torstai 20. kesäkuuta 2019

Pieni perinnekirja

Riikka Juvosen Pieni perinnekirja kuvaa hänen lapsuusmuistojaan vanhojen suomalaisten perinteiden kautta.  Nämä Juvosen kuvaamat lapsuusmuistot ovat samanlaisia kuin minunkin lapsuusmuistoni 1970-luvulla.  Tämän ihastuttavan kirjan kuvituksen ja tekstien myötä saan palata omaankin lapsuuteeni maaseudulla.

Koti
"Lapsena koti oli maailman tärkein paikka. Me, perheeni ja minä, asuimme samalla seudulla missä äitini oli syntynyt, näköetäisyyden päässä mummolasta. Kaikki ympärillä oli tuttua ja hyvin turvallista." (s. 9)


Minä 6-vuotiaana (1977)  ja taustalla lapsuudenkotini vuosina 1971-1978

Minun ensimmäinen lapsuudenkotini oli myös äitini nuoruuden koti. Äitini ja isäni ostivat äidin veljen osuuden, kun isoisäni kuoli vuonna 1968. Isoäitini asui hetkisen meidän kanssamme, mutta hänen terveytensä huonontuessa muutti mumma vanhainkotiin.  Äidinäidistä minulla ei ole kovin paljon muistoja, hän oli halvaantunut ennen minun syntymääni. Sairaus siis varjosti hänen elämäänsä eikä hän jaksanut vilkasta tyttärentytärtään kuunnella. 
Tämän talon oli ostanut äitini vanhemmat 1950-luvun lopulla. Äidilläni on vanhoja valokuvia talosta ennen minun syntymääni.  Minun omat muistoni liittyvät keittiöön jossa oli kirkkaankeltaiset keittiökaapit, joissa oli muistaakseni omenatarrat ovissa koristeena. Talveksi äiti laittoi ikkunoiden väliin koristeeksi jäkälää ja puolukanvarpuja, ikkunat tilkittiin ikkunapaperilla. Tuohon ikkunapaperiin ei olisi saanut koskea, mutta toisinaan en malttanut  olla tökkimättä valkoista paperia sormella, vaikka tiesin, että paperiin saattaisi tulla reikä…. Ja taisin minä niihin joitain omia piirroksianikin tehdä. 
Kesästä muistan äidin värikkään kukkatarhan perunamaan vieressä ja nappikukat (pietaryrtit) jotka kasvoivat niin isoiksi, että ne olivat kuin taikametsä kulkea.
1978 valmistui samalla tontille uusi talomme, jossa yhä vanhempani asuvat. Tuosta talosta on tullut rakas omille lapsilleni – se on heidän mummulansa, kuten minulle oli isäni vanhempien koti Opistonmäellä.

Kasvatus
Kun olin pieni tyttö, kotonani oven päällä vitsa.” (s. 10)


Minä 5-vuotiaana (1976)

Tuossa kuvassa jossa taiteilen voimistelurenkailla, on takana keittiön ovi, joka johtaa eteiseen Tuon keittiön oven yläpuolella oli meilläkin vitsa, koivuniemen herra, kuten sitä tavattiin sanoa. En muista, että olisin koskaan vitsasta saanut – pelottelu sillä riitti. Samoin rauhoituin aika äkkiä, jos uhattiin laittaa peräpuikko, jos en olisi nätisti.  Tuon särkylääkkeen laittaminenhan ei ollut lapsesta kovin miellyttävää. Jäikö minulle traumoja näistä pelotteluista? Ei varsinaisesti, vaikka toki muistan itkuisen oloni, kun isäni vihoissaan uhkasi koivuniemen herralla. Enemmän silti olen saanut rakkautta ja hoivaa – voin sanoa, että lapsuuteni on ollut turvallinen, rakkautta ja rajoja. Miten sitten itse toimin omille lapsilleni?  Koivuniemen herraa ei tullut, enkä peräpuikoilla uhkaillut, mutta toisinaan lasten kiukuttelu sai minut kiukuttelemaan takaisin.  Kunpa olisikin ollut enemmän kärsivällisyyttä ja taitoa käydä tilanteet toisella tavoin. Osasin silti antaa sitä rakkautta ja hoivaa omille lapsilleni, mitä olin saanut vanhemmiltani.

Lauantaiehtoo
Sauna ja tanssit.  Riikka Juvosen lapsuuteen kuului radio-ohjelma Lauantain toivotut, minun lapsuuteni kuului tv-ohjelma Lauantaitanssit.  Tätä ohjelmaa katsoin vanhempieni kanssa ja välillä isäni kanssa tanssittiinkin olohuoneen lattialla. Olihan meillä ihana uusi talo parkettilattioineen!


Saunavihta
Mummo teki vihtoja tulevan talven varalle. Työ vei koko päivän. Minulle tärkeintä oli eväiden syöminen ja mustaherukkamehu, jota mummolla oli mukana korissaan.” (s. 15)

Muistan parhaiten juhannusvihdat, joita tehtiin mummulassa (isäni vanhempieni kotona), jonne isäni sisarukset perheineen kokoontuivat juhannuksen viettoon. Taisivat sedät ja paappa niitä vihtoja tehdä. Hämärä muistikuva on kyllä, että meilläkin vihtoja jätettiin mummulan saunakamarin seinälle kuivumaan. Siitä niitä sai ottaa joulusaunaankin.

Koira
"Maalla lähes jokaisessa talossa oli koira" (s 20)

Minä 5-vuotiaana ja saksanpaimenkoira Söpömme 7-vuotiaana (1977)

Vanhemmilla oli 1-vuotias saksanpaimenkoira Söpö, kun minä synnyin. Söpöstä tuli minulle turva. Se ei koskaan päästänyt minua menemään tuolle kylätielle, vaan se piti huolen että, leikin pihassa tai ojassa. Söpö eli 13-vuotiaaksi. Sen jälkeen meillä on ollut kuusi labradorinnoutajaa.  Nyt olemme olleet muutaman vuoden ilman koiraa. Ehkä vielä jonain päivänä meille tulee koira – nyt saamme välillä hoitaa tyttären Iris-kissaa.

Kissat
"Kissoja pidettiin hiirien ja rottien takia." (s. 23)

Naapureissamme oli maataloja ja heillä oli navettakissoja. Naapurin mummalla ja vaarilla oli myös kissa. Tuosta kissasta on mulla muistona kissan hampaan jäljet vasemmassa käsivarressani. Mummulassa oli Vanha Kissa ja sen pentu Ville. Jossain vaiheessa kissat katosivat, sitä en tiedä mitä niille tapahtui.

Lehmät
"Lapsuudessani lehmät kuuluivat olennaisena osana maaseudun maisemaan" (s. 25)

Näin oli myös minun kodin ympärillä. Naapurimaatalon pellot ympäröivät taloamme. Kesäisin lehmät tulivat märehtimään meidän tontin rajalle, kun niitä menin katsomaan. Joskus mullikat karkasivat ja kävivät meidänkin puutarhassa. Muistan myös varhaislapsuudesta toisen naapurin kaksi lehmää, joita naapurin Tyyne-mummo lypsi pellolla istuen puisella lypsyjakkarallaan.

Hevoset
Tyyne-mummolla ja Eino-paapalla oli myös hevonen, ruuna. En vain enää muista, mikä hevosen nimi oli....  Hevonen oli usein jokirannan pelloilla ja sitä käytiin siellä katsomassa.

Kuolema ja hautajaiset

"Maalla kuolema oli luonnollinen asia. Se kuului elämän kiertokulkuun. Vanhat hevoset lepäsivät kumpujensa alla läheisessä metsässä ja koirat oli haudattu pihakuusen alle. Sairaat lehmät talutettiin teurasautoon ja herttaiset karitsat päätyivät syksyn tullen palvaamoon." (s. 32)

"Muistan hiljaiset kuolinkellojen kumahdukset viljavainioiden takaa kirkonkylästä ja äidin huokauksen: "Ketähän siellä nyt haudataan" (s. 32)

Parhaan ystäväni kotona oli joulupossu, joka sitten teurastettiin heidän kotonaan. Jos oikein muistan, niin kummisetäni oli ystäväni isän apuna - olivathan molemmat Atrialla lihanleikkaajina. Meidät lapset lähetettiin pois, kun sikaa teurastettiin. Naapurimaatalon lehmiä haettiin välillä teurasautolla ja hiukan kauempana olevissa maataloissa kävi teurasauto useammin, heillä kun oli sikoja lehmien sijaan. Muistan Tyyne-mummon kertoneen, että heidän edesmennyt koiransa oli haudattu puutarhaan. Siihen paikkaan oli laitettu myllykivi ja kukkia ympärille. Meidän Söpö-koiramme haudattiin elokuussa 1983 meidän puutarhaan koivujen alle - sinne on myös haudattuna kaikki muutkin edesmenneet koiramme.
Lapsuuden hautajaisista muistan äidinäidin hautajaiset 1978 ja pikkuserkkuni hautajaiset myöhemmin.  Kotikylältäni naapureita on lähtenyt taivaan kotiin, kun olen ollut jo parikymppinen.

Metsän asukit
"Lasten piti pysytellä erityisen kaukana lähteistä, koska niissä asui näkki."  (s. 35)

Keväisin kun rajaojat ja tien toisella puolella oleva ns. valtaoja täyttyivät tulvavesistä, peloteltiin, että näkki vie, jos mene liian lähelle ojaa.  Kyllähän sitä näkkiä piti olla ojan reunalla kurkistelemassa, vaan koskaan en siitä nähny vilaustakaan...

Heinäpellolla
"Heinää tehtiin talkoovoimin. Väki kokoontui hankoineen pellolle jo varhain aamulla ja tähyili taivaalle toivoen poutaa. Leppeä kesätuuli oli myös omiaan auttamaan heinän kuivumista." (s. 36)

Naapurin Tyyne-mummon ja Eino-paapan pelloilla laitettiin heinää vielä 1980-luvun alussa heinäseipäille. Ruotsissa asuvat lapset perheineen olivat apuna kesälomallaan.

Mansikat
"Mansikoita kerättiin timotein varteen, niitä laitettiin harakankellon sisään ja syötiin kun mehiläiset surisivat ympärillä."  (s. 38)

Ahomansikoita kasvoi kylätien varrella olevan talon perunakuopan edustalla. Siitä me parhaan ystäväni kanssa niitä poimittiin timotein varteen. Voin vieläkin maistaa mielessäni pienten mansikoiden makea maun.

Pihlajanmarjat
"Pihlaja ei kanna kahtaa taakkaa", mummo tiesi, tarkoittaen, että jos marjoja oli paljon talvesta tulisi vähäluminen."  (s. 48)

Meillä ei tehty pihlajanmarjoista mitään ruokaa. Me lapset toki leikimme pihlajanmarjasotaa. Hyvä ammuspilli tuli esimerkiksi vanhasta muovisesta henkarin välipuusta, joka oli sopivan ontto. Voi sitä sotkua, mikä pitkin kyläteitä oli meidän lasten viskellessä marjoja...


Riikka Juvonen: Pieni perinnekirja, Kirjapaja, 2004
Kansi Petri Kovács
Kuvitus  Riikka Juvonen
Mistä hankittu: lainattu Lapuan kaupunginkirjasto










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti