pohjalaisen vastaavana päätoimittajana sekä ulkoministeriössä. Mantila on palvellut diplomaattina Suomen suurlähetystöissä Etelä-Koreassa ja Espanjassa

On toinenkin polku taivaaseen tapahtumapaikkana enimmäkseen 60- ja 70-luvun Mantilankylä Peräseinäjoella Etelä-Pohjanmaalla.  Peräseinäjoki on luonnollisesti mulle tuttu paikkakunta (nykyisin kuuluu Seinäjokeen), Mantilankylä ei niinkään.

Alussa kirjan tarina tuntui liian puisevalta ja tuskailinkin, että millä ehdin 510 sivua lukea viikossa....
Puolessa välissä henkilöiden elämähistoriat olivat mielenkiintoisia ja omalla tavalla koskettaviakin. Vaikka en yleensä hätkähdä ronskista kielestä, välillä kiroilu ja alatyyli ärsytti.

Maakuntalehtien nimenmuunnokset Maa-Sanomat ja Rannikko aluksi tökkivät - ne kait oli tarkoitettu humoristisesti kuvaaviksi sanomalehti Ilkkaa ja Pohjalaista (kirjan tarinan aikaan nimellä Vaasa-lehti), mutta kyllä nimihin sitten alkoi pikku hiljaa tottumaankin.

Allan Lauttamuksen tarina tuntui hiukan uskomattomaltakin, yhden nuoren miehen tarinaksi, pikkukylästä rakennusmiehestä ministeriksi. Allanin hahmo kuitenkin vei tarinaa eteenpäin kiinnostavasti, vaikka hän ehkä oli liikaakin "täydellinen" - onkohan sittenkään tuollaisia poliitikkoja vielä, toivottavasti.

Vaan mikä se toinekin polku sitten on taivaaseen, sitä en ihan saanut selville...  ehkä oma uskonnollisuus luo vain sen yhden polun taivaaseen....

Paljonhan tarinassa oli poliittista peliä, mutta myös elämänarvoihin liittyvää pohdintaa. Eteläpohjalaisessa pikkukylässä 70-80-luvuilla asuneena tunnistin toki monet henkilöhahmot ja tavat asioita käsitellä, vaikka ne eivät lapsena/nuorena pahemmin itseäni kiinnostaneet.

Jossain haastattelussa Mantila on sanonut, että voisi kirjoittaa tarinaan jatkoakin. Ehkä minä sittenkin lukisin toisenkin kirjan Peräseinäjoesta - miten se PPTH siitä rakentuu, siihen aikaanhan romaanin tarina päättyy.  Ja miten käy peräseinäjokisten muiden romaanihenkilöiden rovasti Helteen ja hänen vaimonsa, Viitalan, Kohtalan ja Rentolan. Ja ketä nuoria ilmestyy Antti Lauttamuksen lisäksi.


Markku Mantila: On toinenki polku taivaaseen, Docendo, 2018
Kansi: Lasse Rantanen
Mistä hankittu: lukupiirikirja Alajärven kaupunginkirjasto



maanantai 25. maaliskuuta 2019

Avaran armotaivaan alla

Seppo Suokunnas on toimittanut pikkukirjasen, johon hän on koonnut F.G. Hedbergin tekstejä hänen julkaisemista kirjoista ja lehtiartikkeleista.  Kirjasen tekstit on lyhyitä päivän tekstejä , joista löytyy viittaukset Raamatun teksteihin.


F.G. Hedberg: Avaran armotaivaan alla (toim. Seppo Suokunnas), Aurinko Kustannus, 2011
Ulkoasu: Iiris Kallunki
Mistä hankittu: lainattu Seinäjoen kaupunginkirjasto

Hedbergin perintö


Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys julkaisi Hedbergin perintö vuonna  1962  pienenä kirjasena F.G. Hedbergin syntymän 150-vuotisjuhlassa Helsingin yliopiston juhlasalissa 30.10.1961 pidetyt puheet ja juhlaesitelmän.

Kirkon tervehdyksen esitti  arkkipiispa Martti Simojoki. Pofessori Erkki Kansanaho piti juhlaesitelmän: Fredrik Gabriel Hedbergin merkitys Suomen kirkossa. Rovasti Toivo Rapeli piti puheen: Taisteluiden Hedberg. Kirjasessa on muutama mustavalkokuva Hedbergistä sekä niistä kirkoista ja alueista, missä hän asui.

Arkkipiispa Simojoki on sanonut tervehdyksessään:

"Hedberg löysi Lutherilta ja luterilaisen kirkon tunnuskirjoista viittamerkit, joita seuraten päästään perille, ja niin hänen elämäntyönsä tuli merkitsemään tunnustuksellisen luterilaisen tietoisuuden syventymistä kristikansan syvissä riveissä."

Professori Erkki Kansanahon juhlaesitelmä ei sinänsä tuonut minulle uutta näkökulmaa Hedbergiin, koska olen lukenut Hedbergistä 2000-luvulla kirjoitetun elämäkerran. Samaa voin todeta rovasti Toivo Rapelin puheesta. Kirjanen kuitenkin oli mielenkiintoinen katsaus historialliseen juhlaan, josta on jo ehtinyt kulua lähes kuusikymmentä vuotta.


