Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on kesäkuu, 2019.

Kokonaisena - aina elämään asti: Eine Lehtinen kertoo elämästään

Kuva
Pidän Maija Nymanin kirjoittamista kirjoista. Kalevi Lehtinen persoonana on kiinnostanut  jo parikymppisenä ja samoin hänen kirjoittamansa kirjat nyt keski-ikäisenä. Luonnollisesti halusin lukea hänen edesmenneestä vaimosta kirjoitetun elämäkerran: Kokonaisena – aina elämään asti: Eine Lehtinen kertoo elämästään. Maija Nyman on kirjoittanut kirjan esipuheen 1.12.1995. Eine Lehtinen menehtyi syöpään 16.9.1996. Einen tarina koskettaa juuri nyt hyvin henkilökohtaisesti. Äitini sairastui vuoden alussa non-Hodgkin-lymfoomaan. Sytostaattihoitoja on nyt annettu kuusi kertaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Äidin vointi on ollut vaihtelevaa, muutaman viikon päästä saamme tietää, miten hoidot ovat tehonneet. Einen tarina ei toki ole yksistään syöpään sairastuneen naisen, puolison, äidin kamppailua, vaan hänen tarinansa alkaa miehensä Kalevi Lehtisen kohtaamisesta. Näitä rakkaustarinoita, jotka ovat tapahtuneet jollakin tavoin uskon armossa, sellaisissa paikoissa, missä on ollut

Mitta ja määrä

Kuva
Luin ääneen Anni Sumarin runoteoksen Mitta ja määrä eilen illalla terassillamme.  Rakastan ääneen lukemista, runojen lausuntaa.  Näiden proosallisten runojen tarinat, sanat saivat minut heittäytymään runonlausunnan sykkeeseen koko sydämestäni. Ehkä joku ohikulkijakin tai kenties joku naapureistamme sai tuntea runon sanojen palon.  Tai sitten he vain totesivat, että siellä on yksi niistä muutamista kaupunkimme runotädeistä lausumassa jotain. Anni Sumari (s. 1965) on minulle uusi runoilija.  YouTubesta löysin yhden videon Annikin runofestivaaleilta, jossa hän lausuu oman runonsa.  Pidin hänen tavastaan lukea runonsa. Runoilijan itsensä lukemana runo, saa aikaan vivahteita, joita ei runojen lukijana havaitse. Mitta ja määrä -runoteos on palkittu Tanssiva karhu -palkinnolla vuonna 1998.  Tanssiva karhu -runopalkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Tämän juhlavuoden kunniaksi, on osa  meistä kirjabloggareista valinnut Tanssiva karhu -voittajateoksen, josta on kirjoittanut blogipo

Evankelistan testamentti: evankeliumin viestikapulan siirto seuraaville sukupolville

Kuva
Kalevi Lehtinen (1936-2011) oli yksi tunnetuimmista suomalaisista evankelistoista. En valitettavasti tavannut häntä koskaan, sillä uskon asiat eivät minua vielä tuohon aikaan kiinnostaneet niin paljon.  Riku Rinne (s. 1963) on nuorisoevankelista. Tiedän jotakin hänen tekemästään työstään nuorten parissa. Joitakin hänen laulujaan olen kuunnellut Spotifysta. Riku Rinteen kirjoittamia kirjoja en ole vielä lukenut . Evankelistan testamentti: evankeliumin viestikapulan siirto seuraaville sukupolville kirjan löysin kirjaston kokoelmista etsiessäni kirjoja Kalevi Lehtisestä. Kalevi Lehtinen ja Riku Rinne käyvät vuoropuhelua omasta matkastaan uskon tiellä, matkasta evankelistaksi. Alkutekstissä sanotaan: ” ME OLEMME vaihtamassa viestikapulaa kädestä käteen. Juuri tällä hetkellä me molemmat pidämme vielä siitä kapulasta kiinni. Edustamme sukupolvia, jotka tekevät työtä samaan aikaan, mutta sekin hetki tulee, jolloin on toisen on hellitettävä otteensa. Silloin on  evankeliumin julistamis

Kedon kukkia

Kuva
Riikka Juvosen Kedon kukkia on kaunis, Raamatun teksteistä kumpuava juhannuskirjani.  Kauneudesta " Toivo on kätkeytynyt kauneuteen: aallon välkkeeseen, linnun lentoon, aamun kajoon, tuulen huokaukseen ."  (s. 6) Tähän kohtaan Riikka Juvonen on valinnut Esterin tarinan - orpotytöstä kuningatar Esteriksi. Rohkea, kaunis nainen, joka pelasti juutalaiskansan.  Juutalaiset viettävät tämän muistoksi purimia, kaksipäiväistä ilojuhlaa. Riikka Juvonen kirjoittaa kolme mietelmää kauneudesta, joita jään pohtimaan. Saako ihminen nauttia kauneudesta? Kauniista vaatteista? Saako laittaa hiuksiaan, meikata, lakata kynsiään? Voiko pitää koruja? Mikä on kaunista? Jokainen ihminen on kaunis omalla persoonallisella tavallaan. Toivon, että jokainen voisi arvostaa myös omaa kehoansa niin kuin arvostaa sisäistä kauneuttansa. Turhamaisuutta vai näennäistä nyöryyttä?  Kumpaako minä edustan?  Toivottavasti, en täysin kumpaakaan...  jätänhän armolle tilaa. Ilosta " Jos Jumala

Taivas päivystää

Kuva
Tanssiva Karhu -runopalkinnon sai vuonna 1997 Mirkka Rekola teoksellaan Taivas päivystää . Rakastan Mirkka Rekolan lyriikkaa! En ollut kuitenkaan aikaisemmin lukenut tätä kyseistä runoteosta. Jo ensi runorivit veimät minut runouden salaisuuksien puutarhaan, mieleni syövereihin. Mirkka Rekolan lyyriset sanat tuovat sydämeni haavoihin lääkettä.  Rakastan lausua näitä runoja! Valitsen tähän muutaman runon, jotka juuri nyt, juhannuksen aikaan puhuttelevat minun runosieluani. Asettua rinteeseen           nähdä tielle ja joelle ja aina on puita korkeammalla ********* Vaikeata on katsoa öisin kun tämä näkyy,                         yhtä vaikeata kuin oli mennä ulos, minusta oli vaikeata, ja minä menin, ja tämä tuli esiin. ********* Huoneessa missä on sinun hengityksesi                      veistos siellä on sinun hengityksesi lakattua                mustaa puuta, mustaa puuta on siinä huoneessa       sinun hengityksesi veistos, katson kun se hymyile, se on kaunis.

Valon paletti: Retkiä värien maailmaan

Kuva
Luin Riikka Juvosen Valon paletti: Retkiä värien maailmaan jo vuosi sitten. Tänään palaan kirjan äärelle uudelleen. Kirjan takakansitekstissä sanotaan: ” Mitä olisi maailma ilman värejä? Ainakin monin verroin yksitoikkoisempi, vailla vivahteita ja sävyjä. Kirjailija ja kuvataiteilija Riikka Juvonen jäljittä teoksessaan värien kulttuurihistoriaa, tarinoita ja moniulotteisia merkityksiä. Astu värien matkassa mausteentuoksuisille basaarikujille, kirsikankukkapuistoihin ja bysanttilaisten kirkkojen hämärään, kurkista taiteilijoiden työhuoneisiin ja kulje kotoisissa metsissä, joissa ilmakin on vihreää. Värit ovat mukana elämämme jokaisessa hetkessä. Ne kuuluvat meille kaikille .” Mustat ääriviivat – MUSTA ” Musta ei taita yhtään valoa. Päinvastoin, se imee sitä itseensä kuin pesusieni. Oikeastaan musta ei ole edes väri vaan niin kutsuttu akromaattinen sävy, joka ei kuulu spektriin .” (s. 10) Elämässäni on ollut neljä mustaa labradorinnoutajaa -

Pieni perinnekirja

Kuva
Riikka Juvosen Pieni perinnekirja kuvaa hänen lapsuusmuistojaan vanhojen suomalaisten perinteiden kautta.  Nämä Juvosen kuvaamat lapsuusmuistot ovat samanlaisia kuin minunkin lapsuusmuistoni 1970-luvulla.  Tämän ihastuttavan kirjan kuvituksen ja tekstien myötä saan palata omaankin lapsuuteeni maaseudulla. Koti " Lapsena koti oli maailman tärkein paikka. Me, perheeni ja minä, asuimme samalla seudulla missä äitini oli syntynyt, näköetäisyyden päässä mummolasta. Kaikki ympärillä oli tuttua ja hyvin turvallista ." (s. 9) Minä 6-vuotiaana (1977)  ja taustalla lapsuudenkotini vuosina 1971-1978 Minun ensimmäinen lapsuudenkotini oli myös äitini nuoruuden koti. Äitini ja isäni ostivat äidin veljen osuuden, kun isoisäni kuoli vuonna 1968. Isoäitini asui hetkisen meidän kanssamme, mutta hänen terveytensä huonontuessa muutti mumma vanhainkotiin.  Äidinäidistä minulla ei ole kovin paljon muistoja, hän oli halvaantunut ennen minun syntymääni. Sairaus siis varjosti hän

Kätköpaikka - Jumalan kulkuri - Viisi hiljaista vuotta

Kuva
Lähes kaksi vuotta meni tämän kirjan lukemiseen ja kirjablogiin kirjoittamiseen.  Välillä aihe oli liian raskas luettavaksi, välillä muut kirjat kiinnostivat enemmän.  Corrie ten Boom on todennäköisesti tuttu nimi lähes kaikille.  Hänen ensimmäinen elämäkertansa Kätköpaikka on varmasti tuttu elokuvana, minä en ole ihan varma, olenko Kätköpaikka -elokuvan nähnyt.  Corrie ten Boomin kirjat eivät olleet ensimmäisiä teoksia, mitä olen lukenut keskitysleireistä ja juutalaisvainoista. Parikymppisenä luin useammankin, jonka jälkeen meni toiset kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin aiheesta käsittelevän kirjan lukemaan. Tuo kirja oli Poika raidallisessa pyjamassa, katsoin myös tähän kirjaan perustuvan elokuvan. Miksi Corrie ten Boomin kirjan sitten nyt luin?  Kätköpaikka oli myös Alfa-kurssin kirjalistalla. Lainasin kirjastosta painoksen, missä oli kolme Corrien elämäkertaa samassa niteessä.  655 sivua oli melkoinen urakka, en ole kovin nopea lukea ns. tiiliskivikirjoja. Kätköpaikka

Toivoton tapaus

Kuva
Luin Jennifer Rees Larcombe kirjan Minä en parantunut (Kirjaneliö, 1988) parikymppisenä. Tässä kirjassahan hän kirjoitti parantumattomasta sairaudestaan.  Rees Larcomben toisen elämäkerran löysin Alfa-kurssin kirjalistoilta.  Toivoton tapaus on kertomus Jenniferin kamppailusta monien sairauksien kanssa. Millaisia vaikeuksia hänen sairautensa aiheutti jokapäiväisessä elämässä, miten kaikki vaikutti hänen perheeseensä. Miten Jenniferin usko Jumalaan epätoivonkin hetkellä toi uskomattoman ihmeparantumisen.   Jennifer Rees Larcombe sai enkefaliitin eli aivotulehduksen vuonna 1982. Hän oli silloin 40-vuotias. Sairaus vei Jenniferin terveyden pysyvästi. Lääkärit totesivat Jennifer parantumattomasti sairastuneeksi. Hänen loppuelämänsä oli riippuvaista läheisistä, apulaisista eikä hän pääsisi liikkumaan kipujensa, tasapainon puuttumisen, huonontuneen näön ja kuulon vuoksi pois kotoaan.  Jennifer Rees Larcombe kuvaa kahdeksan vuoden kamppailujaan niin fyysisen kuin psyykkisen terv

Musta oli valkoinen

Kuva
Tanssiva Karhu -runopalkinnon vuonna 1996 sai Lauri Otonkoski (s. 1959) teoksellaan Musta oli valkoinen .  Sauli Nilsson on kirjoittanut Electric Verses – verkkoantologiassa seuraavasti: ” Tähänastisista seitsemästä runokokoelmasta Otonkosken tärkeimpänä voitaneen pitää Yleisradion Tanssiva Karhu -palkittua, Toscanassa syntynyttä Musta oli valkoinen -teosta (1995). Siinä loppuosan ”Mun lapsille”-runosarja kertoo kaipauksesta ja poissaolosta, joihin sisältyy kuitenkin lohtua ja lämmintä odotusta. Freskojen, katedraalien ja piazzan maisemissa kuin huomaamattomasti liikkuvien runojen teemat eivät sitä vastoin ole yksiselitteisiä, eivätkä ne anna tyhjentää itseään kertalukemalla. Runoista jää tunne, että on kokenut (tai peräti oppinut) jotain suurta, jolle ei kuitenkaan osaa antaa nimeä. Ihmisenä olemisen kipeys näyttäytyy kirpeässä ja humoristisessakin valossa. Eräässä runossa Otonkoski hyvin vastaansanomattomasti kertoo oman poetiikkansa peruskivistä jättäen mahdollisen arvostelija