torstai 31. tammikuuta 2019

Sähköpiano

Tarukirja -kirjablogin emännöimän kahdeksannen klassikkohaasteen kirjani oli Kurt Vonnegutin Sähköpiano.  Periaatteenani näissä klassikkohaasteissa on valita sellainen kirjailija, jolta en ole vielä yhtäkään teosta lukenut. Pyrin valitsemaan kirjailijan esikoisteoksen. Vaihtelen vuorotellen mies – kotimainen kirjallisuus; nainen – ulkomainen kirjallisuus; nainen – kotimainen kirjallisuus; mies -ulkomainen kirjallisuus.

Puoli vuotta on riittävästi aikaa lukea, vaikka minkälaisia ja minkäpituisia romaaneja, mutta mikä ihme siinä on, että alkuinnostuksen jälkeen tuudittaudun liiaksi ajan riittävyyteen. Sitten saa kärvistellä viimeiset päivät ja kirjoitella iltamyöhällä blogipostausta, että saan sen julkaistuksi deadlinepäivänä.

Kurt Vonnegut (1922-2007) oli amerikkalainen kirjailija.  Hän syntyi amerikansaksalaiseen perheeseen (luulin ensin, että hän oli syntynyt ja elänyt Saksassa…).  Hän oli jo kuitenkin neljännen sukupolven amerikansaksalainen.

Sähköpiano on Vonnegutin esikoisteos. Se ilmestyi alkuperäisnimellä Player Piano 1952.  Romaani on suomennettu vasta 1981. Sähköpianon on suomentanut Aarne T. K. Lahtinen.

Sähköpianosta sanotaan:

Romaani on satiirinen, teknologian ylivaltaa arvosteleva tieteiskuvaus, joka kertoo kolmannen maailmansodan jälkeisestä ajasta Yhdysvalloissa. Vonnegutin romaanissa valtiosta on tullut teknokraattinen kontrolliyhteiskunta, jonka kansalaiset on jaettu eri kasteihin. (wikipedia)

Tämän romaanin lukeminen meni oman lukumieltymykseni ulkopuolelle reippaasti. Viikko sitten olin vasta kirjan puolessa välissä ja arvelinkin, etten saa kirjaa luetuksi ajoissa. No, menihän se melko tiukoille. Viimeiset sivut luin parisen tuntia sitten.

Jotakin tässä tarinassa oli kiehtovaa, vaikka suurimmaksi osaksi tunsin ahdistusta ja kylmyyttä koneista pursuavaan tekstiin. Myös miehiset keskustelut olivat puuduttavia. Mutta silti, tarinasta löytyi jännitettä Paulin ja Anitan tarinassa. Miten käy ihmisten, valtaavatko koneet tilaa yhä enemmän. Jotain (mustaa) huumoriakin löysin, ehkä ymmärsinkin.

Hämmästelin, miten Vonnegut kuvaili, joitakin asioita 1950-luvulla jo, osa teknologiasta kenties on tullut vasta 1980-luvulla.  Ja jollakin tavoin ”koneiden” ihmisten arvottaminen ei olekaan nykyajasta ihan poissa… se on toisaalta pelottavaakin, miten Vonnegut ennusti tulevaisuutta.

Pieni romantikko heräsi minussa, kun elättelin toivoa, että Paul oikeasti menisi sinne ostamalleen farmille, mutta kirjailija löi kertaheitolla realismin oikeasta tilanteesta päin kasvoja.

Vaikka ei minusta tämäntyyppisen kirjallisuuden ystävää ja himolukijaa tullut, oli mielenkiintoista tutustua klassikkoteoksen kautta genreen – en silti vannomaan ala, ettenkö johonkin uudempaan satiiriteokseen joskus tarttuisi, mielenkiinnosta ja uteliasuudesta.

Kurt Vonnegut: Sähköpiano, Tammi, 2. painos, 1982
(engl, alkuteos Player Piano, 1952)
suomentanut Aarne T.K. Lahtinen
mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto

Sähköpianon ovat myös lukeneet:




1 kommentti:

  1. Olipas kiva lukea postauksesi, kiitos tästä. Olen lukenut useitakin Vonnegutin teoksia, mutta tämä Sähköpiano on jäänyt lukematta.

    VastaaPoista