Hedbergin perintö: F.G. Hedbergin syntymän 150-vuotisjuhlassa Helsingin yliopiston juhlasalissa 30.10.1961 pidetyt puheet ja juhlaesitelmä, Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, 1962
Mistä lainattu: Vetelin kunnankirjasto

Kalevi Lehtisen kirjoja

Parisen vuotta sitten kävin seurakunnan järjestämän Alfa-kurssin.  Saimme jokainen kurssikirjasen Tutki elämän tarkoitusta.  Tässä kirjasessa oli monia lukuvinkkejä, joista olen osan ehtinyt lukemaan.

Ensimmäisessä Johdanto-osiossa Tässäkö tämä elämä on? Lukusuosituksena olivat Kalevi Lehtisen kirjat Sinulle ja Löytöretkellä.  Lainasin molemmat kirjat kirjastostamme.  Sinulle-kirjan kansi onkin tehty Armo lakeudella-päiville 2010, kahdeksan vuotta sitten.  Lehtisen Sinulle-kirjaa on toki tehty muulloinkin erilaisiin hengellisiin tapahtumiin – onhan siitä otettu jo yli kolmekymmentä painosta.  Vaan kuka olisi tämän ajan puhutteleva kirjoittaja – Kalevi kun on jo taivaanrannan tuolla puolen….


(tämä on eri kansi)

Kalevi Lehtinen on kirjoittanut Sinulle-kirjansa ensimmäisen painoksen vuonna 1995 – 23 vuotta sitten.  Hän kirjoittaa esipuheessaan:
Sinulle-kirjaan sisällytetyt puheet on pidetty kahdessa hyvin erilaisessa tilanteessa. Alkuosassa on kooste vuonna 1989 Jyväskylän Tie auki-tapahtuman puheista.  Loppuosan sanoma on koottu puheistani Helsingin yhteiskristillisellä julistus- ja rukousviikolla tammikuussa 1995.”

Miksi elän?
Kalevi Lehtinen kertoo puheissaan omasta uskostaan ja elämästään kaikkine vastoinkäymisineen sekä ihmisten kohtaamisista.
… Jumala oli tehnyt suunnitelman elämääni varten jo ennen maailman perustamista, niin kuin Efesolaiskirjeessä sanotaan. Ei elämä pääty siihen hetkeen, jolloin ummistan silmäni viimeisen kerran, vaan on olemassa iankaikkisuus, tulevaisuus rajan toisella puolella.”  (s. 14)

Mitä teen?
Seurakunta on paikka, johon saadaan tulla lataamaan akkuja, että meillä riittää sitten virtaa arkielämässä omilla työpaikoillamme ja kodeissamme. Jumalan tarkoitus on, että jokaiselle on paikka.” (s. 18)

Kuka olen?

Minä saan olla Jumalan lapsi.

Miksi tulen?
Jumalan lapsi on samaan aikaan Jumalan silmissä täydellinen, ja kuitenkin hänessä on paljon kasvutilaa.”  (s. 21)

Mihin menen?
Elämän lopullinen päämäärä on iankaikkisuus.” (s. 23)

Tie auki turvallisuuteen
Jumalan lapsi voi olla epävarmana, turvattomana, arkana ihmisenä.  Siinä menettää kyllä sen ilon ja turvallisuuden, jonka Jeesus haluaisi meille antaa. Turvallisuus, jota Jeesus tarjoaa, on lahjaa eikä vaatimusta.  Jeesus haluaa antaa sen meille, koska hän rakastaa meitä.  Hän on meidän puolellamme. Hän ei vaadi ehdotonta varmuutta, vaan hän osoittaa varmuuden perustuvan siihen, että hän on niin hyvä. Hän on tehnyt kaiken meidän puolestamme, ja siksi meidän ei tarvitse pelätä.” (s. 30)

Rukous
10 kohtaa avuksi rukouselämään:
1. Kuule, sinua rakastetaan
2. Anna Kristuksen puhdistaa sinut
3. Kristus rukoilee puolestasi
4. Pyhä Henki rukoilee sinussa
5. Suunnittele
6. Rukous on kokonaisvaltaista
7. Laula
8. Ylistä
9. Kun rukoilet, muista, että taivas on läsnä
10. Rukoile Jeesuksen nimessä

Yhteys
Miksi yhteys?
1. Jeesus Kristus rukoili, että kaikki hänen omansa olisivat yhtä
2. Jeesus Kristus antoi henkensä sen puolesta, että kaikki hänen omansa olisivat yhtä
3. Yhteys on Kristuksen käsky
4. Jumalan seurakunnan yhteys kuuluu terveeseen oppiin
5. Kaikki Kristuksen omat tulevat kerran mahtumaan samaan taivaaseen
6. Yhteys on rikkautta
7. Erilaisuus rikastuttaa meitä vielä taivaassakin
8. Lähetyskäskyn toteuttaminen maailmassa, maailman evankelioiminen


Näky
Jospa sinä ja minä miettisimme, mitä omassa kaupungissamme voisi tapahtua.  Mitä jos Suomessa jokainen ihminen saisi tuoreesti, elävästi ja aidosti kokea ja kuulla sanoman Jeesuksesta?” (s 110)

Voima heikkoudessa
Mitä on heikkouden voima?
- Se on särkymisen voimaa
- Heikkouden voima on pohjalla olemisen voimaa
- Rukouksen voima on heikkoa varten
- Yhteyden voima
- Armon voima on valtava

Miten elää elämää Kristuksessa?
1. Raamattu.  Lue, tutki, opettele ja sovella Jumalan Sanaa
2. Rukous
3. Anteeksiantamus
4. Seurakunta


Löytöretkellä-kirjan (3. uud. painoksen, 1999) esipuheessa Kalevi Lehtinen kirjoittaa:
Löytöretkellä on uudistettu painos kirjasta, joista ensimmäinen painos ilmestyi 1983. Siitä olen tiivistänyt kansanpainoksen, joka on lähes puoliksi uutta.”

Kirjan takakannessa sanotaan:
Hän (Kalevi Lehtinen) kertoon oman uskonelämänsä alkutaipaleesta ja uskon perusasioista tavalla, joka tempaa mukaansa. Hän ravistelee, herättelee ja houkuttelee ajattelemaan. Sen lisäksi hän kutsuu kokemaan ja ennen kaikkea elämään todeksi evankeliumia.”

Harharetkeltä löytöretkelle – Pakkolasku arkeen

Ihmekös se, että olin aina luisunut harharetkille, kun olin yrittänyt ankkuroida pelastustani lastiruumaani! Nyt sain kiinnittää ankkurini Golgataan, Jumalan minusta riippumattomaan pelastustekoon. Golgatan peruskallio kestää tunteitteni ailahtelut, omantuntoni syytökset ja kokemusteni harharetket antamatta periksi tippaakaan.” (s. 25)

Ankkurin oikea paikka – Sovitus

Jeesuksessa Kristuksessa huonoinkin ihminen on täysin turvassa, koska hänen rangaistuksensa on jo täydellisesti kärsitty.” (s. 40)

Leppyminen – Lunastus

Samoin kuin sovitus, myös lepytysuhri on Jumalan muuttumaton, kertakaikkinen, yleispätevä ja ihmisestä riippumaton teko, jolle voi pelastuksensa ankkuroida.”  (s. 45)

Valinta – Jeesuksen vastaanottaminen

Meidän ei tarvitse uhrata sen enempää Jumalan valintaa kuin ihmisen vastuutakaan. Sen sijan meidän on uhrattava oma logiikkamme, joka on liian pieni Jumalan tajuamiseen. Silloin voimme hyväksyä paradoksin, luovan jännityksen, ja myöntää, että Jumala on suurempi kuin meidän ajattelumme ja teologiamme.” (s. 73)

- Auttaa meitä ottamaan Raamatun sanat käyttöön, sovittelematta mitään tai tinkimättä meidän mielestämme ristiriidassa olevista asioista – rohkaisee luottamaan koko Raamattuun

- Auttaa meidän maailmankuvaamme laajenemaan ”pintaoliotasolta”, pois kouristuksenomaisesta tarpeesta järjestää asioita sopusointuun kompromissin avulla

- Ihmisen järki ei ole sen enempää kaikkitietävä kuin kaikkivoipakaan

- Olemme vapaat korostamaan sekä ihmisen vastuuta, että Jumalan valintaa, voimme auttaa toisia

- Koko todellisuuden takana on Kaikkivaltias Jumala, joka on suurempi, pyhempi, voimakkaampi ja rakastavampi kuin me ikinä pystymme tajuamaan

Vanhurskauttaminen – Uudestisyntyminen

Sinä hetkenä, kun otamme Kristuksen vastaan, hän tulee asumaan meihin. Meissä on silloin jotakin, joka ei enää koskaan kuole. Kristus elää iankaikkisesti, ja kun hän on meissä, niin meissä on iankaikkinen elämä.” (s. 104)

Usko – Anteeksianto

- Usko on suhde Jumalaan
- Usko on suhde Jeesukseen
- Usko on vastaanottamista
- Usko on Jumalan työn tulosta
- Usko on Kristuksessa ja Kristus meissä

Pelastusvarmuus – Armo

Ihminen, joka todella ymmärtää, mitä vapaus on, ei ajaudu laittomuuteen vaan armoon. Vain armossa ihminen voi rentoutua niin, ettei hän enää ole omien tekojensa varassa. Raamatun sana johtaa meitä elämään armosta eikä laittomuudesta.” (s. 180)

Kalevi Lehtinen: Sinulle, Päivä, 2010
Armo Lakeudella-kansi
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Kalevi Lehtinen: Löytöretkellä, Päivä, 3. uud.p., 1999
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto